Risto Niemi-Pynttäri

Inger Christensen ALFABET

Posted in Uncategorized by RniemiP on 8 marraskuun, 2021

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (24.10.2021)

Inger Christesenin runoelma Alfabet (1981) on jo klassikko. Se on ylistys olemassaoleville atomipommin uhkan alla. Se on luettelomainen kiitollisuuden osoitus sille, että on kasveja ja eläimiä, on kemiaa, mineraaleja, on elämää ja kuolemaa, on muistoja ja kieltä. Se hakee olla -verbin myötä kaikkea mitä on, se löytää, kuten skandinavisissa kielissä oleminen ilmaistaan: der finnas.

Hallitseva lukuvihje teokseen on Fibonaccin lukujono: Alfabet -runoelmassa säkeiden määrä kasvaa tietyn systeemin mukaan. Aluksi oli aprikoosipuu: yksi säe, sitten tuli bromi: kaksi säettä, sitten chromi, kolme säettä:

chromia on; sirkkoja, sikuria
sitruunapuita; sirkkoja on;
sirkat, setri, sypressi

2+3 säettä, sitten 3+5 säettä, ja sitten 5+7 säettä, ja 7+ 12 säettä. Näin runot laajenevat ja leviävät. Kun ollaan kirjaimessa ”j” säkeiden määrä on jo 89. Samalla se on jakautunut kuvaavalla tavalla kahteen runoon, joista ensimmäinen on Juhannusyö ja jälkimmäinen on Atomipommi.

Olemassaolevien keskelle on noussut uhka, samalla tavalla laajeneva, atomit hajottava pommi. Paha A laajenee, mutta ei evoluution ja sitä jatkavan kulttuurin tavoin, vaan silmänräpäyksessä. Tätä räjähdystä Christensen ei kuvaa, mutta annetulla kaavalla voi kuvitella atomeita halkovan ketjureaktion. Runoelman loppuosa liikkuukin sitten tuhoutuneessa ympäristössä.

Alfabetin lukijoita on yleensä ohjannut metodi, eli se miten olemassaolevien asioiden summa kehkeytyi Fibonaccin kaavan mukaan: ensin hitaasti mutta sitten nopeasti kasvaen. Myös luonnosta on löydetty orgaanisia prosesseja, jotka kasvavat samalla tavalla. Silti metodi on ehkä korostunut liikaa ja peittänyt teoksen muita nyansseja.

Runoelman metodi ei edes ole ristiriidaton, koska aakkosjärjestyksen ja fibonaccina kasvavan säemäärän välillä on ristiriita. Aakkoset eivät pitkään kestä tällaista kasvua, ja luettelon viimeiseksi kirjaimeksi jää ”n” – kirjain aakkosten keskellä. Mutta toisessa systeemissä se on äärettömän merkki.

Runoelmassa on ehkä vielä jotain muutakin, mikä jättää taakseen myös Fibonaccin, jotain minkä olla-verbi mahdollistaa paremmin kuin ”=” mikä tarkoittaa kuitenkin vain lasketun summaamista. Olemisen ykseys, äärettömyys ja tyhjyys ovat jollain toisella tasolla:

tyhjäksi, muuttuu
meidän kykymme
hahmottaa tyhjyyttä. (37)

Tyhjyyden äärellä ei voi ymmärtää tyhjyyttä, sellaista, joka ole laskettavissa, ei miinuslaskun summana. Tosin sitä tyhjyyttä ei voi ajatella eikä meditoida; sitä tyhjyyttä ei koeta elämyksenä avaruuden äärellä – kaikki tuo liittyi onnen tunteeseen ja kiitollisuuteen siitä, että tyhjyys on. Mutta kun sekin käy pahaksi tyhjäksi, emme ole ymmärtäneet mitään.

Viimeisen parin kymmenen vuoden aikana tapahtunut luonnon köyhtyminen on ollut niin huomaamatonta, että sitä ei osattu edes ajatella Christensenin runoelman aikaan, 80-luvulla. Monien muiden tavoin, hänkin pelkäsi, että kato tapahtuu kertalaakista.

Huonosti huomattu mutta valtava luontokato nousi vähitellen, Alfabetia ei voi enää olla lukematta suhteessa kasvien ja eläinten uhanalaistumiseen. Riikka Simpura onkin Alfabet-tutkielmassaan nostanut uhanalaisuuden teoksen keskeiseksi periaatteeksi.

Mutta luontokato tapahtunee romahduksittain, ei suoraviivaisen kiihtyvästi. Tai se kiihtyy kahteen suuntaan samanaikaisesti, joidenkin lajien runsastuessa ja toisten vähetessä.

Christensen on toivonut, että käännöksissä huomioitaisiin merkitykset, ei vain runoelman mekaniikkaa. Toisin sanoen runoelma on kirjoitettu merkityksin, ja tiettyjä rajoitteita käyttäen.

Aakkosten alussa kääntäjä kohtaa merkityksiin liittyvän haasteen: on niin vähän suomenkielisiä sanoja, jotka alkavat kirjaimilla b-,c-,d-. Vielä, kun merkitystenkin pitäisi olla oikean suuntaisia.

Oscar Rossin suomennoksessa tuntuu, että d-kirjaimen kohdalla on luovutettu. Teksti on sisällöltään jossain ihan muualla kuin lähteensä. Käännöksessä toistuu sana despootti, lähdekielen kyyhkysen (dove) sijaan. Merkitysten tasolla kyyhkynen on runoelmassa keskeinen lintu: toiseksi viimeistä runoa jopa hallitsee kyyhkynen.

Ehkä d-sanan olisi voinut luontevasti korvata jollain t-alkuisella sanalla, jollakin jonka voisi liittää kyyhkyseen. Samaan tapaan Christensen itsekin on muunnellut sanoja aakkosiin sopiviksi, ja samaa Rossi soveltaa juuri ennen d-runoa. c-runossa hän kotouttaakin osuvasti s-kirjamella (citronträder findes, on sitruunapuu).

Alfabet-runoelman liike, sen dynaaminen potku, tuntuu löytyvän heti kun päästään aakkosten hankalasta alusta e-sanoihin. Suomentajan jälkisanoissa Rossi sanookin painottavansa mieluummin rytmiä kuin merkitystä. Näinhän se on tehty, käännös svengaa ja olevainen ääntelehtii hienosti:

ensilumi on; entisajat; emmintä on;
ja erilläänoloa on; enkelit ja elohiiret
ja epäusko ovat; erityispiirteet ovat;
elonkorjuu, elämän ehtoo; ja elovalkeat
ovat, etelänpihlaja, euroopanlehtikuusi ovat
olemassa, ja eebeniä on, ja elintilaa ja eripuraa
on, ja emokarhut ja erakkoravut ovat,
ja etikkaa on, ja enteet, enteet (11)

Kotouttaminen toimii hyvin, hyvin on myös jätetty vieraaksi ja vieraannutettu. Tosin käännöksessä olisi voinut rohkeammin käyttää svetisismejä, vaikka yleensä niihin suhtaudutaan pahoina virheinä. Oman, eteläpohjalaisen, taustani takia ruotsinsukuiset ilmaisut eivät särähdä korvaani, vaan laulavat.

Käsittääkseni ”olemisen” kääntämisellä on filosofista merkitystä. Skandinaavisissa kielissä det finnas -tyyppinen ilmaus viittaa sekä olemiseen että löytämiseen. Näin siis oleminen on lähellä ilmenemistä ja esille tulemista.

Mitä siis saavutetaan ja mitä menetetään, kun det finnas käännetään olemassaoloksi? Det finnas tuntuu kantavan mukanaan olemisen ihmettelyä: ”täältä löytyy, täällä on”. Tällaisten svetisismien avulla suomikin, tämä finska, voisi olla osallisena näin korostuneessa olemisen ihmettelyssä.

Toisaalta suomen kielen ”on” puolustaa paikkaansa. Se ilmaisee itsenäistä olemista, havaitsijasta riippumatonta olemista: se on, vaikka sitä ei olisi löydettykään. Christensenin runoelmassa finnas -toistuu jatkuvasti, niin että se vaikuttaa mantralta. Suomen kielen ”on” toimii mantrana ehkä vielä paremmin, sen ”on” resonoi kuin ”om”, hyvin syvällä kropassa ja universumissa.

Alfabetin loppupuolella ympäristöahdistus kasvaa, havaintoihin tulee lannistunut sävy. Mutta samalla jotain yllättävää tapahtuu kielen ja maailman suhteessa. Alkupuolella kieli toimi erillisen systeeminsä mukaan, aakkosin ja nimin, asioille annettiin nimiä ja säkeitä laskettiin. Mutta loppupuolella – ehkäpä olemisen uhanalaisuus sai runoilijan lopettamaan laskemisen, ja ajattelu alkoi peilailla kaikkea luonnosta löytyvää.

ajattele kuin pesää rakentava
lintu, ajattele kuin pilvi,
kuin vaivaiskoivun juuret

ajattele kuin lehti puussa
ajattele, kuin valo ja varjo
kuin kiiltävä kaarna,
kuin kaarnan alla olevat
toukat ajattelevat … (39)

Vasta runoelman viimeisessä vaiheessa tulee runo ”Aakkoset ovat”, nimensä mukaisesti se liittää kirjaimet ja kirjoituksen mukaan olevaiseen tai paremminkin finnas -esiintuomiseen. Kun tähän asti kieli oli jäänyt elollisen ulkopuolelle, nyt tapahtuu muutos, kirjoittaminen tapahtuu luonnon sävyissä ja rytmeissä.

minä kirjoitan kuin tuuli
joka kirjoittaa pilvien
verkkaista tekstiä

tai nopeasti pääskysten
lailla taivaalle
katoavin vedoin

Mutta mitä auttaa se, että runoilija löytää uuden kielen, kun 1900-luvun lopun klassikkorunoelma loppuu epätoivoon:

lapsikatras etsii luolasta suojaa
ainoastaan jäniksen mykästi tarkkaillessa

Inger Christensen, Alfabet, suom. Oscar Rossi, Poesia 2021

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta

Arvio on julkaistu Käännöskirjallisuuden verkkolehti Maailmankirjoissa

sekä pdf-muodossa Jyväskylän yliopiston kirjaston JYX -tietokannassa

Köyhyys ja tyhjyyden meditointi

Posted in Uncategorized by RniemiP on 31 joulukuun, 2020

Clarice Lispector, Tähden hetki, suom. Tarja Härkönen, Teos 2020.

Clarice Lispectorin syntymästä tuli 100-vuotta juuri joulukuun 10 päivä, samaan aikaan yöllä luin Tähden hetkeä, hänen viimeistä teostaan, sen uutta suomennosta. Se on romaani köyhästä tytöstä. Mutta mistä köyhyydestä Lispector kirjoittaa, mistä puutteesta ? Romaani kertoo syytöksestä, joka nousee köyhyydestä: ”Hän syyttää minua ja ainoa keinoni puolustautua on kirjoittaa hänestä” (15).

Macabéa on varaton sekä huomaamaton, lähes olemassaoloaan anteeksi pyytelevä. Hän on pieni ja laiha, hieman ruma, hän ei halua olla näkyvissä eikä kenenkään tiellä. Hän on niitä Brasilian syrjäseuduilta suurkaupunkiin tulleita köyhiätyttöjä, jota kukaan ei näe ei noteeraa. Hänellä ei ole rahaa mihinkään. Hänellä on sentään varaa hymyyn, kukaan ei huomaa sitäkään.

Tarina köyhästä tytöstä on itsekin köyhä, niin kertoja toteaa. Macabéa elää kurjuudessa, hänen olemassaolonsa on harmaata. Macabéa on niin varovainen ja passiivinen, että hänelle ei tapahdu paljoakaan. Hänen mielikuvansa hyvästä elämästä liityvät Coca-colaan niin hennoin säikein, että siinä ei ole mitään ironista. Vaikka kertoja ei tiedä syntyykö tytöstä edes tarinaa, silti hän tietää olevansa jonkun äärettömän tärkeän äärellä.

Huonosta ruuasta ja aliravitsemuksesta johtuen Macabéan vietitkin elävät hiljaiseloa. Halukin on vain pieni mahdollisuus. Öisin hän näkee rikkaita, monipuolisia unia. Kukaan ei tiedä miten aistillinen Macabea on, he eivät huomaa, toisaalta edes hän itse ei tiedä sitä.

”Älkää siis odottako tähtiä siltä, mikä kohta alkaa: mikään siinä ei tuiki, se on mattaa materiaalia ja luonteensa vuoksi kaikkien halveksimaa.”(14)

Tähden hetki,viittaa romaanin nimenä paitsi filmitähteen, myös jollain arvoituksellisella tavalla köyhyyteen, ihmisarvoon, Macabéan hetkeen. Se on kuitenkin vain yksi romaanin nimistä, teoksen viisitoista lisänimeä määrittävät teosta myös. Ja eräs nimi romaanille on Lispectorin signeeraus –käsiala ja sen takana oleva käsi joka kirjoittaa. Lispector 100 -vuotta.Suomennoksessa on myös Tarja Härkösen käsialaa: hän on palannut 1996 kääntämänsä teoksen pariin, ja kääntänyt sen uudestaan siitä huolimatta, että edellinen käännös oli kiitetty ja vakiintunut. Hän halusi, jälkisanojen mukaan, ”yhdistää vanhan käännöksen raikkauden kokeneen suomentajan tarkkuuteen”.
….


Lue koko artikkeli
julk. Maailmankirjat, käännöskirjallisuuden verkkolehti, mobile, 18.12.2020
JYX , Jyväskylän yliopiston kirjasto, PDF-versio.

Tagged with:

Tragedia ja katkeruudesta puhdistuminen

Posted in Uncategorized by RniemiP on 28 tammikuun, 2020

Kreikkalainen tragedia – taideaineet, yleisluento Jyväskylän yliopisto 22.1.2020

Tragedia –sana viittaa yllättävään ja järkyttävään onnettomuuteen, kärsimykseen ja sen kohtalokkaaseen pahenemiseen. Tragedia on odottamaton sattuma, accident. Se on hetki, jolloin onnea olisi tarvittu, ja onnella siitä olisi selvitty.  Yhteys kreikkalaisen draaman tragediaan lieneekin tässä onnen puuttumisessa – kun jumalat kääntyvät sankaria vastaan.

Arkikielessä tragedia on tarkoittanut usein samaa, kuin tuo tapahtuma, vaikka tarkemmin ottaen tragedia on sille annettu muoto. Tragedia: mahdollisuus kohdata onnettomuus, eläytyä ja kuvitella sekä todistaa se. Katsojalla on mahdollisuus eläytyen sortua ja kuntoutua, kohdata kriisejä, ennakoida katastrofeja.

Tragedia on perustaltaan hellenistinen, ja kuten on joskus sanottu, tragedian olemus katoaa kristillisenä aikana. Kristillinen lupaus, että Jumala ei koskaan hylkää ihmistä on vastakkaista tragedialle. Helleenit kokivat, että jumala hylkää ennen pitkää aina. Traaginen hetki on tämä jumalan hylkäämisen hetki, onnettomuus, hetki jolloin onnen kantamoista ei tule, mikään ei auta.

Toisaalta eurooppalaisessa kulttuurissa on paljon helleenistä vaikutusta, ja tragediakin kuuluu tähän historiaan. Tietyllä tavalla nykyisen maailman luonnoksessa on kristillisiä, mutta myös helleenisiä piirteitä. Keskeiset käsitteet ovat muunnelmia kreikasta: phusiksen suhde fysiikkaan, psyhen suhde psykologiaan, kosmoksen suhde kosmologiaan on enää hyvin heikko, silti logoksen suhde logiikkaan ja filosofiaan on vahva.

Tragedia tunnetaan kaikissa eurooppalaisissa kielissä. Toisaalta kreikkalaiset eivät olisi voineet puhua tragediasta onnettomuutena, koska heille kyse oli esityksestä näyttämöllä. Pikemminkin tragedia oli heille jo tapahtuneen onnettomuuden uudelleenesitys, keino toistaa tapahtunut siten, että sen vaikutus on parantava.

Kreikkalaisen draaman katharsis viittaa tragedian yleisössä aiheuttamaan puhdistumiseen. Kyse ei ole vain helpotuksesta, siitä että kyse oli vain esityksestä. Kyse on ehkä jostain muusta. Vaikka katharsis liittyisi juonen käänteeseen, silti kertomalla ei voi tuottaa katharsista. Tuo ruumiillinen tunne edellyttää konkreettista ihmistä näyttämöllä. Tapahtumien kulun kääntyminen onnettomaan suuntaan, lopulta kuolleen ruumis näyttämöllä tulevat sen merkiksi, että mikään ei ole enää kuin ennen. Nykyisyys alkaa tämän kuoleman jälkeen, mutta katharsiksen vuoksi tämä sankarin kuoleman jälkeinen aika ei ole vihan eikä katkeruuden myrkyttämää.

Vapaa ihminen astuu esiin

Helleenien kukoistus muinaisessa Kreikassa 400 – 500 eKr. on asetettu eurooppalaisen kulttuurin esikuvaksi. Sen jälkeen kun renessanssissa antiikki läydettiin, se on ollut ideaali malli aina modernin ajan alkuun asti. Homeroksen eepoksista, Sokrateen filosofiasta, sekä tragedioista on haettu taiteen lakeja ja sisäistä dynamiikkaa. Helleenisen ajan veistoksista on löydetty ihmisen hahmo parhaimmillaan. Tässä ihmisen kukoistuksessa on nähty ”olemisen keskipäivä”, aika, jolloin ihminen asettui valokeilaan vapaana ja onnellisena, vailla katkeruutta. Huolimatta kaikesta kärsimyksestä ja vääryydestä, tämän hahmon voi nähdä asettuvan nimenomaan katharsiksen jälkeiseen valoon.

Kuten Nietzsche luonnehtii Tragedian synty –teoksessaan: verinen menneisyys oli niin raskas taakka, että helleenien täytyi keksiä tragedia siitä selvitäkseen. Myytit, sankarikertomukset ja sotakronikat tarjosivat yllin kyllin kärsimystä ja vääryyksiä. Näin kerrotut ja lauletut tarinat rakensivat historiallista muistia. Toki menneitten sotien muistaminen lohdutti, mutta se ruokki myös katkeruutta. Katharsikseen perustuva tragedia kertasi sekin menneisyyttä, mutta se teki kerrotusta tapahtumia. Asiat näytettiin tapahtumina näyttämöllä, se mahdollisti vahvemman yleisön emootioiden ohjailun sekä johdatti yleisön katharsiksen kautta tilaan, jossa katkeruutta ei enää ollut. Kerrotun muuttaminen tapahtumiksi näyttämöllä oli merkittävä käänne: onnettomuus tapahtui ihmiselle, jota katsomme.

Rituaali alkaa elää

Homeros on epiikassaan onnistunut kuvaamaan katastrofeja. Mutta siihen ei liitetty katharsista. On kiinnostavaa, että katastrofeissa on aina eeppisyyttä. Kreikan sana kata-strofi, viittaa siihen, kuinka lauseiden kulku (strofi) kääntyy alaspäin (kata). Homeerisessa kerronnan poljennossa kesuura on katkoksen merkki, tapahtuu rytminen horjahdus. Katastrofin kohdalla tämä horjahdus on merkki isommasta vyörystä. Mutta katastrofi vain mukailee jotain isoa ja järkyttävää mitä ei voi kuvata.

Kun tragediassa narratiivinen muuttuu toiminnaksi, samalla se mitä on kuunneltu, muuttuu ruumiillisiksi teoiksi näyttämöllä. Silti kyseessä on performanssi, eikä sama asia kuin onnettomuus, jota draaman kulku jäljittelee.

Edessämme olevan ihmishahmon onnettomuus on ihmiselle luonnollisesti kuuluvan onnellisuuden (eudaimonia)  vastakohta, onni on se minkä pois ottamista ihminen ei ymmärrä.

ei myöskään esitetä realistisesti, vaan draamallisesti emootioita kehittävässä järjestyksessä.  Kreikkalaisilla oli taju siitä, että ihmisen kuolema on jotain mitä ei voi varsinaisesti esittää, se pakenee kuvausta.

Tapahtumien esittäminen yleisölle tunnettiin aiemmin rituaalisina menoina. Niiden jäykkään kulkuemaisuuteen verrattuna kertomukset olivat jännittävämpiä. Näistä aineksista helleenit onnistuivat yhdistämään kertomuksen ja puhdistusrituaalin.  Dramaattisena koetussa prosessissa yleisö saatetaan liikutuksen tilaan sekä johdetaan katharsikseen.  Katkeruutta tuottavat tunteet ohjattiin sankarin kuolemaan liittyvän liikutuksen kautta vapauttavaan tunteeseen, niin että katkeruudesta ja vääryyksien hautomisesta oli mahdollista vapautua.

Johdanto tragediaan jatkuu katsauksilla Aiskhyloksen, Euripideen ja Sofoklen tragedioihin.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Posted in Uncategorized by RniemiP on 15 syyskuun, 2019

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI 31.8.2019
Maailmankirjat

Maggie Nelson kirjoittaa sinisestä ja sinisen vierestä. Hän tekee sen tavalla, joka on mahdollista vain esseessä.Sininen on aihe, joka tarvitsee tietopohjaista käsittelyä, ja samalla sininen pakenee sitä. Sininen on jo muualla,kun tutkija pääsee siihen käsiksi. Nelson puolestaan ei pääse sinisen tunteesta eroon vaikka haluaisi.Teos alkaa eleellä. Aivan kuin Nelson istuisi vastapäätä, yrittäen sanoa jotain, repien lautasliinaa, sanoen neljäsanaa. ”Sininen on minulle tärkeä”.

Sinelmiä -teoksen muodostaa 240 numeroitua ehdotusta lähestyä sinistä väriä. Ne ovat propositioita. KutenWittgenstein sanoi, ne ovat seikkoja joita ei perustella, ne voivat osoittautua todeksi tai ei. Kaijamari Sivill onvälittänyt ihailtavan taitavasti näitä ehdotelmia. Nelson pyrkii muuhun kuin paatos ja julistus -esseen tyyliin,lauset ilmaisevat jo muotonsa puolesta varovaisuutta sekä sävykkyyttä.Nelsonin propositiot keskustelevat myös tieteen ja väreihin liitettyjen faktojen kanssa. Nelson ottaa tukea niistätai horjuttaa niitä. Hän kysyy. Mitä seuraa siitä, että väri ei ole vain yhden aineen aallonpituutta vaan sekoitusmonia? Värin mittaaminen voi olla aallonpituutta, mutta väri on myös tapahtuma jonka syntyyn silmäosallistuu. On ihmisiä jotka ovat alttiimpia siniselle kuin toiset.

Lue koko teosesittely täältä….

Ezra Pound: Pisan Cantot

Posted in Uncategorized by RniemiP on 30 elokuun, 2019

Risto Niemi-Pynttäri 17.8.2019
Käännöskirjallisuuden verkkolehti Maailmankirjat

Tiedämme, että Pisan Cantoissa puhuu varhainen modernisti, moniäänisen runouden mestari. Tiedämme että kirjoittaessaan näitä runoja, Ezra Pound oli Italian Pisassa 1944 vangittuna Mussolinin tukemisesta. Hän oli julistanut fasismia italialaisen Radio Roman englanninkielisissä lähetyksissä. Mutta koska sanaa fasismi ei runoissa käytetä, lukija ei tiedä kaikkea. Varsinkin kun runojen puhe tulee vangilta, joka vastustaa sotaa ja väkivaltaa.

Runokokoelman eräs toistuva teema on hyvät hallitsijat, joita kansa tarvitsee – ja usein myös heidän traaginen kohtalonsa huipentaa kansan tarpeen. Heti ensimmäinen canto laulaa surusta, kun rakastettu johtaja on kuollut. Kari Aronpuro  selvittää huomautuksissa, että Pound puhuu Mussolinista. Tämä ”kahdesti ristiinnaulittu” ammuttiin ensin ja ripustettiin sitten pää alaspäin. Miksi näin? Koska natsit olivat vuotta aiemmin teloittaneet 15 summittaisesti valitsemaansa siviiliä tuolla samalla aukiolla.

Kuinka siis lukea Pisan Cantoja?  Runojen puhuja ei hahmotu niin, että lukija näkisi fasistia.  Puhuja ei hahmotu edes persoonaksi.

Poundin varhaisissa ja suomennetuissakin Personae –roolirunoissa minä-puhujasta saa kuvan. Cantojen puhuja on ”ei-kuka”, Pound sulautti itsensä äänten vaihteluun. Siteerattuja kieliä on runoissa useita, aikakausia on monia, muistoja on useista Poundin elämänvaiheista; silti mukana on nykyisyys ja eräänlainen vankileirin helvetti.

Emme siis voi lukea Poundia vain poliittisesti erilaisen näkemyksen edustajana, emme edes ”ristiriitaisena modernistina”. Historia vaatii muistamaan näitten asioitten yhteydessä myös aivan toisenlaisia kohtaloita – kuten Aronpuron mainitseman natsien viehtymyksen summittaisiin teloituksiin. Pound ei kuitenkaan ollut natsi, vaan fasisti italialaisittain.

Niinpä vastuu on lukijalla, kun hän lukee Pisan Cantoja, ja teos on moderni myös tässä mielessä: kertoja on epäluotettava. Pound pysyy modernismin klassikkona, sillä onhan runous jotain muuta kuin oikeassa oleminen.

Jälkisanoista paljastuu, että Pound oli myös talousajettelija, jonka konseptit sekosivat vainoharhaisen antisemitismin takia. Hän uskoi salaliittoteorioihin, joiden mukaan juutalaiset sijoittajat hyötyvät ensin sodasta ja sitten rauhasta. Hän kiroaa keinottelijat:

jotka elävät veloista ja sodan tuottamista liikevoitoista  (LXXVII 377)

Pound oli vimmattu finanssitalouden vastustaja. Veli-Matti Huhta nimesi Tuli&Savu nr. 97 arviossaan Poundin antikapitalistiksi, joka ajautui äärimmäiseen leiriin. Ehkä näin, tosin Aronpuro painottaa jälkisanoissaan tämän ajautumisen johdonmukaisuutta: taustalla on ”kotoperäinen” patriotismi, rasismi ja antisemitismi.  Nykyajan näkökulmasta 1900-lukua edeltävä kotoinen arkiajattelu oli tällaista sekä USAssa että Euroopassa.

Ezra Pound oivalsi jo varhain, että taloudesta on kyse. Runouden lisäksi hän osallistui suvereenisti ja eettisenä ajattelijana aikansa talousteoreettisiin debatteihin. Ratkaiseva virhe oli vain tuo antisemitistinen vainoharha, joka liittyi ”koronkiskureihin”. Pound on itse myöhemmin todennut, että se pilasi koko vision.

Pound halusi vaikuttaa talousnäkemyksillään, ja Mussolini oli ainoa, joka suostui tapaamaan hänet. Mussolinin karismaattisuus, taitava sanan käyttö ja voimaperäinen asioitten pelkistäminen tekivät vaikutuksen – ja niin Pound oli myyty.

ja jos varastaminen on leimallisesti
hallituksen kärkihanke
liittyy siihen takuulla myös näpistelyä (LXXVIII 184 – 186)

Tämä lumoavan populistinen sanailu kätkee samalla Poundin omaa vallanhaluaan. Hän ihaili käytännön voimapolitiikkaa. Tämä tulee ilmi, kun Pound muistelee työpariaan T.S. Eliotia, ja erästäkin modernismin ohjelmaa, jota ”ei koskaan julkaistu eikä seurattu”. Eliot kuvataan tositoimiin liian pehmeänä: nyrkkiraudan sijaan ovat  ”pitsikalvosimet valahtaneet hänen rystysilleen”.

Kirjallinen essee kokonaan PDF-muodossa
Jyväskylän yliopiston kirjaston arkisto

Lukuhaluttomuus ja kännykkä

Posted in Uncategorized by RniemiP on 7 kesäkuun, 2019

Kun eräs tutkijaryhmä analysoi sitä, millä tavalla nuoret opiskelijat lukivat online -tekstejä, he päätyivät siihen, etteivät kutsuisi tuota toimintaa lainkaan ”lukemiseksi”. Tutkittavat näyttivät hakeutuvan online-tekstien pariin itse asiassa välttääkseen sitä, mitä perinteisesti pidetään lukemisena. Tutkijaryhmä kutsui tätä löydöstään selailun uudeksi muodoksi, voima-selaamiseksi, joka silti muistuttaa lukemista.

Ne nuoret ei-opiskelijat, joille lukeminen on vaikeaa ja hidasta, kokevat usein myös epäonnistuvansa selaamisessa ja tiedonhaussa. Kun voima-selaamisen taito on heikko, nykymaailman asioita on vaikea hallita.

Lukemattomat hankkeessa Jyväskylän yliopisto on tuomassa suunnittelun tueksi tutkimuspohjaista tietoa heikon lukumotivaation syistä. Sana ”lukuhaluttomuus” kuulostaa aluksi yksilön syyttämiseltä, tarkemmin katsottuna tuo haluttomuus osoittautuu kuitenkin yleiseksi ongelmaksi.

Lukuhaluttomuus vaikuttaa myös ilmaisulta, joka osuu asian ytimeen. Tutkimuksen avulla voidaan hahmottaa sitä, miten tuo haluttomuus koetaan ja millainen elämäntapa sitä synnyttää.

Lukuhaluttomuus on siis vastenmielisyyden tunne tekstiä kohtaan. Se voi olla haluttomuutta tarttua työhön josta ei pidä. Se voi olla haluttomuutta, joka syntyy yrityksestä lukea, mutta teksti ei hahmotu. Se voi syntyä motivaation katoamisesta, kun tekstiä on edessä hallitsemattoman paljon. Kaiken tämän myötä lukuhaluttomuus voi kroonistua taitavaksi tekstien välttelyksi.

Joskus lukemisen vastenmielisyys voi johtua kännykästä, tarkemmin sanoen sen rajoittuneista käyttötottumuksista. Toki kännykän saa toimimaan kirjana ja muistivihkona, jos siihen on halua ja tarvetta. Toki kännykkää voi käyttää myös lukutaidon parantamiseen: siihen voi lukea ääneen, ja kehittää puherytmin avulla tekstin hahmotuskykyä.

Lukemista on myös pelillistetty kännykkään niin, että kehittyvä lukija etenee tasolta toiselle ja saa pisteitä. Aikuisille heikosti lukeville on luvassa sovellus, joka tunnistaa ääneen luetusta vaikeat sanat ja tekstikohdat, kertaa niitä ja auttaa edistymään. Pedagogisesti nämä sovellukset eivät silti ole kovin tasokkaita: niiden toiminta perustuu useimmiten virheiden osoittamiseen. Kannustava tukihenkilö silti parempi kuin peli, josta saa pisteitä.

Yleinen kokemus on, että lukeminen vähenee, koska viihdykettä on tarjolla ylen määrin. Tutkimus voi kuitenkin osoittaa, miksi juuri lukeminen kärsii median ylenmääräisestä tarjonnasta. Eräs syy voi olla se, että lukeminen ei asetu online-virtaan samoin kuin musiikki ja video. Ääni ja kuva kulkevat itsestään – vaikka kuulija nukahtaisi – kun taas lukeminen pysähtyy. Lukeminen etenee ihmisvoimalla samoin kuin kävely, siksi se koetaan myös työläämmäksi kuin itsestään virtaavat musiikki ja video.

Kännykkä ei perusasetuksissaan suosi lukemista. Tässä mielessä sitä voi pitää vielä kehittymättömänä teknologiana. Painopiste kännyköiden ja muitten liittymien kehityksessä on ollut välittömän kommunikaation helpottamisessa. On uskottu, että kirjoitus – tuo kommunikointi kirjainmerkeillä – tulisi väistymään. Siksi on kuvaavaa, että tekstiviestit keksittiin vahingossa, kalliin kehitystyön ulkopuolella. 1990 -luvun virtuaaligurut uskoivat vain audiovisuaaliseen online-todellisuuteen – eivät lukemiseen – ja tämän seuraukset näkyvät nykyteknologiassa.

Vähitellen online-utopioiden ongelmat alkoivat tulla ilmi. Keskittymiskyky ja lukeminen heikkenivät lähes kaikilla verkossa toimijoilla. Tutkimuksessa puhutaan keskittyneestä lukemisen tilasta, joka joskus täytyy taistella itselleen. Kevin Lankinen, leijonien maalivahti, kertoi että hänellä on luvun alla 900 -sivuinen romaani. Hänelle kirja siis tarjoaa runsaasti keskittymisjaksoja ja omiin oloihin vetäytymistä.

Yleisesti tiedetään myös, että nuorilla ilmenee haluttomuutta olla pois online-tilasta. Sosiaalisessa mediassa tapahtuu koko ajan jotain kiinnostavaa; ja pelkkä mahdollisuus, että ystäväpiirissä saattaa tapahtua jotain mistä jäät paitsi, aiheuttaa jatkuvaa kännykän vilkuilua. Lukurupeamat lyhenivät, koska offline -tilaan ei uskallettu jäädä kovin pitkäksi aikaa.

Online-kulttuurin psykologiassa tätäkin kysymystä on tutkittu. Online-sosiaalisuuden korostuessa erillisyyden sietokyky kehittyy heikosti. Se puolestaan on olennaista riippumattomaksi ja vapaaksi yksilöksi kasvamisessa.

Tietynlainen eristynyt ja keskittynyt syvälukeminen vahvistavat yksilön sisäistä maailmaa. Kunhan lukeminen on kehittynyt sille tasolle, että lukijan ajatukset alkavat kulkea tekstin rinnalla. Mekaanisessa lukemisessa tämä ei vielä onnistu. Mutta kun lukemisesta tulee vaivatonta, tämä yhteispeli syntyy. Se kehittää mielikuvitusta ja mahdollisuuksien tajua. Tämän myötä lukeminen lisää sisäisiä resursseja ja kykyä löytää ulospääsyjä elämän kriiseistä.

Kirjoittaja: Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylän yliopisto
Julkaistu Lukemattomat mahdollisuudet -hankkeen blogissa

”Joskus se on liian helppoa. Silloin voi rima olla liian matalalla.”

Posted in Uncategorized by RniemiP on 18 toukokuun, 2019

Miksi se on vaikeaa – niille, joille on?

Risto Niemi-Pynttärillä on siitä käsitys. Hän on Jyväskylän yliopiston tutkija ja opettaja. Hän opettaa luovaa kirjoittamista ja sen tutkimusta.

Niemi-Pynttäri miettii osuvinta termiä. Fiktion maailma ei ole paras, mutta parempaakaan ei nyt löydy.

”Se alue, jossa henkilöhahmot alkavat toimia ja elää omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan.”

Kirjailijan täytyy rakentaa sellainen. Ja sen jälkeen sinne täytyy siirtyä, päivä toisensa jälkeen.

Siirtymä on se, joka aiheuttaa hankausta. Miten se milloinkin onnistuu, kuinka syvälle pääsee. Tavoittaako kertojan, joka siinä maailmassa puhuu. Se voi olla aivan muunlainen ihminen, vaikka lapsi.

”Kirjoittaja siirtyy toisenlaiseen tajuntaan. Erilaiseen kuin oma arkitajunta.”

Yksi siirtymän merkki on inspiraatio. ”Vanha kunnon inspiraatio”, Niemi-Pynttäri sanoo.

Hänestä se on eräänlainen hallusinaatio, jossa kirjoittaja yhtäkkiä näkee, millainen tuleva teos olisi. Kuva on kirkas ja elävä.

”Mutta sitten kun sitä alkaa tehdä, tulee vaikeuksia.”

Ammattikirjailijat eivät juuri puhu inspiraatiosta, aloittelijat enemmän. Ammattilaiset puhuvat keinoista, joilla oivallukset saa käyttöön. Usein puhutaan myös istumalihaksista.

Tutkijalle se on hankala käsite. Ristiriitainen vähintään.

Kirjoittaminen vaatii istumalihaksia kyllä, mutta eniten siksi, että jaksaa sietää vaikeuksia. ”Sitä ilkeää olotilaa, kun on ratkaistava ongelmia tai työ ei suju.”

”Pelkillä istumalihaksilla ei tehdä hyvää proosaa.”

Niemi-Pynttäri kertoo Victor Hugosta. Kun Hugo kirjoitti 1800-luvun alussa romaania Notre Damen kellonsoittajasta, hän sulkeutui huoneeseensa ja pani ulkovaatteensa lukkojen taakse. Näin hän ei päässyt pakenemaan kirjoittamisen tilannetta.

Romaanin kirjoittaminen ei ole tavallista työtä, eikä siitä pidä sellaisena puhua, Niemi-Pynttäri sanoo. Nykyään puhutaan, liikaa.

”Työn horisontista, puurtamisen näkökulmasta. Ja se on kyllä puutteellinen mielikuva.”

”Suomi on niin työkeskeinen maa.”

Useimmille kirjoittaminen on välillä vaikeaa, välillä helppoa. Erilaisin painotuksin.

”Joskus se on liian helppoa. Silloin voi rima olla liian matalalla.”

”Mutta ei aina. Kyllähän me tiedetään, että joillekin lahjakkuus on vaivatonta ja loistavaa.”

Osa Suomen Kuvalehden juttua romaanikirjailijoden työskentelystä, milloin se on vaikeaa milloin helppoa.

 

 

Kyyhkyt,haukat ja perhetunteet

Posted in Uncategorized by RniemiP on 2 helmikuun, 2012

Joonas Konstig Kaikki on sanottu (Gummerus 2011)

Konstigin teos on uuden konservatiivisen polven polven sukuromaani. Teosta voi toki lukea siltä kannalta, kuinka aikuiset lapset kohtaavat isän kuoleman aiheuttaman surun. Onko myös sisarusten kesken kaikki sanottu? Hautajaisten jälkeen kukin lapsista suuntaa omaan elämäänsä.

Ensimmäinen isän kuoleman epäsuora seuraus on, että jokaisen sisaruksen seurustelusuhteet katkeavat ja kukin ajautuu vain itsensä varaan. Toma on alussa japania opiskeleva pehmomies, joka myöhemmin harrastaa varsin aggressiivista lukkopainia. Hän alkaa myös syödä runsain määrin lihaa ja aloittaa romaanin loppupuolella autoilun.

Samu on perheen kuopus, hänen valintansa ovat edellistäkin konservatiivisempia. Samu pakenee armeijaan sekä rauhanturvajoukkoihin Afganistaniin. Siellä hän joutuu olemaan kova, ampumaan sekä toimimaan julmasti. Tähän Konstig liittää varsin irrallisen ideologinen sanoman: suomalainen sotilas on siellä takaamassa vapaat vaalit.

Voisi sanoa, että isän kuolema saa molemmat pojat kovettamaan itsensä ja karsimaan kaiken pehmeän pois. Samalla kumpikin hahmo piirtää varsin yleisesti tunnistettavan kuvan osasta 2000-luvun alun nuoria miehiä, jotka ovat reagoineet yhteiskunnallisten arvojen kovenemiseen. Hyvä kunto ja rasvaton kroppa säestävät tätä pärjäämisen ja treenaamisen maailmaa. Romaanin lopussa molemmat ovat lihaksikkaita ja terveitä miehiä, joiden keskeinen myötätunnon kohde on heikko sisko.

(Ote arviosta Kiiltomadossa 2.2.2012)

 

Tavallisen onnettomien ihmisten perheonnea

Posted in Uncategorized by RniemiP on 25 joulukuun, 2009

Irja Sinivaara: Onni täällä, Tammi 2005, 300 s.

Perhe-onnen kuvaamisen ei tarvitse kuorruttaa ihmisiä kylpyvaahtoon. Irja Sinivaara tuntuu löytäneen toimivan tavan kuvata onnea, sillä hän pitää katastrofin uhkaa on koko ajan läsnä uusperheen elämän kuvauksessa.

Perhe-elämän kuvaajana Irja Sinivaarasta on tulossa aikuisten Astrid Lindgren, hän kuvaa perhettä jossa kaikista pidetään huolta, ja jossa jokainen voi olla varma varauksettomasta rakkaudesta. Pieniä katastrofeja perheessä sattuu koko ajan, mutta onnen tunne pysyy päällimmäisenä.

Sinivaara jatkaa esikoisromaanissa aloittamaansa värikkään Kivikarien uusperheen elämän kuvaamista. Sun onnes tähden (2004) tutustutti lukijat perheeseen, jossa ajetaan karille jatkuvasti.

Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajakoulutuksessa taitojaan kehittänyt Sinivaara osaa kuvata onnen ulapat ja tärmäykset, sekä antaa lukijan aavistaa kaikkein pahimmat pinnan alaiset karit:

”Riitta ja Asto Kivikarin elämä ei ole niin harmonista kuin he sanovat sen olevan. Heidän onnensa vaihtelee. Juuri nyt asiat voisivat olla paremminkin. Mutta he rakastavat toisiaan vaikka veitset kurkulla. He ovat ihmeen onnellisia ollakseen tavallisen onnettomia ihmisiä.”

Onni täällä romaanissa perheen elämää kuvataan katkelmina, näytöksittäin. Teos alkaa yhteisestä talvilomasta, se jatkuu yhteiseen joulunviettoon ja päättyy helteiseen elokuun päivän jolloin vietetään hääpäivää – ja katastrofit alkavat.

Hieman valehtelua ja taktikointia

Kivikarien yli viisikymppinen Asto ja alle nelikymppinen Riitta huolehtivat kahdeksanvuotiasta kaksosista sekä kotoa muuttaneista nuorista. Perheonnen ylläpito edellyttää rouvalta jonkun verran valehtelua ja taktikointia. Naisen pari isoa salaisuutta sekä miehen naisseikkailut jäävät paljastumatta, mutta taitavasti nämä ja monet muut katastrofit jätetään kytemään romaanin ulkopuolelle.

Avausjaksossa perhe viettää idyllistä talvilomaa kylpylässä; Riitta nauttii aromaterapiasta, kahdeksanvuotiaat kaksoset peuhaavat uima-altaassa Aston käsivarsista roikkuen, ja nuori taideopiskelija Mia tekee jääveistosta. Yhteinen viikonvaihde kylpylässä kuuluu Riitan strategiaan, hän reagoi heti kun perhekriisi lähestyy: hän ostaa nahkasohvan tai varaa perheelle lomamatkan. Nytkin Riitta varasi kylpyläloman oitis havaittuaan Astossa vieraan naisen hajun.

Sinivaaran kerronta on omintakeista ja taitavaa.  Sitä voi verrata räsymaton kutomiseen, jossa kerronta rakentuu raita kerrallaan. Irrallisen tuntuiset lauseet ovat kuin eri vaatteista leikattuja kuteita. Lauseet vaikuttavat katkonaiselta, mutta lopulta kudos onkin komeampaa kuin yksitasoisessa kerronnassa. Samaan kudokseen lomittuvat esimerkiksi Riitan aromaterapia, kaksosten into neontarrojen liimailu, Luonto-liiton villapaita Aston yllä ja Mian ympäristätietoiset boikottilistat.

Keskeiset perheenjäsenet tuovat myös omaan elämäntilanteeseen liittyvät symbolit mukaan tarinaan. Riitan myätä korostuu yhdessäolon ja nautinnon hetket. Talvilomaa kylpylässä kuvataan hänen kokemanaan, koska siellä kukin voi antautua miellyttäville hoidoille ja harrastuksille.

Riitta on tunteellinen, mutta pahimmillaan myäs tuhoavan aggressiivinen. Riitta ei aina hillitse raivoaan, hän saattaa läimäyttää kaksosia tai kostaa tytälleen piilottamalla barbit, hän polttaa miehensä valokuvat entisestä elämästä. Useimmiten Riitta kuitenkin osaa pilkkoa vihansa vaarattomaksi, kuten hän tiskatessaan oivaltaa:

”Mustasukkaisuuden tunne on kuin teräsvillaa. Niksi-Pirkassa neuvottiin, että teräsvillasta saa enemmän irti kun leikkaa sen neljään osaan. Palanen teräsvillaa riittää useaan puhdistamiseen, ja pienen palan malttaa heittää helpommin pois kuin kokonaisen kimpun. Riitta päätti tehdä niin kuin neuvottiin.”

Kylpyläjakson lopussa Riitta kokee kuinka helposti idylli voi vaihtua kaaokseksi. Yällä hän saa päähänsä lähteä hakemaan miehen ulos unohtunutta nahkatakkia. Hän laittaa jalkaansa miehen talvikengät ja kietaisee takin yäpukunsa päälle ja menee ulos, päätyen kaaokseen ja lopulta itkemään poliisiauton takapenkille.

Perheestä irtautumisen surua

Perheestä irtautumisen suru tulee esille nuoren taideopiskelijan Mian kokemana. Joulua vietettäessä aikuinen tytär sairastuu flunssaan ja vetäytyy huoneeseensa. Siellä hän potee erillisyyttään kun muut joulupäivänä katsovat perhe-elokuvaa.

Mialla on erityinen houkutus paljastaa tuhoava totuus ja ajaa perhe karikkoon. Joululahjaksi hän on tehnyt hurjan maalauksen nimeltä ärottaenkeliä ä sen tehtävä on räväyttää esille se miten perheen elämä perustuu valheille ja petoksille. Mutta kuten muutkin katastrofit, se jää paljastumatta, Mia oivaltaa että maalausta ei kannata paljastaa.

Miaan liittyvät myös kätkään jäävät oidipaaliset ristiriidat. Sen symbolina on talvilomalla Mian tekemä jääveistos nimeltä ”nahkatakkinen tyttö”. Mia laittaa veistokselleen Aston nahkatakin suojaksi. Aikuisen tyttären ja isäpuolen keskinäinen kiintymys tarjoaa omat katastrofin aineksensa, mutta nekin pysyvät karikkona pinnan alla.

Romaanin loppujakso on juonellinen ja sopii Aston kuvaamaksi. Keskeisenä elementtinä on hänen vanhan isänsä oudot tempaukset ja kuolema. Sen kautta Asto suree omaa vanhenemistaan. Hän kärsii liian valmiiksi tulleesta elämästä; puutalo on kunnostettu, vaimolla on keittiä – ja hän viihtyy ahtaassa autotallissa.

Asto on hyvä mies; hän osaa rakastella vaimoaan ja suojella lapsiaan. Hän flirttailee puolisolleen, kantaa kaksosia, antaa lämpää palelevalle Mialle. Kuvauksessa painotetaan usein sitä, kuinka hän kannattelee miehekkäästi kattoja: ajomatkan jälkeen hän änostaa kätensä auton kattoon kuin haluaisi pitää maailmaa kämmenellään.ä Olohuoneen katossa hän näkee perheen tilanteen, hän äkatsoo kattoon, kristallikruunu pään päällä on raskas. Viime talven jäät ovat kiteytyneet siihen.

Uusperheen yhdessäolon kuvausten ohessa romaanissa on episodimaisia tarinoita yksinäisistä ihmisistä. Niissä on yhteys perheen tapahtumiin, mutta silti ne jäävät irrallisiksi. Minusta on aivan riittävää se, miten vakuuttavasti Irja Sinivaara pystyy liittämään katastrofien uhkan ja uusperheen onnen samaan kuvioon.

Risto Niemi-Pynttäri, Keskisuomalainen 5.10.2005

Margaret Atwood kirjoittamisesta

Posted in Uncategorized by RniemiP on 25 joulukuun, 2009

Margaret Atwood: Negotiations with the Dead
– A Writer on Writing, 2002

Risto NiemiP:

Usein kirjailijat kiistävät sen enempää miettimättä jokaisen kirjailijan työhän liittyvän myytin. Samalla käy usein niin, että ainakin yksi myytti jää jäljelle: suorituskeskeiseen aikaan sopiva mielikuva kirjailijasta työnarkomaanina. Tämä kuitenkin merkitsee vanhan sankaripuurtaja Prometheuksen paluuta.

Kanadalainen kirjailija Margaret Atwood käsittelee esseekokoelmassaan myyttejä, joiden avulla kirjailijat teoksissaan hahmottavat kirjailijan työtä, sen vaaroja sekä houkutuksia. Hän ei siis käsittele kirjailijoiden selontekoja omista työtavoistaan, vaan aiheen fiktiivisiä kuvauksia.

Atwood on perehtynyt myyttitutkimukseen myytti-kritiikin kehittäjän Northorp Fryen oppilaana. Hänet tunnetaan feministinä, joka romaaneissaan muuntaa vanhoja myyttejä uusiin muotoihin, jotka tekevät naisille paremmin oikeutta. Yllättävää onkin, että hänen kirjoittamista käsittelevästä esseekokoelmastaan puuttuvat täysin huomiot naiskirjoittamisesta.

Teoksen kuusi esseetä käsittelevät kirjoittamista ja sen metaforisia mielikuvia: erillisyyden tunne ja halu olla erikoinen, kirjoittajan kaksi persoonaa, kirjoittaminen jollekin omistautumisena (taide, raha vai toinen ihminen), faustiset tunteet, kirjoittaminen seuranpitona ja kerronta menneelle aikamuodolle omistautumisena eli matkana Manalaan.

Imperfekti eli Manalaan joutuminen Teoksen nimiessee ”Negotiating with the Dead” käsittelee kirjoittamista kuolleitten kanssa neuvottelemisena. Varsin tutut kirjoittamiseen liittyvät seikat rinnastuvat siinä kuolleitten tapaamiseen ja Manalassa käyntiin. Atwood korostaa, että kaikki kerronta, sikäli kuin se on imperfektissä, saa metaforisessa mielessä voimansa eräänlaisesta kuolleitten kanssa käytävästä neuvottelusta.

Kertoessaan kirjailija vetäytyy välittämästä toiminnasta ja joutuu imperfektin avaamien mahdollisuuksien valtaan. Kun kirjailija uppoaa pitkäksi aikaa teoksensa maailmaan, hän on kuin kuolleitten valtakunnassa harhaileva sankari: toisinaan hän on hakemassa sieltä kuollutta rakastettuaan, toisinaan etsimässä kätkettyä tietoa.

Manalassa käynyttä Gilgameshia (n. 1600 eKr) Atwood kutsuu ensimmäiseksi kirjailijaksi. Kun Gilgamesh lähtee noutamaan tietoa kuoleman valtakunnasta, hän onnistuu mutta vain osittain. Hän ei saa tietoa eikä kuolemattomuutta, hänelle jää vain kaksi tarinaa. Kirjailijan tavoin hän hakkaa tarinat kiveen. Atwoodin mukaan myäs nykyisenä tekstinkäsittelyn aikana teksti tuntuu kirjoittajasta kiveen hiotulta, ainakin kuudennen luonnoksen jälkeen.

Manalassa käynnin myyttiä käsitellessään Atwoodin esimerkit perustuvat klassikoihin aina Orfeuksesta Danteen asti. Siksi onkin yllätys, että nykyajan Manalassa käymisen kuvauksista ei puhuta. Kuka sinä luulet olevasiä Teoksen avausessee ”Who do you think you are” käsittelee mielikuvia kirjailijan erillisyydentunnosta. Kadunmiehen närkästynyt kysymys ”kuka sinä luulet olevasiä” tavoittaa osuvasti jotain kirjoittajan halusta nousta tavanomaisen elämän yläpuolelle. Saman kysymyksen äärimuotona on Faust-myytti, ja mielikuva kirjailijasta todellisuuden suhteen suvereenina hahmona.

Kirjoittajan kaksinaisuutta Atwood lähestyy kaksoisolento-myytin avulla. Hän lähtee liikkeelle ”Dr Jekyll ja Mr Hyde” -tarinasta ja siitä, kuinka ihmisenä usein niin ujo kirjailija saattaa teksteissään raivota lähes pidäkkeettämästi.

Kiinnostavimman kaksoisolento-myytin Atwood läytää kuitenkin itse kirjoittamisen prosessista. Hän käsittelee päämäärättämästi liikkeelle lähtevää kirjoittamisen impulssia, jossa harhaileva kirjoittaja eksyy ja joutuu kohtaamaan oman pimeän puolensa.

Tarina päämäärättömästä vaeltajasta on eräänlainen allegoria kirjoittajan torjutun minän kohtaamisesta. Vaeltaja aavistaa haasteen ja lähtee ottamaan selvää, mistä on kysymys. Hän kulkee pitkin metsiä, ja matka vaikeutuu koko ajan, kunnes jatkaminen tuntuu yhtä mahdottomalta kuin palaaminenkin. Hän näkee hylätyn rakennuksen, ja aavistaa samalla, että tuossa rakennuksessa on joku, joka hänen on välttämättä tavattava.

Atwoodin mukaan tällainen tarina kertoo allegorian kirjoittajasta, joka lähtiessään kirjoittamaan kohtaa lopulta kaksoisolentonsa, pimeän ja torjutun itsensä. Näin käy usein, kun kirjoittaja lähtee seuraamaan jotain sattumanvaraista mutta voimakasta impulssia. Paljonko sinä ansaitsetä Kun Atwood käsittelee kirjoittamisen ja rahan suhdetta, hän läytää siitäkin myytin. Rahaa hän kutsuu yhteiseksi mitaksi ihmisten kesken. Atwood kertoo, kuinka hänen käydessään esitelmämatkoilla tavalliset amerikkalaiset tulevat usein kysymään, paljonko hän ansaitsee. Hän sanoo Hahtuvansa kysymyksestä, ja tuntee silloin olevansa aivan tavallinen ihminen. Atwoodista kirjoittaminen ei kuitenkaan sovi rahatalouden piiriin, sillä kirjoittaminen kuuluu uhrin ja lahjan antamisen alueelle. Kuten fraasimaisesti sanotaan; teos tuodaan joko Taiteen tai Rahan alttarille.

Atwood ei tunnu ymmärtävän pelkästään taiteellisiin päämääriin pyrkiviä kirjoittajia, joita hän kutsuu tuonpuoleisia sfäärejä palvoviksi ”taiteilijapapeiksi”. He luovat taidetta, joka on ylimaallista, mutta joka jää hänen mukaansa kylmäksi ja ihmisten maailmasta piittaamattomaksi. Ironiseksi esimerkiksi hän ottaa Henry Jamesin novellin ”The Author of Beltraffo”, jossa vanhempi kirjailija vaatii nuorta ja lupaavaa kirjoittajaa omistautumaan papillisesti taiteelle, niin että hän itse saa rauhassa vietellä tämän naisystävän.

Mielikuvituksen vapaassa tilassa toimiminen johtaa kirjoittajan helposti kohtuuttomuuksiin. Atwoodin mukaan tämän seurauksena on taipumus joko megalomaniaan tai paranoiaan. Esimerkiksi paranoiasta Atwood ottaa kirjailijan suhteen kriitikoihin ja ennen kaikkea toisiin, kilpailijoina koettuihin kirjailijoihin.

Megalomania puolestaan on faustinen kaikkivoipaisuuden tunne, joka syntyy mahdollisuudesta luoda henkilähahmoja ja ohjailla heidän kohtaloltaan. Atwood käsittelee monelta kannalta tätä taiteilijamyyttiä. Faustisen uhon kääntäpuoli tulee hyvin esiin tarinoissa, joissa omista kyvyistään lumoutunut taiteilija kuvataan ulkopuolisten silmissä naurettavaksi. Esimerkiksi Marvis Gallantin novellissa ”A Painful Affair” kaksi omista kyvyistään vakuuttunutta kirjailijaa kuvaavat toisensa keskinkertaisiksi ja parempien kirjailijoiden seuraa hakeviksi, säälittäviksi hahmoiksi.

Kolmannessa näkäkulmassa mielikuvitukseen taiteilija on mitätän ihminen, jolla on rikas sisäinen maa-ilma. Esimerkkinä on Alice Munron novelli ”Material”, joka perustuu vaimon näkäkulmaan Victor Hugosta.

Vaimo säälii Victor-miehensä pyrkimyksiä, koska hänessä ei vaimon mielestä ole kirjailijalle tarpeellista karismaa. Vaimo kyllästyy raukkana pitämäänsä mieheen ja ottaa eron. Myähemmin, kun Hugo on jo maailmankuulu, vaimo lukee sattumalta jonkun tämän romaanin, on siitä aivan lumoutunut, mutta kirjoittaa entiselle miehelleen: ”Yritätkä tehdä vaikutuksen, ei onnistu.”

Tyhjän kirjan houkutus

Faustisissa kirjailijamyyteissä tekijä kuvataan kielensä ja teoksensa suvereenina haltijana. Olisin odottanut Atwoodilta huomioita myyteistä, joissa kieli ja teos on tekijäänsä voimakkaampi. Hän kertoo vain yhden esimerkin, mutta se on hänelle itselleen erityisen tärkeä.  Kyse on tyhjän kirjan mielikuvasta.

Georg Orwellin antiutopiassa 1984 on kohtaus, jossa täydellisen kontrollin alaisena elävä päähenkilä läytää kielletyn esineen, tyhjän kirjan. Siinä on pehmeitä, kellertäviä sivuja ja vahvat marmorikuvioiset kannet. Atwood kertoo itse lumoutuneensa nuorena Orwellin kuvauksesta niin, että hankki tyhjän kirjan ja alkoi kirjoittaa sitä täyteen.

Atwood käsittelee esseissään monenlaisia kirjailijan tyän myyttisiä kuvia, jotka eivät palaudu mytologioihin tai jungilaisiin arkkityyppeihin. Silmiinpistävää on, että Atwoodia eivät kiinnosta kirjailijoiden suorat tyänkuvaukset. Aihe on joka tapauksessa kiinnostava: kirjoittamisen metaforista olisi mukava saada lisää tutkimusta.

Margaret Atwood: Negotiating witrh the Dead

Contents.

  1. Orientation: Who do you think you are ä
  2. Duplicity: The jekyll hand, the hyde hand, and the slippery double
  3. Dedication: The Great God Pen
  4. Temptation: Prospero, the Wizard of Oz, Mephisto&Co.
  5. Communion: Nobody to Nobody
  6. Descent: Negotiating with the Dead

Arvio julkaistu Nuoressa Voimassa -98