Risto Niemi-Pynttäri

Nuoret, kuvittelukyky, uusi kirjoittaminen

Luovuus on noussut keskeiseksi työn teon tavaksi digitaalisen teknologian, median ja koulutuksen piirissä. Aiemmin luova toiminta liitettiin vain taiteilijan työhön. Samalla luovuus on saanut uudenlaisia piirteitä – se on alkanut muistuttaa innovaatiota, keksimistä ja kehitystyötä. Aiemmin korostunut luova mielikuvitus on korvautunut toiminnallisella luovuus-teorialla, samalla luovan mielikuvituksen merkitys uhkaa jäädä tunnistamatta (Hall, Creative Turn 2016).

Käsittelen seuraavassa kuvittelukykyä, kuinka se on siirtynyt osin mediamielikuvien pariin, alueille joilla ei näytä olevan mitään tekemistä toiminnallisen luovuuden kanssa. Uusi kirjoittaminen, mediaympäristöissä tapahtuva kirjoittaminen, sisältää kuitenkin keinoja tuoda mediasfäärissä rapahtuvaa kuvittelua toiminnallisen luovuuden piiriin. Pyrin samalla tarkastelemaan kuvittelukyvyn merkitystä nuoruusvaiheen kannalta, kysyn millaista kognitiivista toimintaa kuvittelu on ja mikä on sen funktio.

Mediamielikuvien käyttäjien passiivisuus on tunnetusti näennäistä; se sisältää elämän murrosvaiheissa tarpeellista, fantasioivaa mielikuvitusta, ilman sen kummempaa toimintaa. Multimodaalinen kirjoittaminen on olennaisesti mielikuvatyöskentelyä. Tosin opetuksessa se nähdään usein vain teknisesti, visuaalisten ja auditiivisten teknologoiden tuomisena osaksi kirjoittamista. Mutta tähän suunnittelevaan kirjoittaamiseen kuuluu myös kuvittelua, jossa nuoret ottavat mediamielikuvia omien tarpeidensa mukaiseen käyttöön. Näin uusi kirjoittaminen on sitä osallisuuden kulttuuria, jossa media otetaan omaksin luova työskentelyn avulla.

Uusi kirjoittaminen on itseasiassa viimeisin luovaan kirjoittamiseen liittyvä luovuuden muodonmuutos, tekstuaalisuus on siinä saanut rinnalleen visuaalisia ja tonaalisia elementtejä. Vaikka multimodaalisuus vaikuttaa täysin uudelta seikalta kirjoittamisessa, silti tekstipohjainen ”kaikille aisteille kirjoittaminen” viittaa lukevan mielen kannalta jo multimodaalisiin aistimuksiin.

Luovuus on kouluissa ja nuorten harrastuksissa ollut ennen kaikkea tekemällä oppimista. Luovaa kirjoittamista on pidetty yksinäisten nuorten harrastuksena, tapana sanallistaa omia, sisäisiä mielikuvia. Kirjoittamista on pidetty niin sisäisenä ja yksityisenä, että kirjallista luovuutta ei ole uskottu voivan opettaa. On ajateltu, että kirjoittamisen tekniikoita voidaan opettaa, mutta se kirjalilijalle ominainen luovuus kehittyy yksityisesti. Niinpä luovan kirjoittamisen pedagogiikka on keskittyessään tekemisen kautta oppimiseen, on ymmärtänyt tekemisen johtavan tekniikan oppimiseen.

Kognitiivisen tutkimuksen edistyminen on antanut aiheen huomioida pikemminkin mielen tapoja (habits of mind)  kuin tekstejä, ja niiden kirjoittamisen tekniikoita. Mielikuvitus on mielen tapa, joka kehittää mahdollisuuksien tajua. Sen myötä kehittyy luovan suunnittelun kyky, mutta nuorten kouluteksteissä se pääsee puutteellisesti esille.

Tekemisen kautta tapahtuva tekniikan oppiminen ja vain valmiiden tuotosten arvioiminen johtavat siihen, että keskeneräistä pidetään epäonnistuneena. Sitä, mikä jää potentiaaliseksi, pidetään usein arvottomana jopa oppimisen kannalta. Mutta esimerkiksi elokuvien suunnittelu ilman toteuttamisen vaatimusta voi olla hyvinkin kehittävää.

Sosiaalinen ja jaettu mielikuvitus puolestaan on sellaista, jossa mielikuvitukselliset suunnitelmat saavat tukea ja tulevat testatuiksi. Ryhmän yhteiset uuden kirjoittamisen hankkeet, merkitsevät jo voimien yhdistämistä ja sellaisen kokonaisuuden luomista, mihin ei yhden voimat riitä. Nuorten ryhmien jakamat yhdessä kirjoitettavat kokonaisuudet jäävät nekin usein kesken, mutta yhteisen mielikuvituksen käyttöön harjaantuminen on hyödyllistä sekin.

 

Mielikuvituksen ja imaginaarisen käsitteistä

Toimintakeskeisen luovuuden imperatiivi, se että tuotokset on saatava valmiiksi, voi karkottaa kuvittelukyvyn.  Mutta mielikuvituksen käyttöä edistävät tehtävät ovat mielen tasolla tapahtuvaa oppimista, joka poikkeaa tekemisen taidoista. Huomion kiinnittäminen mielen tapoihin tekniikan sijaan merkitsee sellaisten ajattelutapojen oppimista, joilla on käyttöä silloinkin kun tekniikat ovat korvattu uusilla. Kirjoittamiseen liittyy monia erilaisia mielen tapoja, sellaisia jolla on käyttöä monilla muillakin kuin vain tekstin tuottamisen alueilla.

Toimintakeskeisessä luovuusteoriassa ei puhuta mielikuvituksesta (imagination), mutta suunnilleen samaan viitataan ongelmanratkaisun taustalla vaikuttavaan mahdollisten ratkaisujen assosiointikykyyn. Kuvaavaa toimintakeskeiselle luovuudelle on, että assosiointi asettuu ongelmanratkaisun palvelukseen, sillä ei ole itseisarvoa. Assosiointi ilman sen valjastamista ongelman ratkaisuun ei tuota mitään. Näin käsitys luovuudesta hyödyllisenä toimintana nousee keskeiseksi, ja ongelmanratkaisusta tulee hallitseva elementti luovuudessa. (ks. Sawyer, Explaining Creativity 2012, 88).

Syrjään ajettu mielikuvitus on kuitenkin työntynyt esiin toisaalta, se löytyy vuorovaikutuksesta elokuvien ja muun fiktiivisen mediamielikuvaston kanssa. Mielikuvitus, joka aiemmin koettiin erityisen sisäisenä ja subjektiivisena kykynä, tavataan nykyään sosiaalisissa yhteyksissä, sekä dialogissa median kanssa.

Median myötä mielikuvituksesta on tullut myös silmät auki tapahtuvaa unelmointia.  Passiivisen vastaanottamisen sijaan skreeni on näyttämö, johon katsoja osallistuu ja johon hän liittää tiedostamattaan fantasioita, mielikuvia hyvistä ja antoisista tapahtumista.

Mielikuvitus – toiveiden ja halujen muuttuminen mielikuviksi – vaikuttaa lukemiseen tai elokuvien katselemiseen tai musiikin kuunteluun. Mielikuvitus ei siis ole enää vain sisäisesti syntyvien tapahtumien kuvittelua, vaan kommunikointia mediamielikuvastojen kanssa.  Kulttuuristen elämysten kokijat ovat saaneet välineitä liittää omaa mielikuvitustaan tähän yleiseen medioitten välittämään aineistoon. Fanfiktion tapainen versiointi eli aineiston työstäminen oman kuvittelukyvyn myötä on hyvin aktiivista ja toiminnallista.

Median kautta koettuja elämyksiä, ja sen luomaa mediasfääriä voidaan ymmärtää imaginaarisuuden käsitteen avulla. Se on yhteydessä mielikuvitukseen, sillä on eri merkitys ja se on laajempi kuin yksilöllinen mielikuvitus, se käsittää myös sosiaalisen mielikuvituksen ja fiktion. Kulttuuripsykologiassa sosiaalinen imaginaarisuus  (social imaginary) onkin käsite, jonka avulla voidaan ymmärtää, kuinka yksilöllinen kuvittelu ja mediakuvasto peilaavat toisiaan (Appadurai 1990).  Siksi nuorten mielikuvitus voidaan nähdä osallisuutena laajempaan kuvitteelliseen joka vaikuttaa mediasfäärissä. Uuden kirjoittamisen multimodaalisuus ei siis ole vain eri mediatekniikkojen käyttöä, vaan sillä on yhteytensä sosiaaliseen ja mediaa hyödyntävään kuvittelukykyyn.

Nuorten kuvittelukykyä tutkinnut kulttuuripsykologi Tania Zittoun (2007), olen referoinut hänen tutkimustaan perusteellisemmin toisaalla. Zittoun pitää olennaisena sitä, että media on luonteeltaan etäistä ja välillistä, medioitunutta.  Media ja varsinkin fiktio muuntaa suoraa todellisuutta toisenlaiseksi, ja se on olennaista nuorten elämyshakuisuudessa. Etäisten, muunnettujen, tyyliteltyjen tapahtumien fantasiointi välttelee suoraa suhdetta todellisuuteen. Se on kuten unet, jotka näyttävät etäälle heijastettuna unen näkijän asiat. Samoin mediamielikuvitus näyttää kuvittelijalle jotain muuta kuin arkitodellisuutta. Mielikuvitus tarvitsee nimenomaan medioituneita asioita. Fantasiagenre, englannin kieli, vampyyrit, splatterit, piirretty todellisuus sarjakuvassa – kaikkia näitä yhdistää korostunut etäisyys arkimaailmasta.

Kuvittelukyvyn merkitys korostuu erityisesti kriisien ja muutosten vaiheissa, koska silloin mielen sisäiset resurssit aktivoituvat (Zittoun 2007).  Uusia mahdollisuuksia työstetään kuvittelun avulla: nuoret vaihtavat tyyliä, omaksuvat uusia rooleja, hakeutuvat uusiin sosiaalisiin kuvioihin. Kaikki nuo kertovat kuinka nopeasti nuori voi muuttua: kuvittelukyvyllä on merkittävä osuus tuossa uusien sosiaalisten koodien hakemisessa ja omaksumisessa.

Kun kuvittelukyky nähdään sisäisen mielikuvituksen sijaan osallistumisena jaettuun ja laajaan mielikuvamaailmaan, fiktioon, huomataan kuinka yksilön sisäiset ja toisaalta kulttuuriset resurssit ovat dialogissa (Zittoun 2007). Kulttuuripsykologia osoittaakin nuorten mielikuvitukselle uuden paikan ja sisällön: se on elämässä selviytymisen resurssi, se on luovaa mielikuvitusta, joka käyttää aineksenaan mediakuvastoa, ottaa ja muokkaa sitä psyykkisten tarpeiden mukaiseen käyttöön.

 

Kuvittelun resurssit ja kriisit

Nuoruus on aiemmin ollut selvä siirtymävaihe lapsuudesta aikuisuuteen: nuoruuden on nähty päätyvän kypsymiseen, aikuistumiseen (maturation). Nuorisokulttuuri hahmottui aiemmin rock-musiikin, kapinallisuuden, vapaudenhalun myötä kiistaan aikuisten vakiintuneeseen maailmaan nähden. Nuoruus hahmottui vaihtoehtojen etsimisen kaudeksi. Luova nuoruus on merkinnyt kautta, jolloin vaihtoehtojen hakeminen tavanomaisille elämäntavoille on yhdistynyt suhteelliseen vapauteen toimia aikuisten maailmassa. Luovan ja vaihtoehtoisen nuoruus merkkinä on se, että taidekoulutus on pitkään ollut haluttu opiskeluala.

Vapauden ja vakiintumisen välttämisen hintana on ollut työttömyys, pätkätyöt ja vähävaraisuus. Ne muodostivat selvän vastinparin: yhteiskunnallinen epäluottamus ja vapaa nuoruus vakiintuivat saman asian eri puoliksi.  Toisaalta nuoruus on hahmottunut työllistymispyrkimysten ja syrjäytymisuhan kaudeksi. Toisin sanoen työkeskeisen yhteiskunnan lupauksena hyväpalkkaisuus aiheuttaa sen, että  vapaus ei vaikuta niin houkuttelevalta. Työkeskeisyyden toinen puoli on se, että näköalattomuus on lisääntynyt.

Zittoun (2007, 196) katsoo, että vastuuseen (responsibility) liittyvä hakeminen on seikka, joka tekee nuoruudesta oman ja erityisen siirtymävaiheensa. Nuoret voivat joutua vastuuseen tai he voivat löytää vastuun. Kyseessä voi olla vastuuseen pakottaminen, annettuihin ehtoihin sopeutuminen. Kun vastuu opitaan työllistymisen ehdoilla, sopeutuminen korostuu. Toisaalta, vastuuseen joutumisen sijaan, nuoret voivat löytää vastuun tuossa ikävaiheelle ominaisen vapauden kautta. Silloin korostuu mahdollisuus, että nuoret löytävät itse ne asiat, jotka ovat heille vastuun ottamisen arvoisia. Nuorten näköalattomuus on työkeskeisen yhteiskunnan synnyttämää. Toisin sanoen mahdollisuuksien tajun heikkeneminen on yhteydessä siihen, että kuvittelukyvyn arvo on kadotettu.

Kulttuuripsykologia painottaa sitä, että myös yksityisesti koetut elämykset artikuloituvat, sanallistuvat ja hahmottuvat kulttuurisesti koodattuina. Tämä merkitsee rikasta yhteyttä psyykkisen ja sosiaalisen välillä. Taiteen kautta saadut elämykset säilyttävät yksittäisyytensä. Samalla nuo elämykset ovat sosiaalisesti jaettavia, ja niiden avulla välitetään arvokasta tietoa myös sosiaalisen elämän mahdollisuuksista.

Kulttuuripsykologiselta kannalta luova kuvittelukyky kantaa mukanaan yhteiskunnassa selviytymisen resurssia. Väheksymättä tietoja ja taitoja sekä sosiaalista pääomaa – jotka muodostavat käytännöllisen elämässä selviämisen perustan –  johon liittyy kiinteästi mahdollisuuksien taju ja symboliset resurssit.

Symbolisilla resursseilla Zittoun (2007) viittaa nuorten kokemiin elämyksiin, joita he saavat musiikin, kirjallisuuden, elokuvan, taiteen myötä. Aiemmin näitä elämyksiä on pidetty erityisen sisäisinä ja yksityisinä; mielikuvitusta ruokkivina elämyksinä, jotka ovat irrallaan todellisuudesta ja työnteon maailmassa tarpeettomia.

Kun taide nähdään joko kulttuurin tekemisenä tai kuluttamisena, silloin jää huomaamatta, että taiteet ovat myös kognitiivisia resursseja. Kirjallinen kulttuuri edistää monia hyviä mielen tapoja: fiktion lukeminen kehittää eläytymiskykyä ja empatiaa. Samoin luova kirjoittaminen, tekstien tuottamisen arvioinnin sijaan huomio voidaan kiinnittää siihen, kuinka ihminen muokkaa mieltään kirjoittamalla.

 

Luova kuvittelu ja mielen tavat

Viime aikoina keskeiseksi mielen tavaksi on noussut mindfullness, tietoinen läsnäolo. Sen myötä on hahmotettu muitakin hyödyllisiä mielen tapoja, ja ne voidaan ymmärtää oppimisen varsinaisina tavoitteina. Patric Sullivan (2014,156) on hahmottanut neljä mielen tapojen ryhmää joita nuoret voivat kehittää kirjoittamisen avulla. 1) Luovuus, joka on ideointikykyä, 2) metakognitio eli reflektiivisyys joka on luovuutta täydentävä vastinpari 3)  keskittymiskyky, joka voi olla joko pitkäjännitteistä tai lyhyttä ja intensiivistä toimintaa 3) vastuullisuus on tajua siitä, kuinka omat teot vaikuttavat toisiin – se on myös kykyä ottaa asia omakseen.

Mielikuvitus, joka on luonteeltaan rikasta ja haihtuvaa, voi kehityä kuvittelukyvyksi, jossa noihin haihtuviin mielteisiin tartutaan. Pelkkä mielikuvitus ei auta nuoria kriiseissään, mutta astetta konkreettisempi kuvittelukyky auttaa. Yhdessä muiden mielen tapojen kanssa kuvittelukyky auttaa nuorta hahmottamaan mahdollisuuksia tilanteissa, joissa tavanomaiset ratkaisut eivät riitä. Nuorille voi näin kehittyä kognitiivisia tapoja, jotka kehittyvät yksittäisistä teknisistä taidoista laajemmiksi mielen tavoiksi (Sullivan 2014).

Uudessa kirjoittamisessa keskeistä on  multimodaalisten taitojen oppiminen (Kallionpää: Mitä on uusi kirjoittaminen? 2016). Tähän liittyy monenlaisia mielen tapoja, jossa perinteiseen kirjoittamiseen kuuluneet mielikuvitus, yksin työskentelyn taito ja pitkäjänteisyys saavat rinnalleen uusia mielen taitoja. Tällöin monet hyvät perinteisen kirjoittamisen mielen tavat uhkaavat rapistua, ilman että niiden anti siirtyy uuteen kirjoittamiseen.

1) Pitkäjänteisyys tai nopeus

Perinteisen kirjoittamisen opettama pitkäjänteisyys, kyky istua paikallaan ja kirjoittaa keskittyneesti, on tärkeä mielen tapa. Online -kirjoittaminen voi huonosti opittuna jäädä vain perinteisen kirjoittamisen varjoksi, sen lyhytjänteiseksi ja sekavasti kerrotuksi varjoksi. Toisaalta online-kirjoittaminen voi edistää spontaania ja tilannetajuun perustuvaa luovuutta, puhetraditiosta periytyvää sanavalmiutta. Nopea elävissä tilanteissa toimimisen taito kehittyy myös harjoituksen myötä: kameran oivaltava käyttö ja tilanteen mukainen replikointi, ovat tällaisia nopeutta vaativia mielen tapoja. Nämä mielen tavat, kuten nopeus ja toisaalta pitkäjänteinen valppaus ovat nykyaikana sovellettavissa hyvinkin monenlaisiin yksittäisiin taitoihin.

2) Mielikuvien ulkoistaminen

Kun mielikuvitus kehittyy taiteelliseksi kyvyksi, kyse on mielen tavasta jossa kuvittelun aineisto punoutuu tietyn taiteenlajin kehyksiin. Zittoun (2007) kutsuu tätä mielikuvitusaineiston koodaamiseksi siten, että yksityiset mielikuvat ulkoistuvat taiteellisesti ilmaisevaksi esitykseksi. Mielen tapana tällaisesta ilmaisusta voi harjoituksen myötä tulla henkilölle se omin, jonka piirissä hän voi toimia parhaitten kykyjensä mukaan.

3) Moniaistisuuden vahventaminen

Multimodaali mielikuvitus on välttämättä laajempi kuin tuo perinteinen yhden ilmaisuvälineen käyttötapa. Valokuvaaja harrastaa myös kirjoittamista sekä esiintyy. Kirjoittaja tekee kuvataidetta. Kyse ei kuitenkaan ole monille alueille suuntautumisesta, vaan päinvastoin eheästä ja aistien toisiaan täydentävän mielikuvituksen käytöstä.

Multimodaalisuus on siis moniaistista, eli visuaalista, verbaalia ja tonaalia toisistaan erottamatta. Tällaisesta taustasta kumpuava luovuus on pikemminkin eri aistien vuoropuhelua, kuin kaikkiin aisteihin vetoavaa. Visuaalisuudesta ja musiikista on tullut kirjoittajalle entistä tärkeämpiä inspiraation lähteitä, jossa kirjoittaja ikään kuin tuottaa itse verbaalisuuden siihen luovaan tilaan joka on esimerkiksi visuaalisen elämyksen synnyttämä. Moniaistinen luova tila kutsuu tekijän toimimaan siinä omalla tavallaan luovasti.

4) Sosiaalinen luovuus

Sosiaalisen median myötä kirjoittamiseen on tullut myös sosiaalista luovuutta, ja näin hyvinkin yksilöllisenä pidetty kuvittelukyky on muuntunut uusien tarpeiden mukaiseksi. Perinteinen kirjoittaminen on vahventanut mielen tapaa, jota voisi kutsua yksilöllisen näkemyksen ehdottomuudeksi. Siihen on liittynyt usein heikot yhteisyökyvyt. Toisaalta hän-muotoinen kerronta on kehittänyt kykyä asettua toisen ihmisen asemaan.

Sosiaalinen kuvittelukyky vahventaa toisenlaisia mielen tapoja: siinä luovuus yhdistyy avoimeen ja spontaaniin tilanteisiin heittäytymiseen. Avoimuudesta muodostuu luova tila, jossa erilaiset ja eri tavalla kokevat voivat toimia yhdessä.

 

Appadurai, Arjun: Disjuncture and Difference in the Global Cultural Economy, 1990.

Hall, Annie: Creative Turn 2016

Kallionpää, Outi: Mitä on uusi kirjoittaminen? Uusien mediakirjoitustaitojen
merkitys. Media & viestintä 37(2014): 4, 60–78

Sawyer.R.Keith:  Explaining Creativity 2012.

Zittoun, Tania: Symbolic resources and resposibility in transitions in Young, Nordic Journal of Y outh Research, vol 15 (2): 193-211, 2007).

 

%d bloggers like this: