Humanismi ja kirjoittamisen uudet versiot
Jäähyväisluento Risto Niemi-Pynttäri.30.9.2022 Jyväskylän yliopisto, päärakennus C4
”minä opetin papuja ja pavut opettivat minua”
näin totesi Henry Thoreau, ekofilosofian edeltäjä, 1845 papupeltoa kuokkiessaan. Minä puolestaan postasin Facebookiin tuon lauseen syyskuun alussa, olin kerännyt pensaspapusatoa. Sain yllättävän paljon tykkäyksiä, jopa onnitteluja.
Mistä kertoo se, että saa onnitteluja papujen keräämisestä. Jotkut lukijat onnittelivat, sitten useammat… ja viesti sai tulkinnan.
Tämä on kiinnostava sosiaalisen median ilmiö, samoin kuin Fingerporin ymmärtäjät. Pelkästään vihjaamalla että kryptistä Fingerporia voi ymmärtää, tulkintoja ei tarvitse näyttää, riittää pelkkä mahdollisuus, että Fingerporissa on jokin mieli ja monimielisyyttä.
Kesken jätetty virke täydentyy, joku jatkaa käsittämätöntä repliikkiä. Kiinnostavaa näissä kaikissa on, että lauseet alkavat toimia sosiaalisissa yhteyksissään. Ja, että monitulkintaisuutta ei koeta sekavana vaan hyvänä.
Kokemukseni kirjoittamisen työpajoista verkossa on samantapainen, sosiaalinen luenta täydentää luonnosmaista tekstiä, keskeneräisyys saa vahvistavan sysäyksen. Fiktion totuus on suhteellinen ja kirjoittajan ratkaisu.
Kirjoittamisen työpajoissa tapahtuu tekstien lukeminen ja kommentointi voi lähteä vaikutelmasta mutta tukeutuu tulkintaan. Kommentteja kuunnellessaan tekstin kirjoittaja kohtaa konkreettisesti oman tekstinsä monitulkintaisuuden.
Toinen esimerkki: filosofi Hans-Georg Gadamerin yleiskatsaus tieteen kentille. Hän koki, kuinka yhteensopimattomat totuudet muodostavat aivan huimaavan avaruuden. Kiistattomien ja tosien, mutta yhteensopimattomien objektiivisuuksien määrä on huikea kuin tähtitaivas, ja kaikki pitää paikkansa. Tämä on moderni kokemus, ajatteli Gadamer, tätä ei aiempi historia tunne. Tämä visio on kuin Gadamerin tunnetuin teesi: totuus on aina metodinsa mukainen. Tieteellisiä totuuksia on paljon, maailma on monitulkintainen.
Voiko totuuksien moninaisuudella olla jotain kosketusta kirjallisuudessa ja kirjoittamisessa niin keskeiseen monimerkiyksisyyteen ? Rinnastus voi olla kaukaa haettu. Runouden avoimuus monille merkityksille oli Gadamerille samaa modernia rikkautta, kuin monien totuuksien tiedemaailma.
Nykyisin tämä kysymys aktivoituu jos epäillään varmuuden kaipuuta ”epävarmuuden aikakaudella”. Näihin aikoihin Wienin yliopistossa humanistit pitävät avointen luentojen ”studia generaliaa” epävarmuuden, tarkemmin ehkä epätietoisuuden aikakauteen liittyen. ”Itävaltalainen kirjailija Stefan Kutzenberger kehottaa avautumaan totuuksien moninaisuudelle ja omalle moninaisuudelle kirjallisuuden avulla”. der Standardissa julkaistun esseen nimen voisi suomentaa ”Epätietoisuuden ylistys”.
Esseen keskeinen väite on, että ”selkeä ja vakaa mielipide voi antaa vain näennäistä tukea epävarmassa maailmassa, mutta se ei pysty ymmärtämään tätä maailmaa.” Romaani sisällyttäessään faktaa fiktioonsa, tekee rajanylityksiä tiedon alueelta toiselle. Kirjoittaja fiktionalisoi varsinkin oman elämänsä faktoja, ilmaisee kokemustaan fiktion tuella ja hieman suojassa kovilta faktoilta.
Kirjoittaessa oppii vaikeita asioita: keskeneräisen sietämistä, helpon ratkaisun lykkäämistä, epävarmuudessa viipymistä.
Entä humanismi ? En halunnut aloittaa kysymällä mitä on humanismi epävarmuuden aikakaudella. Kiitos Juri Joensuu kommentista, ei tarvitse käyttää otsikossa ilmaisua vanha humanismi. Ei ole tarpeen korostaa että kävelykeppi on vanha jos ”ihminen otetaan kaiken mitaksi” sen avulla – hirmumyrskyssä mitta näyttää pieneltä.
”Ihminen on kaiken mitta” (Protagoras), käytännössä mies, mittana, joka on arvokkain tekijä elonkehässä. Posthumanismiin liittyvä ilmaisu ”enemmän-kuin-humanismi” viittaa hyvin siihen, miten rajallinen tuo ihmis-mitta on ollut. Esimerkiksi romaani on laji, joka ei tunnu onnistuvan ilmaisemaan ilmastonmuutosta. Osasyynä on nimenomaan ihmisen hahmo, joka astuu aina näkymän eteen. Kaikki ne päähenkilöt romaaneissa ja elokuvissa tarjoavat samaistuttavaa ihmisen mittaa, osin siksi suuren mittakaavan äärellä ei oikein ole sanomista. Mutta toisenlainen kirjoittaminen ei ole mahdotonta.
Toisaalta humanitas -termi jota roomalainen Cicero käytti kuvaamaan hyvän puhujan (oraattorin) retorista koulutusta. Cicerolle humanitas koski ennen kaikkea julkista elämää; poliittista pyrkimystä tehdä elämästä humaania, inhimillistä sekä humanitaarisesti puolustaa ihmisarvoista elämää yleensä.
Usein humanismin ylärekisteri on miesten puhetta agoralla. Nimenomaan tämä julkisuus on ollut naisilta kielletty alue. Nämä naiset olivat humanisteja, mutta vailla julkista merkitystä. Julkaistun kirjallisuuden historiassa, mies on käyttänyt naisen ääntä. On kiinnostavaa, että kirjoittamisen historiassa oppineilla naisilla on sijansa, vielä tosin hämärässä.
Esimerkiksi naistekijät saksalaisen romantiikan ytimestä. Vielä on epäselvää, miten paljon he ovat kirjoittaneet ryhmään kuuluneiden miesten tekstejä, jaksoja ja täydennyksiä. Keskeiset saksalaisen romantiikan tekijöitä 1800-luvun vaihteessa olivat Dorothea Schlegel ja Caroline Schelling, kuuluisien miesfilosofien ja koko ryhmän kannalta. Heillä oli oikeus kirjoittaa kaikkiin tuossa työpajassa kehiteltyihin teksteihin. Tekijöiksi kirjatut nimet olivat usein satunnaisia, mutta miehiä.
Luovan kirjoittamisen paikka humanistisella alalla liittyy julkiseen kirjoittamiseen, mutta mikä se on tieteellisen kirjoittamisen ja journalismin alueista poiketen. Läheinen suhde kirjallisuuteen, liittyy tähän, hyvä kirjoittaminen on genretaito. Mutta konventionaalisista tieteellisen kirjoittamisen ja journalismin lajeista poiketen kyseessä on luova laji, rutinoituneista muodoista pois pyrkivä.
Vaikka kaikki kirjoittaminen ei ole luovaa, niin yhteistä on käsityö eli kieliaineksen kanssa työskentely. Tosin asiateksteissä materiaali väistyy informaation tieltä, ainakin palvelee sitä. Sanojen tuntu, äänteellisyys ja rytmi, piilevien assosiaatioiden hehku ainakin joltain osin. Paul Dawson, hakiessaan luovan kirjoittamisen paikkaa humanistisella alueella, katsoo että analyysi ja tulkinta tavoittaa vain metatason, kieli ikään kuin näkymätön materiaali johon voi saada tuntuman vain sitä työstämällä ei tulkitsemalla.
Kirjoittaminen ei ole niin subjektiivista kuin luullaan, pikemminkin se on mahdollisuus luoda subjektipositioita. Se on myös mahdollisuus tutkia omia taustoja, sen monitulkintaisuutta, omakohtaista uusiksikirjoittamista. Humanismin piirissä tällaista tiedonmuodostusta on kutsuttu persoonalliseksi, julkisen maailman moninaisuudessa.
Filosofi Hannah Arendt tarkentaa ja sanoo: ”Humanisti on opiskelun ja tutkimuksen myötä sivistynyt ihminen, joka luo tietoon perustuvaa julkisen vapauden aluetta”.
Tämä löytyy Arendtin esseeteoksessa ”Politisches Leben” (1968) englanniksi ”Men in dark times”. Totalitarioiden aikaankin tutkiva humanisti on tekemisissä tiedon moninaisuuden kanssa, puolustaa ”tietoon perustuvaa julkisen vapauden aluetta” totalitarioista huolimatta. Tietoon eikä vaihteleviin mielipiteisiin perustuvaa julkinen tila on silti moniääninen, ajattelevien ihmisten jakama tila.
Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi
Aino-Kaisa Koistinen, Henna Laininen, Risto Niemi-Pynttäri & Nina Sääksilahti
EHDOTUKSIA LUOVAN KIRJOITTAMISEN YMPÄRISTÖPEDAGOGIIKAKSI
Joutsen Kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja Nro 2022 Empiirinen ekokritiikki
Ote johdannosta:
”Luovat menetelmät voivat myös auttaa hankalien, tunteita herättävien aiheiden opettamista. Esimerkiksi ilmastonmuutos koetaan usein abstraktina asiana, jota koskevaa tietoa on vaikea hyväksyä. Luovat menetelmät mahdollistavat asioiden tarkastelun etäältä, fiktiivisessä kontekstissa, mikä voi tehdä vaikeistakin aiheista helpommin käsiteltäviä. (Hyvärinen ym. 2021: 11–12.)
Luovien menetelmien, kuten tarinankerronnan, avulla voi myös kuvitella toisenlaisia todellisuuksia, joiden myötä maailmaa voi pyrkiä muuttamaan (Haraway 2016). Nykyisenä ympäristökriisin aikana onkin elintärkeää kuvitella radikaaleja muutoksia ihmisten toimintaan (esim. Värri 2018: 50; Koistinen & Savinotko tulossa).
Luovalla kirjoittamisella on merkitystä myös opittujen kategorioiden purkamisessa. Kirjoituskokeilujen avulla inhimillisen ja ei-inhimillisen suhdetta voi hahmottaa uusista, yllättävistäkin näkökulmista. Tämä voi kannustaa sensitiivisempään ympäristösuhteeseen eli ympäristösensitiivisyyteen, jossa ihminen nähdään osana luontoa eikä erillisenä siitä.
Ymmärrämme ympäristösensitiivisyyden siis valppautena mielen, kehon, toislajisten ja ympäristön väliselle vuorovaikutukselle (vrt. Thomashow 1995: 57). Ajattelu- ja käsitystapojen sekä luontosuhteen muokkaamista tarvitaan, sillä planeettamme elinkelpoisuuden säilyttämiseksi ihmisen on asemoitava itsensä uudelleen suhteessa toisiin lajeihin ja ympäristöön.
Seuraavaksi avaamme niin kutsutun ympäristökirjoittamisen taustaa, teoriaa ja pedagogiikkaa erityisesti luonnon havainnoimisen ja ympäristösensitiivisyyden näkökulmasta. Sen jälkeen siirrymme tarkastelemaan luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikkaa empiirisen esimerkin, eli
ilmastotunteita käsittelevän kyselyaineiston, kautta.
(koko teksti doi-osoitteessa)
DOI: https://doi.org/10.33346/joutsensvanen.114936
ks, myös Risto Niemi-Pynttäri: Maasto ja aistillinen geografia
Luovuuden kolmas käänne (JYU tiedeblogi)
Risto Niemi-Pynttäri, JYU tiedeblogi 27.5.2022
Luovuus ymmärretään nykyään toisin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Tuo perinteisesti taiteeseen liittyvä työskentelytapa, uuden luominen, laajeni nopeasti monille alueille. Ensin luovuus samaistui ideointiin, sitten innovointiin: se lisääntyi markkinointiin ja uuteen teknologiaan. Nyt voi kuitenkin olla käsillä luovuuden kolmas käänne, tarve parantavaan ja elvyttävään luovuuteen.
Näkymät ovat muuttuneet, turvallisuus heikkenee. Emme tiedä jatkuuko silmitön sota vielä ensi talvena tai millaisessa kurimuksessa olemme ympäristökriisien takia? Jos turvattomuus lisääntyy, seuraa taantuminen, joka on muuta kuin luovaa.
Turvallisuuden tunne on luovuuden ehto, ainakin pedagogiselta ja terapeuttiselta kannalta.
Toki kriiseissä voi syntyä luovia ratkaisuja, mutta vain sieltä, missä on sisäisiä resursseja, mahdollisuuksien tajua ja rohkeutta. Mutta traumatisoituneille, pettyneille, masentuneille kriisit ovat umpikuja – kohtia, joihin persoonallinen kehitys tyssää.
Luovuuteen liittyvää painopisteen muutosta tuntuu olevan ilmassa. Varsinkin pedagogisesti ymmärretty luova oppiminen on ollut esillä. Esimerkiksi Anne Harris esitti Creative Turn -teoksessaan (2014), että luovuuden kolmas käänne voisi tapahtua nimenomaan koulutuksen alueella. Hän ei vielä tiennyt vielä nykyisistä kriiseistä, eikä hyvinvointiin liittyvästä, elvyttävän luovuuden tarpeesta.
Kun luovuus muuttuu, sen perustuksia tarkistetaan ja tulkitaan uudestaan.
Nykyisen turvattomuuden aikana ”luova vapaus” voidaan kokea erityisen olennaisena.
Täytyy myöntää, että aiemmin en ole täysin ymmärtänyt hyvinvoinnin ja turvallisuuden merkitystä. Ne ovat samankaltaisia kuin vapaus, niiden tarpeen tuntee, kun ne puuttuvat. Jos turvattomuudesta tulee arkea, vapaa spontaanius vähenee ja tilalle tulee varuillaan oloa.
Luovuuden elvyttävä puoli ei ehkä ole ongelmaratkaisussa, pikemminkin se on elämys, kuten luova flow. Onkin kiinnostavaa, että luovuuspuhetta pitkään hallinnut flow-termi on kääntynyt ilmaisemaan eri asiaa, kuin mitä sillä alun perin tarkoitettiin. Flow, joka tarkoitti sujuvaa, mutta vaativaa tekemistä, on nyt kääntynyt ilmaisemaan elämystä. Tuloksen ei tarvitse olla erityisen innovatiivinen, tärkeintä on, että virta on kantanut ja sujuvuuden tunne elvyttää tekijää itseään.
Luova tila, joka yleensä ymmärretään mielentilaksi, voi elvyttävän luovuuden kannalta olla varsin konkreettinen tila. Kun on tyhjä ja itsessä ei ole voimaa, sitä voi saada ympäristöstä.
Suomen kielessä tätä ilmaistaan sanalla ”asuminen”, sillä tarkoitetaan ympäristöön uppoavaa puuhailua. Se on vapaata toimintaa, jossa ympäröivällä tilalla on elvyttävän luovuuden funktio.
Voisi sanoa, että tällainen elvyttävä luovuus on vapaan leikin sukua, se sujuu silloin kun tila on vapaa ja pakoton. Ei lapsikaan ota lelujaan esille, jos ilmapiiri tuntuu uhkavalta ja pelottavalta. Mutta pieni oma alue riittää.
Stefano Manucso: Kasvien tasavalta
Stefano Manucso tekee ajatuskokeen ja ehdottaa: jospa kasvikunnasta puhuttaisiin tasavaltana. Voiko demokratian nähdä yhteydessä fotosynteesiin ? Sillä kasvien tuottama vihreä kuuluu tasapuolisesti kaikelle mikä on elävää, samoin kuin ilma ja aurinko. Ehkäpä luonnon monimuotoisuus on demokratiaa – eli hierarkiat kumoavaa.
Manucso hahmottaa kasvien tasavallan julistuksen retorisesti sanoen: ”sellaisina kuin kasvit ovat sen minulle sanelleet jo vuosikymmeniä jatkuneen yhteisen vaelluksemme aikana” (s.11).
Manucso edustaa suhteellisen uutta tutkimuksen alaa ”kasvineurobiologiaa”, eli kasveissa ja niiden ekologisista yhteisöistä löydettyä kommunikaatiota. Häneltä on suomennettu myös Loistavat kasvit ja Kasvien vallankumous. Manucso on kirjoittanut myös toisen italialaisen, merkittävän kasvifilosofin Emmanuele Coccion kanssa teoksen, joka käsittelee puita.
Nyt kun luontokirjoittaminen on voimakkaasti laajenemassa, kritiikin on syytä kiinnittää huomiota myös kieleen, ja siihen millaisin keinoin asioita popularisoidaan. Varsinkin kasvineurobiologian pohjalta tehty popularisointi on joskus kasvien ajattelusta puhumista. Tällainen inhimillistäminen kertoo ennen kaikkea epäonnistuneesta kielenkäytöstä. Kasveissa liikkuu viestejä, mutta vailla hermokeskusta ja aivoja. Niinpä kasvien toiseudesta puhuminen edellyttää paljon kieleltä. Manucson ratkaisu perustuu korostetun retorisiin ilmaisuihin. Hän ei jumitu vastustamaan olemassaolon taistelua luonnossa, vaan ehdottaa: jospa kyseessä onkin tasavalta. (jatkuu…)
Koko teksti luettavissa Maailmankirjat verkkolehdessä sekä PDF-muodossa Jyväskylän yliopiston kirjaston tietokannassa.
Ylen kulttuuriykkönen – Krasznahorkai keskustelu 16.5.2022
Kulttikirjailija László Krasznahorkain romaani Vastarinnan melankolia on kevään käännöstapaus
Julkaistu: ma 16.5. klo 16.30
Kuunneltavissa tallenteena
”Vastarinnan melankolia”. Pelkkä romaanin nimi viittaa siiten, että jotakin suurempaa tapahtuu kirjallisuudessa. Kirjan tehnyt unkarilainen nykykirjailija László Krasznahorkai on saanut lukuisia palkintoja niin kotimaassaan kuin maailmalla. ”Vastarinnan melankolia” kertoo maailmasta, jossa kaiken yllä leijailee vääjäämättömän lopun tuntu. Kirjasta keskustelemassa romaanin suomentaja Minnamari Pitkänen sekä kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta Risto Niemi-Pynttäri. Jakke Holvas juontaa.
Inger Christensen ALFABET
RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (24.10.2021)
Inger Christesenin runoelma Alfabet (1981) on jo klassikko. Se on ylistys olemassaoleville atomipommin uhkan alla. Se on luettelomainen kiitollisuuden osoitus sille, että on kasveja ja eläimiä, on kemiaa, mineraaleja, on elämää ja kuolemaa, on muistoja ja kieltä. Se hakee olla -verbin myötä kaikkea mitä on, se löytää, kuten skandinavisissa kielissä oleminen ilmaistaan: der finnas.
Hallitseva lukuvihje teokseen on Fibonaccin lukujono: Alfabet -runoelmassa säkeiden määrä kasvaa tietyn systeemin mukaan. Aluksi oli aprikoosipuu: yksi säe, sitten tuli bromi: kaksi säettä, sitten chromi, kolme säettä:
chromia on; sirkkoja, sikuria
sitruunapuita; sirkkoja on;
sirkat, setri, sypressi
2+3 säettä, sitten 3+5 säettä, ja sitten 5+7 säettä, ja 7+ 12 säettä. Näin runot laajenevat ja leviävät. Kun ollaan kirjaimessa ”j” säkeiden määrä on jo 89. Samalla se on jakautunut kuvaavalla tavalla kahteen runoon, joista ensimmäinen on Juhannusyö ja jälkimmäinen on Atomipommi.
Olemassaolevien keskelle on noussut uhka, samalla tavalla laajeneva, atomit hajottava pommi. Paha A laajenee, mutta ei evoluution ja sitä jatkavan kulttuurin tavoin, vaan silmänräpäyksessä. Tätä räjähdystä Christensen ei kuvaa, mutta annetulla kaavalla voi kuvitella atomeita halkovan ketjureaktion. Runoelman loppuosa liikkuukin sitten tuhoutuneessa ympäristössä.
Alfabetin lukijoita on yleensä ohjannut metodi, eli se miten olemassaolevien asioiden summa kehkeytyi Fibonaccin kaavan mukaan: ensin hitaasti mutta sitten nopeasti kasvaen. Myös luonnosta on löydetty orgaanisia prosesseja, jotka kasvavat samalla tavalla. Silti metodi on ehkä korostunut liikaa ja peittänyt teoksen muita nyansseja.
Runoelman metodi ei edes ole ristiriidaton, koska aakkosjärjestyksen ja fibonaccina kasvavan säemäärän välillä on ristiriita. Aakkoset eivät pitkään kestä tällaista kasvua, ja luettelon viimeiseksi kirjaimeksi jää ”n” – kirjain aakkosten keskellä. Mutta toisessa systeemissä se on äärettömän merkki.
Runoelmassa on ehkä vielä jotain muutakin, mikä jättää taakseen myös Fibonaccin, jotain minkä olla-verbi mahdollistaa paremmin kuin ”=” mikä tarkoittaa kuitenkin vain lasketun summaamista. Olemisen ykseys, äärettömyys ja tyhjyys ovat jollain toisella tasolla:
tyhjäksi, muuttuu
meidän kykymme
hahmottaa tyhjyyttä. (37)
Tyhjyyden äärellä ei voi ymmärtää tyhjyyttä, sellaista, joka ole laskettavissa, ei miinuslaskun summana. Tosin sitä tyhjyyttä ei voi ajatella eikä meditoida; sitä tyhjyyttä ei koeta elämyksenä avaruuden äärellä – kaikki tuo liittyi onnen tunteeseen ja kiitollisuuteen siitä, että tyhjyys on. Mutta kun sekin käy pahaksi tyhjäksi, emme ole ymmärtäneet mitään.
Viimeisen parin kymmenen vuoden aikana tapahtunut luonnon köyhtyminen on ollut niin huomaamatonta, että sitä ei osattu edes ajatella Christensenin runoelman aikaan, 80-luvulla. Monien muiden tavoin, hänkin pelkäsi, että kato tapahtuu kertalaakista.
Huonosti huomattu mutta valtava luontokato nousi vähitellen, Alfabetia ei voi enää olla lukematta suhteessa kasvien ja eläinten uhanalaistumiseen. Riikka Simpura onkin Alfabet-tutkielmassaan nostanut uhanalaisuuden teoksen keskeiseksi periaatteeksi.
Mutta luontokato tapahtunee romahduksittain, ei suoraviivaisen kiihtyvästi. Tai se kiihtyy kahteen suuntaan samanaikaisesti, joidenkin lajien runsastuessa ja toisten vähetessä.
Christensen on toivonut, että käännöksissä huomioitaisiin merkitykset, ei vain runoelman mekaniikkaa. Toisin sanoen runoelma on kirjoitettu merkityksin, ja tiettyjä rajoitteita käyttäen.
Aakkosten alussa kääntäjä kohtaa merkityksiin liittyvän haasteen: on niin vähän suomenkielisiä sanoja, jotka alkavat kirjaimilla b-,c-,d-. Vielä, kun merkitystenkin pitäisi olla oikean suuntaisia.
Oscar Rossin suomennoksessa tuntuu, että d-kirjaimen kohdalla on luovutettu. Teksti on sisällöltään jossain ihan muualla kuin lähteensä. Käännöksessä toistuu sana despootti, lähdekielen kyyhkysen (dove) sijaan. Merkitysten tasolla kyyhkynen on runoelmassa keskeinen lintu: toiseksi viimeistä runoa jopa hallitsee kyyhkynen.
Ehkä d-sanan olisi voinut luontevasti korvata jollain t-alkuisella sanalla, jollakin jonka voisi liittää kyyhkyseen. Samaan tapaan Christensen itsekin on muunnellut sanoja aakkosiin sopiviksi, ja samaa Rossi soveltaa juuri ennen d-runoa. c-runossa hän kotouttaakin osuvasti s-kirjamella (citronträder findes, on sitruunapuu).
Alfabet-runoelman liike, sen dynaaminen potku, tuntuu löytyvän heti kun päästään aakkosten hankalasta alusta e-sanoihin. Suomentajan jälkisanoissa Rossi sanookin painottavansa mieluummin rytmiä kuin merkitystä. Näinhän se on tehty, käännös svengaa ja olevainen ääntelehtii hienosti:
ensilumi on; entisajat; emmintä on;
ja erilläänoloa on; enkelit ja elohiiret
ja epäusko ovat; erityispiirteet ovat;
elonkorjuu, elämän ehtoo; ja elovalkeat
ovat, etelänpihlaja, euroopanlehtikuusi ovat
olemassa, ja eebeniä on, ja elintilaa ja eripuraa
on, ja emokarhut ja erakkoravut ovat,
ja etikkaa on, ja enteet, enteet (11)
Kotouttaminen toimii hyvin, hyvin on myös jätetty vieraaksi ja vieraannutettu. Tosin käännöksessä olisi voinut rohkeammin käyttää svetisismejä, vaikka yleensä niihin suhtaudutaan pahoina virheinä. Oman, eteläpohjalaisen, taustani takia ruotsinsukuiset ilmaisut eivät särähdä korvaani, vaan laulavat.
Käsittääkseni ”olemisen” kääntämisellä on filosofista merkitystä. Skandinaavisissa kielissä det finnas -tyyppinen ilmaus viittaa sekä olemiseen että löytämiseen. Näin siis oleminen on lähellä ilmenemistä ja esille tulemista.
Mitä siis saavutetaan ja mitä menetetään, kun det finnas käännetään olemassaoloksi? Det finnas tuntuu kantavan mukanaan olemisen ihmettelyä: ”täältä löytyy, täällä on”. Tällaisten svetisismien avulla suomikin, tämä finska, voisi olla osallisena näin korostuneessa olemisen ihmettelyssä.
Toisaalta suomen kielen ”on” puolustaa paikkaansa. Se ilmaisee itsenäistä olemista, havaitsijasta riippumatonta olemista: se on, vaikka sitä ei olisi löydettykään. Christensenin runoelmassa finnas -toistuu jatkuvasti, niin että se vaikuttaa mantralta. Suomen kielen ”on” toimii mantrana ehkä vielä paremmin, sen ”on” resonoi kuin ”om”, hyvin syvällä kropassa ja universumissa.
Alfabetin loppupuolella ympäristöahdistus kasvaa, havaintoihin tulee lannistunut sävy. Mutta samalla jotain yllättävää tapahtuu kielen ja maailman suhteessa. Alkupuolella kieli toimi erillisen systeeminsä mukaan, aakkosin ja nimin, asioille annettiin nimiä ja säkeitä laskettiin. Mutta loppupuolella – ehkäpä olemisen uhanalaisuus sai runoilijan lopettamaan laskemisen, ja ajattelu alkoi peilailla kaikkea luonnosta löytyvää.
ajattele kuin pesää rakentava
lintu, ajattele kuin pilvi,
kuin vaivaiskoivun juuret
ajattele kuin lehti puussa
ajattele, kuin valo ja varjo
kuin kiiltävä kaarna,
kuin kaarnan alla olevat
toukat ajattelevat … (39)
Vasta runoelman viimeisessä vaiheessa tulee runo ”Aakkoset ovat”, nimensä mukaisesti se liittää kirjaimet ja kirjoituksen mukaan olevaiseen tai paremminkin finnas -esiintuomiseen. Kun tähän asti kieli oli jäänyt elollisen ulkopuolelle, nyt tapahtuu muutos, kirjoittaminen tapahtuu luonnon sävyissä ja rytmeissä.
minä kirjoitan kuin tuuli
joka kirjoittaa pilvien
verkkaista tekstiä
tai nopeasti pääskysten
lailla taivaalle
katoavin vedoin
Mutta mitä auttaa se, että runoilija löytää uuden kielen, kun 1900-luvun lopun klassikkorunoelma loppuu epätoivoon:
lapsikatras etsii luolasta suojaa
ainoastaan jäniksen mykästi tarkkaillessa
Inger Christensen, Alfabet, suom. Oscar Rossi, Poesia 2021
Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta
Arvio on julkaistu Käännöskirjallisuuden verkkolehti Maailmankirjoissa
sekä pdf-muodossa Jyväskylän yliopiston kirjaston JYX -tietokannassa
Köyhyys ja tyhjyyden meditointi
Clarice Lispector, Tähden hetki, suom. Tarja Härkönen, Teos 2020.
Clarice Lispectorin syntymästä tuli 100-vuotta juuri joulukuun 10 päivä, samaan aikaan yöllä luin Tähden hetkeä, hänen viimeistä teostaan, sen uutta suomennosta. Se on romaani köyhästä tytöstä. Mutta mistä köyhyydestä Lispector kirjoittaa, mistä puutteesta ? Romaani kertoo syytöksestä, joka nousee köyhyydestä: ”Hän syyttää minua ja ainoa keinoni puolustautua on kirjoittaa hänestä” (15).
Macabéa on varaton sekä huomaamaton, lähes olemassaoloaan anteeksi pyytelevä. Hän on pieni ja laiha, hieman ruma, hän ei halua olla näkyvissä eikä kenenkään tiellä. Hän on niitä Brasilian syrjäseuduilta suurkaupunkiin tulleita köyhiätyttöjä, jota kukaan ei näe ei noteeraa. Hänellä ei ole rahaa mihinkään. Hänellä on sentään varaa hymyyn, kukaan ei huomaa sitäkään.
Tarina köyhästä tytöstä on itsekin köyhä, niin kertoja toteaa. Macabéa elää kurjuudessa, hänen olemassaolonsa on harmaata. Macabéa on niin varovainen ja passiivinen, että hänelle ei tapahdu paljoakaan. Hänen mielikuvansa hyvästä elämästä liityvät Coca-colaan niin hennoin säikein, että siinä ei ole mitään ironista. Vaikka kertoja ei tiedä syntyykö tytöstä edes tarinaa, silti hän tietää olevansa jonkun äärettömän tärkeän äärellä.
Huonosta ruuasta ja aliravitsemuksesta johtuen Macabéan vietitkin elävät hiljaiseloa. Halukin on vain pieni mahdollisuus. Öisin hän näkee rikkaita, monipuolisia unia. Kukaan ei tiedä miten aistillinen Macabea on, he eivät huomaa, toisaalta edes hän itse ei tiedä sitä.
”Älkää siis odottako tähtiä siltä, mikä kohta alkaa: mikään siinä ei tuiki, se on mattaa materiaalia ja luonteensa vuoksi kaikkien halveksimaa.”(14)
Tähden hetki,viittaa romaanin nimenä paitsi filmitähteen, myös jollain arvoituksellisella tavalla köyhyyteen, ihmisarvoon, Macabéan hetkeen. Se on kuitenkin vain yksi romaanin nimistä, teoksen viisitoista lisänimeä määrittävät teosta myös. Ja eräs nimi romaanille on Lispectorin signeeraus –käsiala ja sen takana oleva käsi joka kirjoittaa. Lispector 100 -vuotta.Suomennoksessa on myös Tarja Härkösen käsialaa: hän on palannut 1996 kääntämänsä teoksen pariin, ja kääntänyt sen uudestaan siitä huolimatta, että edellinen käännös oli kiitetty ja vakiintunut. Hän halusi, jälkisanojen mukaan, ”yhdistää vanhan käännöksen raikkauden kokeneen suomentajan tarkkuuteen”.
….
Lue koko artikkeli
julk. Maailmankirjat, käännöskirjallisuuden verkkolehti, mobile, 18.12.2020
JYX , Jyväskylän yliopiston kirjasto, PDF-versio.
Tragedia ja katkeruudesta puhdistuminen
Kreikkalainen tragedia – taideaineet, yleisluento Jyväskylän yliopisto 22.1.2020
Tragedia –sana viittaa yllättävään ja järkyttävään onnettomuuteen, kärsimykseen ja sen kohtalokkaaseen pahenemiseen. Tragedia on odottamaton sattuma, accident. Se on hetki, jolloin onnea olisi tarvittu, ja onnella siitä olisi selvitty. Yhteys kreikkalaisen draaman tragediaan lieneekin tässä onnen puuttumisessa – kun jumalat kääntyvät sankaria vastaan.
Arkikielessä tragedia on tarkoittanut usein samaa, kuin tuo tapahtuma, vaikka tarkemmin ottaen tragedia on sille annettu muoto. Tragedia: mahdollisuus kohdata onnettomuus, eläytyä ja kuvitella sekä todistaa se. Katsojalla on mahdollisuus eläytyen sortua ja kuntoutua, kohdata kriisejä, ennakoida katastrofeja.
Tragedia on perustaltaan hellenistinen, ja kuten on joskus sanottu, tragedian olemus katoaa kristillisenä aikana. Kristillinen lupaus, että Jumala ei koskaan hylkää ihmistä on vastakkaista tragedialle. Helleenit kokivat, että jumala hylkää ennen pitkää aina. Traaginen hetki on tämä jumalan hylkäämisen hetki, onnettomuus, hetki jolloin onnen kantamoista ei tule, mikään ei auta.
Toisaalta eurooppalaisessa kulttuurissa on paljon helleenistä vaikutusta, ja tragediakin kuuluu tähän historiaan. Tietyllä tavalla nykyisen maailman luonnoksessa on kristillisiä, mutta myös helleenisiä piirteitä. Keskeiset käsitteet ovat muunnelmia kreikasta: phusiksen suhde fysiikkaan, psyhen suhde psykologiaan, kosmoksen suhde kosmologiaan on enää hyvin heikko, silti logoksen suhde logiikkaan ja filosofiaan on vahva.
Tragedia tunnetaan kaikissa eurooppalaisissa kielissä. Toisaalta kreikkalaiset eivät olisi voineet puhua tragediasta onnettomuutena, koska heille kyse oli esityksestä näyttämöllä. Pikemminkin tragedia oli heille jo tapahtuneen onnettomuuden uudelleenesitys, keino toistaa tapahtunut siten, että sen vaikutus on parantava.
Kreikkalaisen draaman katharsis viittaa tragedian yleisössä aiheuttamaan puhdistumiseen. Kyse ei ole vain helpotuksesta, siitä että kyse oli vain esityksestä. Kyse on ehkä jostain muusta. Vaikka katharsis liittyisi juonen käänteeseen, silti kertomalla ei voi tuottaa katharsista. Tuo ruumiillinen tunne edellyttää konkreettista ihmistä näyttämöllä. Tapahtumien kulun kääntyminen onnettomaan suuntaan, lopulta kuolleen ruumis näyttämöllä tulevat sen merkiksi, että mikään ei ole enää kuin ennen. Nykyisyys alkaa tämän kuoleman jälkeen, mutta katharsiksen vuoksi tämä sankarin kuoleman jälkeinen aika ei ole vihan eikä katkeruuden myrkyttämää.
Vapaa ihminen astuu esiin
Helleenien kukoistus muinaisessa Kreikassa 400 – 500 eKr. on asetettu eurooppalaisen kulttuurin esikuvaksi. Sen jälkeen kun renessanssissa antiikki läydettiin, se on ollut ideaali malli aina modernin ajan alkuun asti. Homeroksen eepoksista, Sokrateen filosofiasta, sekä tragedioista on haettu taiteen lakeja ja sisäistä dynamiikkaa. Helleenisen ajan veistoksista on löydetty ihmisen hahmo parhaimmillaan. Tässä ihmisen kukoistuksessa on nähty ”olemisen keskipäivä”, aika, jolloin ihminen asettui valokeilaan vapaana ja onnellisena, vailla katkeruutta. Huolimatta kaikesta kärsimyksestä ja vääryydestä, tämän hahmon voi nähdä asettuvan nimenomaan katharsiksen jälkeiseen valoon.
Kuten Nietzsche luonnehtii Tragedian synty –teoksessaan: verinen menneisyys oli niin raskas taakka, että helleenien täytyi keksiä tragedia siitä selvitäkseen. Myytit, sankarikertomukset ja sotakronikat tarjosivat yllin kyllin kärsimystä ja vääryyksiä. Näin kerrotut ja lauletut tarinat rakensivat historiallista muistia. Toki menneitten sotien muistaminen lohdutti, mutta se ruokki myös katkeruutta. Katharsikseen perustuva tragedia kertasi sekin menneisyyttä, mutta se teki kerrotusta tapahtumia. Asiat näytettiin tapahtumina näyttämöllä, se mahdollisti vahvemman yleisön emootioiden ohjailun sekä johdatti yleisön katharsiksen kautta tilaan, jossa katkeruutta ei enää ollut. Kerrotun muuttaminen tapahtumiksi näyttämöllä oli merkittävä käänne: onnettomuus tapahtui ihmiselle, jota katsomme.
Rituaali alkaa elää
Homeros on epiikassaan onnistunut kuvaamaan katastrofeja. Mutta siihen ei liitetty katharsista. On kiinnostavaa, että katastrofeissa on aina eeppisyyttä. Kreikan sana kata-strofi, viittaa siihen, kuinka lauseiden kulku (strofi) kääntyy alaspäin (kata). Homeerisessa kerronnan poljennossa kesuura on katkoksen merkki, tapahtuu rytminen horjahdus. Katastrofin kohdalla tämä horjahdus on merkki isommasta vyörystä. Mutta katastrofi vain mukailee jotain isoa ja järkyttävää mitä ei voi kuvata.
Kun tragediassa narratiivinen muuttuu toiminnaksi, samalla se mitä on kuunneltu, muuttuu ruumiillisiksi teoiksi näyttämöllä. Silti kyseessä on performanssi, eikä sama asia kuin onnettomuus, jota draaman kulku jäljittelee.
Edessämme olevan ihmishahmon onnettomuus on ihmiselle luonnollisesti kuuluvan onnellisuuden (eudaimonia) vastakohta, onni on se minkä pois ottamista ihminen ei ymmärrä.
ei myöskään esitetä realistisesti, vaan draamallisesti emootioita kehittävässä järjestyksessä. Kreikkalaisilla oli taju siitä, että ihmisen kuolema on jotain mitä ei voi varsinaisesti esittää, se pakenee kuvausta.
Tapahtumien esittäminen yleisölle tunnettiin aiemmin rituaalisina menoina. Niiden jäykkään kulkuemaisuuteen verrattuna kertomukset olivat jännittävämpiä. Näistä aineksista helleenit onnistuivat yhdistämään kertomuksen ja puhdistusrituaalin. Dramaattisena koetussa prosessissa yleisö saatetaan liikutuksen tilaan sekä johdetaan katharsikseen. Katkeruutta tuottavat tunteet ohjattiin sankarin kuolemaan liittyvän liikutuksen kautta vapauttavaan tunteeseen, niin että katkeruudesta ja vääryyksien hautomisesta oli mahdollista vapautua.
Johdanto tragediaan jatkuu katsauksilla Aiskhyloksen, Euripideen ja Sofoklen tragedioihin.
Maggie Nelson: Sinelmiä
RISTO NIEMI-PYNTTÄRI 31.8.2019
Maailmankirjat
Maggie Nelson kirjoittaa sinisestä ja sinisen vierestä. Hän tekee sen tavalla, joka on mahdollista vain esseessä.Sininen on aihe, joka tarvitsee tietopohjaista käsittelyä, ja samalla sininen pakenee sitä. Sininen on jo muualla,kun tutkija pääsee siihen käsiksi. Nelson puolestaan ei pääse sinisen tunteesta eroon vaikka haluaisi.Teos alkaa eleellä. Aivan kuin Nelson istuisi vastapäätä, yrittäen sanoa jotain, repien lautasliinaa, sanoen neljäsanaa. ”Sininen on minulle tärkeä”.
Sinelmiä -teoksen muodostaa 240 numeroitua ehdotusta lähestyä sinistä väriä. Ne ovat propositioita. KutenWittgenstein sanoi, ne ovat seikkoja joita ei perustella, ne voivat osoittautua todeksi tai ei. Kaijamari Sivill onvälittänyt ihailtavan taitavasti näitä ehdotelmia. Nelson pyrkii muuhun kuin paatos ja julistus -esseen tyyliin,lauset ilmaisevat jo muotonsa puolesta varovaisuutta sekä sävykkyyttä.Nelsonin propositiot keskustelevat myös tieteen ja väreihin liitettyjen faktojen kanssa. Nelson ottaa tukea niistätai horjuttaa niitä. Hän kysyy. Mitä seuraa siitä, että väri ei ole vain yhden aineen aallonpituutta vaan sekoitusmonia? Värin mittaaminen voi olla aallonpituutta, mutta väri on myös tapahtuma jonka syntyyn silmäosallistuu. On ihmisiä jotka ovat alttiimpia siniselle kuin toiset.
Ezra Pound: Pisan Cantot
Risto Niemi-Pynttäri 17.8.2019
Käännöskirjallisuuden verkkolehti Maailmankirjat
Tiedämme, että Pisan Cantoissa puhuu varhainen modernisti, moniäänisen runouden mestari. Tiedämme että kirjoittaessaan näitä runoja, Ezra Pound oli Italian Pisassa 1944 vangittuna Mussolinin tukemisesta. Hän oli julistanut fasismia italialaisen Radio Roman englanninkielisissä lähetyksissä. Mutta koska sanaa fasismi ei runoissa käytetä, lukija ei tiedä kaikkea. Varsinkin kun runojen puhe tulee vangilta, joka vastustaa sotaa ja väkivaltaa.
Runokokoelman eräs toistuva teema on hyvät hallitsijat, joita kansa tarvitsee – ja usein myös heidän traaginen kohtalonsa huipentaa kansan tarpeen. Heti ensimmäinen canto laulaa surusta, kun rakastettu johtaja on kuollut. Kari Aronpuro selvittää huomautuksissa, että Pound puhuu Mussolinista. Tämä ”kahdesti ristiinnaulittu” ammuttiin ensin ja ripustettiin sitten pää alaspäin. Miksi näin? Koska natsit olivat vuotta aiemmin teloittaneet 15 summittaisesti valitsemaansa siviiliä tuolla samalla aukiolla.
Kuinka siis lukea Pisan Cantoja? Runojen puhuja ei hahmotu niin, että lukija näkisi fasistia. Puhuja ei hahmotu edes persoonaksi.
Poundin varhaisissa ja suomennetuissakin Personae –roolirunoissa minä-puhujasta saa kuvan. Cantojen puhuja on ”ei-kuka”, Pound sulautti itsensä äänten vaihteluun. Siteerattuja kieliä on runoissa useita, aikakausia on monia, muistoja on useista Poundin elämänvaiheista; silti mukana on nykyisyys ja eräänlainen vankileirin helvetti.
Emme siis voi lukea Poundia vain poliittisesti erilaisen näkemyksen edustajana, emme edes ”ristiriitaisena modernistina”. Historia vaatii muistamaan näitten asioitten yhteydessä myös aivan toisenlaisia kohtaloita – kuten Aronpuron mainitseman natsien viehtymyksen summittaisiin teloituksiin. Pound ei kuitenkaan ollut natsi, vaan fasisti italialaisittain.
Niinpä vastuu on lukijalla, kun hän lukee Pisan Cantoja, ja teos on moderni myös tässä mielessä: kertoja on epäluotettava. Pound pysyy modernismin klassikkona, sillä onhan runous jotain muuta kuin oikeassa oleminen.
Jälkisanoista paljastuu, että Pound oli myös talousajettelija, jonka konseptit sekosivat vainoharhaisen antisemitismin takia. Hän uskoi salaliittoteorioihin, joiden mukaan juutalaiset sijoittajat hyötyvät ensin sodasta ja sitten rauhasta. Hän kiroaa keinottelijat:
jotka elävät veloista ja sodan tuottamista liikevoitoista (LXXVII 377)
Pound oli vimmattu finanssitalouden vastustaja. Veli-Matti Huhta nimesi Tuli&Savu nr. 97 arviossaan Poundin antikapitalistiksi, joka ajautui äärimmäiseen leiriin. Ehkä näin, tosin Aronpuro painottaa jälkisanoissaan tämän ajautumisen johdonmukaisuutta: taustalla on ”kotoperäinen” patriotismi, rasismi ja antisemitismi. Nykyajan näkökulmasta 1900-lukua edeltävä kotoinen arkiajattelu oli tällaista sekä USAssa että Euroopassa.
Ezra Pound oivalsi jo varhain, että taloudesta on kyse. Runouden lisäksi hän osallistui suvereenisti ja eettisenä ajattelijana aikansa talousteoreettisiin debatteihin. Ratkaiseva virhe oli vain tuo antisemitistinen vainoharha, joka liittyi ”koronkiskureihin”. Pound on itse myöhemmin todennut, että se pilasi koko vision.
Pound halusi vaikuttaa talousnäkemyksillään, ja Mussolini oli ainoa, joka suostui tapaamaan hänet. Mussolinin karismaattisuus, taitava sanan käyttö ja voimaperäinen asioitten pelkistäminen tekivät vaikutuksen – ja niin Pound oli myyty.
ja jos varastaminen on leimallisesti
hallituksen kärkihanke
liittyy siihen takuulla myös näpistelyä (LXXVIII 184 – 186)
Tämä lumoavan populistinen sanailu kätkee samalla Poundin omaa vallanhaluaan. Hän ihaili käytännön voimapolitiikkaa. Tämä tulee ilmi, kun Pound muistelee työpariaan T.S. Eliotia, ja erästäkin modernismin ohjelmaa, jota ”ei koskaan julkaistu eikä seurattu”. Eliot kuvataan tositoimiin liian pehmeänä: nyrkkiraudan sijaan ovat ”pitsikalvosimet valahtaneet hänen rystysilleen”.
Kirjallinen essee kokonaan PDF-muodossa
Jyväskylän yliopiston kirjaston arkisto
MAAILMANKIRJAT
Risto Niemi-Pynttäri 
leave a comment