Humanismi ja kirjoittamisen uudet versiot

Jäähyväisluento Risto Niemi-Pynttäri.30.9.2022 Jyväskylän yliopisto, päärakennus C4

”minä opetin papuja ja pavut opettivat minua”

näin totesi Henry Thoreau, ekofilosofian edeltäjä, 1845 papupeltoa kuokkiessaan. Minä puolestaan postasin Facebookiin tuon lauseen syyskuun alussa, olin kerännyt pensaspapusatoa. Sain yllättävän paljon tykkäyksiä, jopa onnitteluja.

Mistä kertoo se, että saa onnitteluja papujen keräämisestä. Jotkut lukijat onnittelivat, sitten useammat… ja viesti sai tulkinnan.

Tämä on kiinnostava sosiaalisen median ilmiö, samoin kuin Fingerporin ymmärtäjät. Pelkästään vihjaamalla että kryptistä Fingerporia voi ymmärtää, tulkintoja ei tarvitse näyttää, riittää pelkkä mahdollisuus, että Fingerporissa on jokin mieli ja monimielisyyttä.

Kesken jätetty virke täydentyy, joku jatkaa käsittämätöntä repliikkiä. Kiinnostavaa näissä kaikissa on, että lauseet alkavat toimia sosiaalisissa yhteyksissään. Ja, että monitulkintaisuutta ei koeta sekavana vaan hyvänä.

Kokemukseni kirjoittamisen työpajoista verkossa on samantapainen, sosiaalinen luenta täydentää luonnosmaista tekstiä, keskeneräisyys saa vahvistavan sysäyksen. Fiktion totuus on suhteellinen ja kirjoittajan ratkaisu.

Kirjoittamisen työpajoissa tapahtuu tekstien lukeminen ja kommentointi voi lähteä vaikutelmasta mutta tukeutuu tulkintaan. Kommentteja kuunnellessaan tekstin kirjoittaja kohtaa konkreettisesti oman tekstinsä monitulkintaisuuden.

Toinen esimerkki: filosofi Hans-Georg Gadamerin yleiskatsaus tieteen kentille. Hän koki, kuinka yhteensopimattomat totuudet muodostavat aivan huimaavan avaruuden. Kiistattomien ja tosien, mutta yhteensopimattomien objektiivisuuksien määrä on huikea kuin tähtitaivas, ja kaikki pitää paikkansa. Tämä on moderni kokemus, ajatteli Gadamer, tätä ei aiempi historia tunne. Tämä visio on kuin Gadamerin tunnetuin teesi: totuus on aina metodinsa mukainen. Tieteellisiä totuuksia on paljon, maailma on monitulkintainen.

Voiko totuuksien moninaisuudella olla jotain kosketusta kirjallisuudessa ja kirjoittamisessa niin keskeiseen monimerkiyksisyyteen ? Rinnastus voi olla kaukaa haettu. Runouden avoimuus monille merkityksille oli Gadamerille samaa modernia rikkautta, kuin monien totuuksien tiedemaailma.

Nykyisin tämä kysymys aktivoituu jos epäillään varmuuden kaipuuta ”epävarmuuden aikakaudella”. Näihin aikoihin Wienin yliopistossa humanistit pitävät avointen luentojen ”studia generaliaa” epävarmuuden, tarkemmin ehkä epätietoisuuden aikakauteen liittyen. ”Itävaltalainen kirjailija Stefan Kutzenberger kehottaa avautumaan totuuksien moninaisuudelle ja omalle moninaisuudelle kirjallisuuden avulla”. der Standardissa julkaistun esseen nimen voisi suomentaa ”Epätietoisuuden ylistys”.

Esseen keskeinen väite on, että ”selkeä ja vakaa mielipide voi antaa vain näennäistä tukea epävarmassa maailmassa, mutta se ei pysty ymmärtämään tätä maailmaa.” Romaani sisällyttäessään faktaa fiktioonsa, tekee rajanylityksiä tiedon alueelta toiselle. Kirjoittaja fiktionalisoi varsinkin oman elämänsä faktoja, ilmaisee kokemustaan fiktion tuella ja hieman suojassa kovilta faktoilta.

Kirjoittaessa oppii vaikeita asioita: keskeneräisen sietämistä, helpon ratkaisun lykkäämistä, epävarmuudessa viipymistä.

Entä humanismi ? En halunnut aloittaa kysymällä mitä on humanismi epävarmuuden aikakaudella. Kiitos Juri Joensuu kommentista, ei tarvitse käyttää otsikossa ilmaisua vanha humanismi. Ei ole tarpeen korostaa että kävelykeppi on vanha jos ”ihminen otetaan kaiken mitaksi” sen avulla – hirmumyrskyssä mitta näyttää pieneltä.

”Ihminen on kaiken mitta” (Protagoras), käytännössä mies, mittana, joka on arvokkain tekijä elonkehässä. Posthumanismiin liittyvä ilmaisu ”enemmän-kuin-humanismi” viittaa hyvin siihen, miten rajallinen tuo ihmis-mitta on ollut. Esimerkiksi romaani on laji, joka ei tunnu onnistuvan ilmaisemaan ilmastonmuutosta. Osasyynä on nimenomaan ihmisen hahmo, joka astuu aina näkymän eteen. Kaikki ne päähenkilöt romaaneissa ja elokuvissa tarjoavat samaistuttavaa ihmisen mittaa, osin siksi suuren mittakaavan äärellä ei oikein ole sanomista. Mutta toisenlainen kirjoittaminen ei ole mahdotonta.

Toisaalta humanitas -termi jota roomalainen Cicero käytti kuvaamaan hyvän puhujan (oraattorin) retorista koulutusta. Cicerolle humanitas koski ennen kaikkea julkista elämää; poliittista pyrkimystä tehdä elämästä humaania, inhimillistä sekä humanitaarisesti puolustaa ihmisarvoista elämää yleensä.

Usein humanismin ylärekisteri on miesten puhetta agoralla. Nimenomaan tämä julkisuus on ollut naisilta kielletty alue. Nämä naiset olivat humanisteja, mutta vailla julkista merkitystä. Julkaistun kirjallisuuden historiassa, mies on käyttänyt naisen ääntä. On kiinnostavaa, että kirjoittamisen historiassa oppineilla naisilla on sijansa, vielä tosin hämärässä.

Esimerkiksi naistekijät saksalaisen romantiikan ytimestä. Vielä on epäselvää, miten paljon he ovat kirjoittaneet ryhmään kuuluneiden miesten tekstejä, jaksoja ja täydennyksiä. Keskeiset saksalaisen romantiikan tekijöitä 1800-luvun vaihteessa olivat Dorothea Schlegel ja Caroline Schelling, kuuluisien miesfilosofien ja koko ryhmän kannalta. Heillä oli oikeus kirjoittaa kaikkiin tuossa työpajassa kehiteltyihin teksteihin. Tekijöiksi kirjatut nimet olivat usein satunnaisia, mutta miehiä.

Luovan kirjoittamisen paikka humanistisella alalla liittyy julkiseen kirjoittamiseen, mutta mikä se on tieteellisen kirjoittamisen ja journalismin alueista poiketen. Läheinen suhde kirjallisuuteen, liittyy tähän, hyvä kirjoittaminen on genretaito. Mutta konventionaalisista tieteellisen kirjoittamisen ja journalismin lajeista poiketen kyseessä on luova laji, rutinoituneista muodoista pois pyrkivä.

Vaikka kaikki kirjoittaminen ei ole luovaa, niin yhteistä on käsityö eli kieliaineksen kanssa työskentely. Tosin asiateksteissä materiaali väistyy informaation tieltä, ainakin palvelee sitä. Sanojen tuntu, äänteellisyys ja rytmi, piilevien assosiaatioiden hehku ainakin joltain osin. Paul Dawson, hakiessaan luovan kirjoittamisen paikkaa humanistisella alueella, katsoo että analyysi ja tulkinta tavoittaa vain metatason, kieli ikään kuin näkymätön materiaali johon voi saada tuntuman vain sitä työstämällä ei tulkitsemalla.

Kirjoittaminen ei ole niin subjektiivista kuin luullaan, pikemminkin se on mahdollisuus luoda subjektipositioita. Se on myös mahdollisuus tutkia omia taustoja, sen monitulkintaisuutta, omakohtaista uusiksikirjoittamista. Humanismin piirissä tällaista tiedonmuodostusta on kutsuttu persoonalliseksi, julkisen maailman moninaisuudessa.

Filosofi Hannah Arendt tarkentaa ja sanoo: ”Humanisti on opiskelun ja tutkimuksen myötä sivistynyt ihminen, joka luo tietoon perustuvaa julkisen vapauden aluetta”.

Tämä löytyy Arendtin esseeteoksessa ”Politisches Leben” (1968) englanniksi ”Men in dark times”. Totalitarioiden aikaankin tutkiva humanisti on tekemisissä tiedon moninaisuuden kanssa, puolustaa ”tietoon perustuvaa julkisen vapauden aluetta” totalitarioista huolimatta. Tietoon eikä vaihteleviin mielipiteisiin perustuvaa julkinen tila on silti moniääninen, ajattelevien ihmisten jakama tila.