VEHNÄJAUHON PAREMPI KÄYTTÖ (lyyrinen essee)

Teksti luettu taidetilaksi muuttuneessa olohuoneessa Jyväskylän Puistokadun varrella Anna Ruthin ja Juho Jäppisen järjestämässä House Games -näyttelyssä 23. marraskuuta, 2017

On aihetta muuttaa vehnäjauhon käyttötapoja, en halua täyttää sillä vatsaani, mutta pöydälle voisimme sen levittää. Ripottele sinä valkoista jauhoa olohuoneeseen. Hyvin nostatettu taikina tulee pöytään myöhemmin. Minä veivaan sitä kaksin käsin ämpärillisen.

Tee sinä kattaus. Katso, että lautasilla höyryää sienikeitto, kulhossa paahteiset uunivihannekset, juusto kuumana. Kylmät graavikalat, majoneesi, viini, voi.

Minä taputan taikinan limpuksi, pyöritän sen letuksi, nostan ilmaan, kiihdytän pyörteeksi, se leviää liinaksi, joka laskeutuu kattauksen päälle. ”Käykää kimppuun” sanot väelle, annat heille välineet joilla kaivautua taikinan läpi ruokiin.

Elämme vehnäjauhossa.

Valintamyymälät syntyivät vehnäjauhoon, ja vehnän vuoksi. Viljava 20-luvun Memphis Tessesee, sieltä alkoi valintamyymälän menestystarina. Hyvin säilyvää vehnäjauhoa pussitettiin ja hyllytettiin. Asiakas saattoi, kauppiasta vaivaamatta, itse hakea tuotteensa.  Kotien pienet uunit lämpenivät sähköllä, ja vehnänen tuoksui hyvältä myös kortteleissa, kun leipomoista levisi houkutteleva tuoksu kadulle.

Valintamyymälät levisivät kaikkialle, missä oli rahaa. Vehnäjauhoa ovat pellot, maatalous. Riihen kokoiset puimurit ilmestyvät pelloille. Tasalaatuista vehnäjauhoa jauhetaan valtavia eriä.

Elämä jatkuu leppoisasti täällä vehnäjauhossa, vaikka ummetus vaivaa keskiluokkaa.  Liikalihavuus leviää taikinan tavoin kaikkialle missä on syötävä halpaa vehnästä.

Toinen tekstini Väsymys sekä Penjami Lehdon samassa tilaisuudessa lukema Päälaella vanhan kirjan paino löytyvät  Esseepajasta. Vesa Lahti luki tilaisuudessa valikoiman runojaan.

 

Soisalon merinäkymää (ote)

Juha Soisalo: Lähi-itä

 

(4) Silmä purjehtii väripintojen ohi kohti horisonttia ja aavaa meren selkää. Katse kulkee varsin leikkisästi ja aamupäivän utu sävyttää taivasta. En voi vastustaa teoksen kesäpäiväromantiikkaa.

Hilpeä musiikkiviittaus hallitsee kompositiota. Tuo pystypalkki; se muistuttaa pianon koskettimia ja klarinettia näppäimineen, aivan kuin suomifilmeistä tuttu, hilpeä kesäinen trilli keventäisi kulkua kohti merta. Samalla tuo pystypalkki tuo mieleen laiturin venepaikkoineen, ja sen että merelle lähtö edellyttää navigointia sekä kolmion kärkeen merkityn vaaran välttämistä. Lopulta yläosassaan palkki muuttuu piipuksi, joka tuprauttaa savun hattarat taivaalle, se huipentaa keveyden. Huomaan, että ilman tätä elementtiä teoksesta puuttuisi svengi.

Teoksen konstruktio; heraldisen jyrkät muodot ja kaksiulotteiset väripinnat johtavat katsojan vääjäämättä pohtimaan jokaisen elementin osuutta kokonaisuudessa. En tunne konstruktivismia paremmin, en muuta kuin sen, että juuri nämä sommittelijat osaavat tehdä työstä rakennuksen. Se romahtaisi, jos teoksesta poistaisi yhdenkin elementin. Kaikki palkit Soisalon työssä ovat ikään kuin kantavia rakenteita.

Se, että mitään ei voi poistaa mitään ilman että kokonaisuus kärsii, on vihje myös tulkinnalleni.

Ilman keskipalkkia, teoksesta katoaisi leikki ja keveys. Ja kuitenkin tuo ainoa vertikaalinen elementti on kuin päälle liimattu; se yltää kuvan alareunaan asti, ja on näin lähinnä katsojaa oleva elementti. Juuri tämä seikka kehotti minut purkutöihin, jos haluan tietää mistä tässä on kyse, minun on otettava pinon päällimmäinen palkki pois. Tämän jälkeen jäisi vain punaisen ja vihreän kehystämä  meri ja taivas. Samalla käy niin, että kaksi pilvenhattaraa muuttavaa merkitystään: niistä tulee synkkiä savun merkkejä. Taivaalta katoaa leikkisyys, jäljelle jää pahaenteinen viittaus siihen mikä levittää mustaa savua.

Teoksen purkamistyö etenee: keskipalkin poistaminen aiheuttaa sen, että vihreäkulmainen palkisto jää irralliseksi. Sen poistaminen muuttuisi näkymän jo varsin lohduttomaksi: vihreää olisi enää vain hieman, kuin levää meren sineen sekoittuneena. Tämän seurauksena kolmion kärjessä oleva vihreä muuttaa merkitystään, aivan kuin varoitusmerkin kehä muuttuisi kahdeksi viherlautaksi.

Tarinaa voisi jatkaa, kun konstruktio paljastaa asioita dekonstruktion avulla; teoksen purkaminen aktivoi tulkintani. Muutamaan kertaan olinkin jo yrittänyt lukea teosta suoraan, enkä edennyt puuhassani.

Koko essee on teoksessa. Jyväskylän Taidemuseo: Sata vuotta, tuhat tulkintaa (2017)
Risto Niemi-Pynttäri: Soisalon merinäkymää (ote)

Tallenna

Tallenna

Botho Strauss ja post-rakkauden aika

Botho Strauss (s. 2.12.1944) tunnetaan polemiikkia herättäneistä esseistään, paljon esitetyistä näytelmistään sekä lyhytproosastaan. Hän oli Theater Heute -lehden toimittajana kunnes pääsi dramaturgiksi legendaarisen Peter Steinin alaisuuteen Berlinin Schaubühne am Halleschen Ufer -teatteriin. Vuodesta 1975 lähtien hän on ollut vapaa kirjailija. 2000-luvulla hän on kirjoittanut pääasiassa romaaneja ja lyhytproosaa. Pitkän uransa aikana hän on kirjoittanut liki 30 näytelmää, ja nykyisistä saksalaisista draamakirjailijoista hänen näytelmiään on esitetty Saksassa eniten. Straussin proosateoksista on suomennettu myös 1980-luvulla julkaistuja teoksia Omistus (Die Widmung), Nuori mies (Der Junge man) sekä Ei kukaan muu (Niemand anderes), josta hän sai Jean-Paul kirjallisuuspalkinnon. Nykyään Botho Strauss on eläkkeellä ja asuu Berliinissä sekä Uckermarkissa.

Artikkeli on julkaistu teoksessa MUISTIJÄLKIÄ esseitä saksalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2010).

Botho Strauss kuuluu tunnetuimpiin saksalaisiin nykykirjailijoihin. Eräänä teemana hänen tuotannossaan on kapean reaaliaikaisuuden kritiikki. Käsittelen seuraavassa Straussin tuotannon post-romanttista linjaa eräänlaisena vuoropuheluna menneisyyden kanssa. Saksalaisen romantiikan kaiut Straussilla eivät ole neutraaleja, ne ovat osa kiistaa saksalaisen romantiikan ja idealistisen filosofian perinnöstä. Strauss kääntää saksalaisen kulttuurin huippukauden saavutukset edistyshenkistä historiaa vastaan.

Straussin kritiikki edistyksellistä politiikkaa kohtaan aiheutti erään 1990-luvun keskeisistä debateista Saksassa. Hän on ollut jokseenkin kyseenalaisella tavalla kärjistämässä traditionalistien ja edistyksellisten välistä kiistaa Saksassa. Straussin ”Anschwellender Bocksgesang” -pamfletti (1993) sekä Peter Handken Serbiaa puolustavat kannanotot Balkanin sodan syttyessä merkitsivät asenteiden jyrkkenemistä 1990-luvulla. Ne kärjistivät vanhaa, vaihtoehdotonta vastakkainasettelua edistyksellisen vasemmiston ja traditiota korostavan kulttuuriteorian välillä. Näitä yhteenottoja eivät lieventäneet Straussin kärkevät lausahdukset vasemmistoälymystön ajattelun kapeudesta, eikä vasemmiston moittiminen saksalaisuuden lähes loputtomasta traumatisoinnista natsiajan vuoksi.

Strauss kritisoi saksalaista älymystöä sekä 1968-sukupolvea itsepintaisesta ja sokeasta uskosta edistykseen. Hän katsoi että nykyisyys on kaventunut historiattomaksi nimenomaan yksipuolisen edistysuskon vuoksi. Straussin syytös oli ylimalkainen: kohteena oli lähes koko sodanjälkeinen älymystö. Tämä älymystö osasi ajatella pelkästään yhteiskunnallisesti, ja irrationalismia vainotessaan, he olivat Straussin mukaan kieltäneet olemassaolon oikeuden pyhään liittyviltä kokemuksilta.

Strauss loukkasi kulttuurivasemmistoa tarkoituksellisesti. Tämä ilmenee rienaavasta tavasta määritellä vasemmisto väärään kulkevaksi joukoksi vastakohtana harvoille oikeaan kääntyneille (Strauss 2004, 61).  ”Bocksgesang” pyrki nimensä mukaisesti olemaan tragediaa enteilevä pukkilaulu ja rienaus. Nietszchen Tragedian synty -esseetä mukaillen Strauss hahmotti 1980-luvun ajaksi, jolloin edistyksellisyyden harha oli peittänyt aikakauden loppua enteilevät tapahtumat. Straussin pamfletin nimessä ”pukkilaulu” viittaakin tragedian syntyä ennakoiviin satyyreihin, pukkimaisiin hahmoihin, joiden rienaava laulu ennakoi tulossa olevaa muutosta.

Straussin pamfletti ei kuitenkaan ollut pelkkä tunnekuohu, jollaiseksi se on usein nimetty. Hyökkäyksen taustalla on voimakas tulkinta historiasta. Sen mukaan moderni edistys on myös suuri erehdys, ja ”pukkilaulun” tuli olla muutosta ennakoiva rienaus. Strauss on ajattelijana siis antimoderni, ja hänen kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan 1700-luvun lopulta voittokulkunsa aloittaneeseen valistusrationalismiin ja teknis-taloudellisen järjen yksipuolisuuteen. Edistyksellinen politiikka on Straussin mukaan vastuussa tästä yksipuolisesta ja vaarallisesta kehityslinjasta.

Romantiikan ja valistuksen kiista

Modernin aikakauden on sanottu syntyneen valistuksen ja romantiikan jännitteestä. Valistuksen edistysusko ja rationalismi sai heti 1700-luvun lopulla olennaisen vastavoimansa: romantiikan metafyysiset syvyydet. Kiistassa valistuksen ja romantiikan välillä Strauss on valinnut pelkästään romantiikan.

”Pukkilaulussa” Strauss julistautui ”hengen oikeistolaiseksi Novaliksen tavoin” (Strauss 2004, 77). Näin hän määritteli yhdessä lauseessa historiallisen linjansa. Nimetessään Novaliksen oikeistolaiseksi hän pyrki samalla riistämään vasemmistolta oikeuden romantiikan perintöön.

Straussin oikeistolaisuus on kuitenkin kapitalismin vastaista, ”pukkilaulussa” hän viittaa halveksivasti ”huligaanien” uusoikeistoon. Hänen terminsä viittaakin ensisijassa historiaan: Ranskan vallankumouksessa syntyneeseen eroon vasemmiston ja oikeiston välillä. Oikeistolaisen tulkinnan mukaan Ranskan tapahtumien jälkeen vallankumouksista tuli eräänlainen edistyksen nimissä etenevä aalto, joka on aiheuttanut katastrofeja läpi koko modernin aikakauden.

Straussin suhde valistuksen rationalismiin on enemmän kuin kriittinen: se on torjuva. Kuvaavaa on, että Lessing-palkinnon kiitospuheessaan vuonna 2001 hän sanoi, että Lessingille (1729–1781) valistus oli vain osa tämän uskonnollista kutsumusta. Strauss katsoi, että saksalainen valistus ei Lessingin ansiosta langennut niin ateistiseksi kuin voltairelainen valistus Ranskassa. Yhdistäessään kristillisen kilvoittelun periaatteen sekä ajatuksen ihmissuvun edistyksestä Lessing erkani pian valistuksen valtavirrasta. Strauss painotti puheessaan, että Lessing oli enemmän uskonnollinen kuin valistuksellinen, ja tällä oli suuri merkitys saksalaiselle romantiikalle. (Strauss 2004, 110.)

Straussin mukaan saksalainen romantiikka oli varteenotettava yritys torjua rationalistinen modernisoitumisen voittokulku. Toisen käsityksen mukaan romantiikka oli osaltaan synnyttämässä modernia aikaa, se oli valistuksen tarpeellinen vastapuoli. Näin romantiikka nähtiin emansipaatioliikkeenä, jossa vallankumous tapahtui hengen ja subjektiivisuuden alueella.

Straussin ”pukkilaulu” oli rienaava hyökkäys edistyksellisiä asenteita vastaan tilanteessa, jonka hän uskoi olevan mullistuksen hetki. Ei ole yllätys, että esseessä enteiltiin modernin edistyksen päätyvän ekologiseen katastrofiin, sillä Straussin tiedetään kiinnostuneen ekofilosofiasta jo 1980-luvulla. Ympäristökriisit paljastavat hänen mukaansa sen, mitä valistusrationalismi on aiheuttanut kehittyessään nykyiseksi teknis-taloudelliseksi järjestelmäksi.

Myöhemmissä esseissään Strauss on edelleen korostanut näkemystä, jonka mukaan valistuksesta periytyvä rationalismi on toistaiseksi kätköön jääneen tragedian syy. Maailman tila on monelta kannalta kääntynyt tuhoisaan suuntaan. Ratkaisua teknis-taloudellisen manipuloinnin seurauksiin ei hänen mukaansa voi löytyä edistysuskoisesta politiikasta, koska se itse on saman rationalismin tulosta. Vuosituhannen vaihtuessa Strauss julkaisi Die Zeitissa esseen, jonka alaotsikko on kuvaava: ”Essee teknis-taloudellisen älyn terrorista, kulttuurin ja ajattelun kadosta sekä Jumalasta etääntymisestä.”  (Strauss, 2004.)

Post-rakkauden aika

Romantiikka on Straussille aihe, joka viittaa yhteiskunnallisen tuolle puolen, kysymykseen rakkaudesta. Hänen 1980- ja 1990-luvulla julkaistuissa teoksissa rakkaus kuvataan kaikuna menneestä. Tätä aihetta hän on käsitellyt sekä näytelmissään että proosatöissään. Eroavat ihmiset on niissä kuvattu tunteensa hulluksi tekeminä, aitoina romantikkoina. Goethen Nuoren Wertherin aikoinaan ilmentämät rakkauskokemukset ovat nykyään rinnastettavissa vain avioerojen tunnemyrskyihin. Straussille rakkaussuhteiden lopun herättämät, negatiiviset tunteet ovat aikakauden loppumisen emotionaalisia merkkejä. Strauss on post-romantikko. Hän katsoo että eroa tekevien ihmisten kautta romanttisen rakkauden aikakausi on käymässä mailleen.

Tunnehyöky, joka liittyy rakkaussuhteen loppuun ja eroon, on Straussin mukaan myös historiallisesti muodostunut tunne, ja sellaisena se on romantiikan myöhäistä kaikua. Strauss liitettiin1980-luvulla ”uusi subjektivismi” (Neue subjektivität) -nimiseen kirjalliseen suuntaukseen. Hänen tuon kauden teksteissä ei kuitenkaan kuvata subjektiivisia tunteita niinkään yksilön psykologista taustaa vasten, vaan tunteet ovat usein historian kaikuja. Henkilöiden tunteet ilmaistaan suhteessa kulttuuritraditioon. Strauss kärjistää tämän usein niin että henkilö itse on vähiten tietoinen siitä, mistä nuo tunteet häneen tulevat.

Straussin ensimmäinen romaani Omistus (Die Widmung, 1977) suomennettiin välittömästi 1978. Teos kertoo vapaan rakkaussuhteen jälkeen yksin jääneestä miehestä. Miehen voimakkaat ja hillittömät tunteet tulevat nykyaikaiseksi kaikupohjaksi romantiikan tunteellisuudelle. Käy siis niin, että päähenkilön tunteet vapautuvat vasta, kun hänet on jätetty. Hän kutsuu tätä kokemusta ”eron kuherruskuukaudeksi” (Omistus, 36).

Romaanin mies eristäytyy huoneistoonsa ja aikoo odottaa, kunnes hänen rakastettunsa palaa. Samalla hän pitää erossa olemisen päiväkirjaa. Romaanin asetelma viittaa päiväkirjaromaaniin, mutta varsinaisia päiväkirjaotteita ei kuitenkaan esitetä, vaan kaikki suodattuu minäkertojan kautta. Itse päiväkirja on tarkoitettu vain rakastetulle, ja mies aikoo antaa sen hänelle aikanaan, yhteen palaamisen jälkeen. Päiväkirjan tuli olla merkki siitä, että kahdenkeskinen dialogi ei katkennut eronkaan aikana. Niin ei koskaan käy.

Prosessi, johon mies joutuu, on luopumisen ja tervehtymisen kaksoisliike. Luopuminen on sikäli kokonaisvaltaista, että mies jättää työnsä ja lopettaa itsestään huolehtimisen. Hänen silmälasinsa rapistuvat, puvut tahraantuvat, puhelin suljetaan, huoneet pimenevät lamppujen rikkoutuessa, viemäri tukkeutuu. Hän omistautuu vain tunteilleen.

Menetykselle omistautuminen herättää kuitenkin miehessä tunteita, joiden olemassaoloa hän ei ollut osannut aavistaa. Kertoja sanoo, että nämä tunteet ja kokemukset eivät ole vain yksilöllisiä, vaan kielen mukanaan kuljettamia kaikuja historiasta. Ne ovat samanaikaisesti sekä reliikkejä että juuri sitä, mitä mies tarvitsee.

Kun mies lukee vanhaa kirjallisuutta, siitä välittyvä kuva rakkaudesta saa hänet suunniltaan:

Joskus tulee samalla myös hänen kulttuurimuistinsa hulluksi, ja yhtäkkiä hän tuntee intohimoisen selkeästi rakkauskäsitteen, jonka merkitystä hän ei enää tiedä, jonka moraali ja käyttö ovat vaipuneet unohduksiin. Joka siepataan vain tunnekuohussa! (Omistus, 74.)

Tässä näkyy selvästi post-romanttinen tilanne. Romanttisen rakkauden loppuminen aktivoi tunteita, jotka ovat samalla kertaa sekä henkilökohtaisia että muinaisia. Kyseessä on lukemisen avulla tapahtuva tunnekokemusten arkeologia. Mies ei lukiessaan vain terapoi itseään, vaan samalla jotkin vanhat, kieleen kerrostuneet ilmaisut, kuten ”ikuinen rakkaus”, nousevat esiin.

Kertojan mukaan lukeminen ja kuvittelu herättävät tunteita, joilla ei ole vastineita arkielämässä; siten ne elvyttävät latteaa, yhteiskunnallista nykyisyyttä. Lukemisen herättämien romanttisten kuvitelmien teema, josta romaanitaidetta on kritisoitu muiden muassa Don Quijoten ja Emma Bovaryn henkilöhahmoissa, saa Omistuksessa uuden tulkinnan. Kertoja sanoo:

Olemme kylläkin löytäneet jälleen unohdetun intohimon kuviteltuna (romaanin) tietä, mutta se mitä se herättää meissä, se tunnevaikutus, ei ole alkuunkaan kuviteltua, se on täysin todellista, aivan kuten kyyneleet ja vapiseminen ovat todellisia; tunne joka haluaa tulla käytetyksi, kaipaa henkilökohtaista kokemusta. Jokapäiväisessä elämässämme mikään ei kuitenkaan vastaa sitä. Siinä kaikki on järjestetty laihan mielenravinnon mukaan. (Omistus 1978, 74.)

Romantiikasta periytyvää elämänasennetta on yleensä kritisoitu nostalgisuudesta. Monin paikoin tämä kritiikki sopii Straussin teksteihin. Nostalgia – menneisyyden varassa eläminen ja kyvyttömyys nähdä nykyisyyttä – on Omistuksessa kuitenkin esitetty eräänlaisena sairautena, jolla on oikeutuksensa ja josta päähenkilö toipuu.

Menneisyys osallistuu henkilöiden puheeseen

Botho Straussin draamojen hahmot kamppailevat post-romanttisissa rakkauden lopun tunteissa. Esseessään ”Nach der Liebe beginnt ihre Geschichte” (2005)  Strauss käsittelee aihetta historialliselta kannalta. Strauss ei kuvaa eroja ja ihmissuhteiden loppumisia yhteiskunnallisina ilmiöinä, hän ei myöskään käsittele aihetta konservatiivisesti. Kysymys rakkaudesta laajenee myös draamoissa yksilöpsykologisten rajojen yli. Henkilöiden läpi hyökyy eräänlainen tunteiden kulttuurihistoria niin, että ilman tätä menneisyyttä nykyhetkisyys kuvataan emotionaalisesti ohueksi.

Strauss on kautta koko kirjallisen tuotantonsa kritisoinut historiattomaksi käynyttä nykyhetkeä; tämä näkyy selvästi draamoissa. Straussin draamoissa henkilöhahmojen psykologisen menneisyyden korvaa usein intertekstuaalisuus, repliikit ovat kuin sitaatteja varhaisemmista repliikeistä, ja mukana on usein klassisista draamoista tuttua sanastoa.

Straussin draamojen kieltä luonnehdittiin 1980-luvulla nykyaikaiseksi. Varhaisissa tulkinnoissa hänen dialogejaan luettiin modernistisen mallin läpi, intertekstuaalisuus tulkittiin ohi puhumisen ja vieraantuneisuuden esitykseksi. Seuraavassa vaiheessa draamojen replikoinnissa nähtiin postmodernia leikkiä klassikoiden kanssa. Myöhemmässä tutkimuksessa tälle repliikkien intertekstuaalisuudelle on esitetty luonteva selitys, kyse on siitä että Strauss upottaa nykyaikaisten ihmisten puheeseen kaikuja menneestä (Choo 2006).

Henkilöhahmojen repliikit eivät siis ole vain nykyhetken ilmaisuja, ne eivät ole yhteiskunnallisen tilanteensa ilmausta, eivätkä ne ole vain yksilöllisyyden ilmausta, vaan niissä on muistumia toisissa tilanteissa lausutuista repliikeistä. Tällaiset dialogit ovat keino saattaa katsoja tekemisiin historiallisen muistin kanssa.

Kärkevimmin kapean subjektiivisuuden teemaa käsitellään Kalldeway, farssissa (1981), jossa kritiikin kohteena on psykoterapia. Farssin ainekset syntyvät siitä, että terapiassa kaikki selitetään yksilön psykologisiksi ongelmiksi. Yksilöllisen menneisyyden perusteella selitetään jopa historiasta kumpuavat kriisit. Yksilökeskeisyys, eurooppalaisen kulttuurin pinnallistuminen sekä ohut reaaliaikaisuus luovat farssin taustalle aavistusta kulttuurisen muistin menetyksestä.

Suuri ja pieni (Gross und Klein, 1978) näytelmässä jo päähenkilön nimi, Lotte, viittaa romanttisen rakkauden traditioon. Näytelmän Lotte etsii aviomiestään läpi koko saksanmaan sanoakseen tälle vain, ettei jaksa enää elää tämän kanssa vaan haluaa erota. Nainen ei osaa elää yksin, ja mahdottomassa tilanteessa hän alkaa puhua sekavia. Lotten monologeissa kaikuvat monet rakastavaisten dialogit, jotka ovat kerrostuneet kirjallisuuden traditioon. Näin siis Lotte, nimi joka herättää muistuman Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä, kantaa mukanaan romanttisen rakkauden historiaa. Lotten sekavuustilojen monologit saavat selityksensä historiasta eivätkä yksilöllisistä traumoista – oma ja luettu sekoittuu, ja hänen kulttuurimuistinsa tulee hulluksi.

Traditio – kielen menneisyydestä kuljettamat tunteet, jotka aktualisoituvat nykyihmisissä – on Straussille ajan kerrostumien samanaikaisuutta nykyisyydessä. Tämä tulee esille hänen vuonna 1989 Büchner-palkinnon yhteydessä pitämästään puheesta. Hän sanoi, että on naurettavaa nykyaikaistaa näyttämölle esimerkiksi Schillerin klassikko laittamalla Jeeppi ajamaan Wallensteinin leiriin. Tällainen vanhojen draamojen modernisointi merkitsee hänen mukaansa vain niiden ajallisen vivahteikkuuden latistamista. Koska teatteri on nykyisyyden taidetta, sen ei tule kaventaa nykyhetkeä, vaan rikastaa sitä näyttämällä menneisyyden läsnäolo nykyisyydessä (Strauss 2004, 34).

Romantiikka ja reflektioromaani

Nuori mies (Der junge Mann, 1984) -teosta on pidetty postmodernin romaanin tyyppiesimerkkinä Saksassa. Teos ei ole yhtenäinen, vaan siinä on kehitysromaanin kehyksissä fantasioita, allegorisia kertomuksia, esseitä, filosofista arjen tarkastelua – sekä Straussin poleemisia mielipiteitä nykyajasta.

Postmoderniin kerronnalliseen kirjoon punoutuu Nuoressa miehessä huomiota herättävän runsaasti aihelmia, joita voi pitää romantiikan kaikuina. Goethen Wilhelm Meisterin oppivuosien (1796) tapaan Nuori mies -romaanin nimihenkilö on kokenut teatterillisen kutsumuksen. Isän vastustuksesta huolimatta Leon Pracht on päättänyt heittäytyä teatteritaiteen maailmaan toteuttaakseen sisäisiä visioitaan. Hänen unelmansa romuttuu nopeasti ja Leon Pracht tavataan seuraavan kerran vasta romaanin keskivaiheilla. Hän on antautunut seksuaalisiin fantasioihin ja on kuin eri henkilö. Romaani ei hahmotu henkilöhahmon myötä kehittyväksi jatkumoksi. Kertoja sanoo korostavansa tarinoiden irrallisuutta niin, että irrallisuudesta itsestään tulee taidetta.

Nuori mies on myös kielitietoinen romaani, ja kulttuurimuisti on keskeistä myös siinä. Kertoja tunnistaa jopa herderiläisen alkukielen (Ursprache) kaikuja syrjäytyneiden juoppojen puheenparresta: ”He myötäilevät yksinkertaisesti saksalaista muminaa, joka paljon vanhempana kuin he kulkee häiriintymättä omaa kulkuaan ajan alla.” (Nuori mies, 11.) Nuori mies -romaanin Metsä-luvussa assosioiva kieli pääsee valloilleen. Luku on kerrottu kuten Ludvig Tieckin saturomaani Der Blonde Eckhardt (1797), jossa unet ja yliluonnolliset aavistukset rinnastuvat moderniin paranoiaan.

Nuoressa miehessä käsitellään niin runsaasti taiteita, että rinnastus Schlegelin teoriaan ”universaalirunoudesta” on paikallaan. Terassi-luvussa keskustellaan merkityksellisistä kokemuksista eri taiteiden alueella. Henkilöt ovat turhaan hakeneet runollisuutta elämäänsä, vaikka kuten Strauss sanoo: ”Runollisuus kuuluu ihmiseen kuten lento lintuun.” (Nuori mies, 162.)

Kysymys taiteen universaaleista piirteistä liitetään romaanissa kysymykseen ylevästä. Straussin romaanin Almutin tarinassa aiheena on ylevä. Tarinan taustalla on tapaus vuodelta 1982, kun maanis-depressiivinen opiskelija hyökkäsi erään abstraktia ekspressionismia edustavan maalauksen kimppuun. Kuulustelussa opiskelija väitti, ettei hän halunnut tuhota teosta, mutta kokemus oli niin voimakas, että hän ei voinut muuta.

Ei ole ihme, että Strauss tarttui aiheeseen. Abstraktin taideteoksen kimppuun käyminen oli helppo tulkita konservatiiviseksi aggressioksi, vaikka kysymys oli todellisuudessa päinvastaisesta seikasta. Strauss liitti tarinan Immanuel Kantin teoriaan ylevästä. Kantin myötä romanttinen ylevä tuli merkitsemään elämystä, joka syntyy hallitsemattomaan tilanteeseen joutumisesta.  Sama kysymys aktualisoitui myöhemmin postmodernismissa, kun Lyotard käsitteli maalaustaidetta esseessään ”Ylevä ja avantgarde” (1983).

Almutin tarinassa kerrotaan nuoren naisen kokemuksesta, kun tämä järkyttyy abstraktin taideteoksen edessä niin että tärvelee maalauksen. Sovittaakseen tekonsa nainen osallistuu teoksen restaurointiin. Tämä entisöiminen kuvataankin teoksen tärvelemisen jälkeiseksi teoksi, joka tuottaa naiselle syvää tyydytystä. Teoksen tärveleminen ja korjaaminen voidaan nähdä tarinaksi muuttuneena ylevän prosessina: hajoamisen ja eheytymisen kuvauksena.

Yhdet kasvot, monoteismi

Vähäeleinen ruumiin kieli ja mielentilat ovat keskeisiä Straussin lyhytproosassa. Ei kukaan muu (Niemand anderes, 1987) koostuu tuokiokuvista, joissa arkisten tilanteiden läpi paljastuu ihminen syvempänä kuin vain yhteiskunnallisena olentona.

Modernin aikakauden suora kritiikki muodostaa tässä teoksessa taustan syville hetkille. Ei kukaan muu -kokoelman nimi viittaa ehdottomaan rakkauteen. Aihe, joka voisi viitata läheisriippuvaisuuteen, kääntyy Straussilla toisin päin: kokemus yhdestä ja ainoasta on sekä rakkauteen että uskontoon liittyvä monoteistinen kokemus. Psykologisoivien ihmiskuvien sijaan Strauss tukeutuu näissä teksteissään Emmanuel Levinasin ajatukseen toisesta ihmisestä absoluuttisena ja Jumalan kaltaisena. Strauss viittaa Levinasiin pohtiessaan sitä, kuinka henkilö tulisi esittää tarinassa: ”Toinen on läsnä, kiistatta tuossa vastapäätä. Jos hän ilmestyy tarinaan yhtä väkevästi kuin Vapahtaja (Levinas), niin tehkää toki hänen käyntinsä ensin hänen arvoisekseen.” (Ei kukaan muu, 40.)

Strauss käsittelee erityisesti ”Monotropia”-tarinassa sitä, kuinka toisen ihmisen kohtaaminen kasvoista kasvoihin on aina jotain korkeampaa kuin subjektiivinen kokemus. ”Monotropia” käsittelee itse hyvin modernia teemaa: välähdyksenomaista hetkeä kadulla, pelkkää mahdollisuutta, joka ei ole mitään ja samalla järkyttävän syvä. Kyse on toisen ihmisen näkemisen silmänräpäyksestä – aavistus ”ainoasta ja oikeasta”. Tuollainen hetki rinnastuu Jumalan kasvojen kohtaamiseen, ja on tavallaan muistuma siitä.

Tuntemattoman ihmisen aavistaminen paljastaa kuinka rakkauden tunne pelkkänä potentiaalisuutena vastaa syvintä toivetta ainoasta oikeasta: ”Tuo joka takanasi silmäilee sekunnin ajan ympärilleen, hän se oli. Ei tuo, joka perinpohjaisesti asettuu eteesi. Vain ohiliukumisen hetki paljastaa ainoan.” (Ei kukaan muu, 38.)

Aavistus tästä ainoasta on Straussin luonnehtimana sekä uskonnollinen että psyykkinen tosiasia  – jälleennäkemisen toive. Monoteistinen kokemus ainoasta Jumalasta rinnastuu imeväisen tarpeeseen ”orientoitua vain ja ainoastaan yhden henkilön avulla” (Ei kukaan muu, 40). Ohi liukunut hetki on alkuperäisen kasvojen kohtaamisen ”jälkilämpöä” ja juuri siksi arvokasta.

Strauss kuvaa usein tilanteita, joissa toisen ihmisen kohtaaminen on toisenlaisuutta. Toinen tulee aina eri suunnasta samaan tilanteeseen, hänen aikansa kulkee eri suuntaan. Lyhyissä henkilökuvissa Strauss kuvaa modernien ihmisten kohtaamisia julkisissa tiloissa tapahtuvista huomaamattomista kohtaamista aina eron kokemukseen parisuhteessa.

Kokonaisuudessaan Straussin tuotannosta on erotettavissa varsin suorat mielipiteen esitykset ja toisaalta vivahteikas tapa tuoda ilmi mahdollisuudet menneisyydestä rikkaaseen nykyhetkeen. Straussin vivahteikas esitystapa pääsee oikeuksiinsa emootioita ja ihmisten välisiä suhteita tutkivissa draamoissa ja proosateksteissä.

Lähteitä ja lisälukemista

Adelson, Leslie 1983: “Subjectivity Reconsidered: Botho Strauss and Contemporary West German Prose.” – New German Critique, No 30 (Autumn 1983).

Anz, Thomas 1990: “Modern, Postmodern? Botho Strauss Paare, Passanten.” – The German Quarterly 63.3/4 (1990).

Berka, Sigfid 1991: ”Vorsicht  Lebensgefahr”  Die Spätfolgen der Romantik bei Botho Srauss.” –  Romantik – Ein Lebenskraftike  Krankheit. Ihre Literarischen Nachwirkungen in De Moderne. Hrsg. Erika Tunner. Atlanta, 187–208.

Choo, Geum Hwan 2006:  Intertextualität in Botho Strauss‘ Dramen. Anhang ausgewählter Stücke und Inzsenierungen. Herbert Utz Verlag.

Frederico, Joseph 1993: “German Identity and the Politics of Postmodernity: A reading of Botho Strauss’ Der Junge Mann.” –  The German Quarterly 66.3 (Summer 1993), 359–361.

Funke, Pia-Maria 1996: Über den Höhere in der Literatur. Ein Versuch zur Ästetische von Botho Srauss. Königshausen & Neumann.

Keppes, Christoph 2006:  Schreibgebärden. Zum Poetik und Sprache bei Thomas Bernhard, Peter Handke und Botho Strauss. Königshausen & Neumann.

Koskelainen, Jukka 2000: Atlantiksen perintö. Tammi.

Krajenbirk, Monika 1991: “Romantiker der Elektronischen Revolution? Zur Wervendung romantischer Elemente in Botho Strauss Der Junge Mann.”  Romantik – Ein Lebenskraftike  Krankheit. Ihre Literarischen Nachwirkungen in De Moderne. Hrsg. Erika Tunner. Atlanta, 159–186.

Parry, Christoph 1995: “Zwischen Erinnerung und Verdrängung. Poetik und Geschichte bei Botho Strauss.” – Geschichte als Erfahrung und literarische Form. Hrsg. Liisa Saariluoma & Gerhard Schmitt. Acta Universitatis Ouluensis B 21. Oulun yliopisto, 91–113.

Regner, Franziska 2008: “Horchendes Verlauten” Globale Resonänzraum  in den Prosatexten von Botho Strauss. Dissertation. Universität Mannheim.

Text+Kritik, 1984: Zeitschrift Für Literatur. Heft 81: Botho Strauss.

Wiesberg, Michael 2002: Botho Strauß. Dichter der Gegen-Aufklärung. Edition Antaios.

Botho Straussin suomennetut proosateokset:

Omistus 1978: suom. Risto Lehmusoksa  (Die Widmung 1977)

Nuori Mies 1986: suom. Marja Kyrö (Der Junge man 1984)

Ei kukaan muu 1990: suom. Marja Kyrö (Niemand anderes 1987)

Suomennetut draamat:

Kolme kertaa näkemiin 1982: suom. Aira Buffa (Trilogie des Wiedersehens 1977)

Suuri ja pieni 1982: suom. Erkki Aura  (Gross und Klein 1978)

Kalldeway, farssi 1986: suom. Outi Valle (Kalldeway, Farce1981)

Puisto (Der Park 1983)

Matkaopas 1988: suom. Eeva-Liisa Manner (Die Fremdenführerin 1986)

Aika ja huone 1992: suom. Liisa Urpelainen (Die Zeit und das Zimmer 1989)

Muita keskeisiä teoksia ja esseitä:

“Anschwellender Bocksgesang” (1993) http://www.die-union.de/aufsaetze/anschwellender_bocksgesang.htm

Beginnlosigkeit. Reflexionen über Fleck und Linie (1997) teoreettisia esseitä.

Der Aufstand gegen die sekundäre Welt, 2004, keskeiset poleemiset esseet.

”Nach der Liebe beginnt ihre Geschichte” Theater der Zeit 09/2005.

Mikado (2006), tarinoita.

Die Unbeholfenen. Bewußtseinsnovelle (2007), romaani.

Jospa kirjoittaminen on aisti

Jostain syystä kirjoittaminen ei ole lainkaan vanhanaikaista. Kuvittelen mielelläni, että kirjoittaminen on sci-fiä, dystopia tai utopia. Kuvittelen, että yliopiston luova kirjoittaminen enteilee jotain uutta; valmistellen mullistavaa keksintöä, jossa kirjoittaminen ja aistiminen yhdistyvät.

En ole kuitenkaan varma; jospa kyseessä on dystopia. Jos kieli on ulkoavaruudesta tänne istutettu virus, ja irjoittaminen on virusperäinen sairaus, joka lamaannuttaa kaikki välittömät kyvyt. Vitaalisen olennon tilalle tulee heikko, erilleen vetäytyvä kynäilijä.

Tai jospa tapahtuu niin, että kirjoittamisesta kehittyy aistimisen laajennin. Kirjoita kesästä, niin huomaat, että koet kesän voimakkaammin. Tämän sci-fi mielikuvan mukaan siis kirjoittaminen antaa lisäaistin. Filosofit ovat kehitelleet tähän liittyviä käsitteitä; kirjoittamista kutsutaan ylimääräiseksi raajaksi, proteesiksi, joka avaa ruumiillisuuteen uuden tason. Kirjoittaminen voi olla aistiherkkää, kunhan asiatekstin abstraktiudesta päästään eroon. Kirjoita ruuasta, niin nautit aterioista enemmän. Jospa kirjoittamisesta löytyy keino avata kokemusta syventävät kielen sensorit. Silloin tunnustettaisiin, että me voimme kehittää verbaalin kyvyn, mikä vahventaa ja herkistää aisteja.

Toisaalta haluaisin kehitellä scifi-utopian sijaan mielikuvaa, että kirjoittaminen olisi palaamista luontoon, eläimeksi. Voisinko saada samantapaisen valppauden ja herkkyyden, mikä eläimillä on. Meillä ei ole häntää, mutta meillä on huomiokykyä kehittävä kirjoittaminen. Kissan tai koiran häntä piirtää ilmaan mielialoja. Minua houkuttaa ajatus, että ihminen kaipaa häntää, ja siksi kirjoitamme: korvaamme puutteen kädellä ja kiemurtelevalla kynällä.

Kirjoittaminen muistuttaa häntää myös siksi, että se on tilanteisiin tarkasti reagoiva aisti. Mutta se ei ole välitön kuin häntä, kirjoittamisen hienous on siinä, että se on viiveellä toimiva tunne-elin. Se täydentää sen, mikä sosiaalisissa tilanteissa jää sanomatta. Kuvittelen että muistikirja, meili, tekstiviesti ilmaisevat jotain ainutlaatuista, koska ne toimivat viiveellä.
xx
Kirjoittamalla tutkiminen yliopistossa voi myös olla aistinvaraisempaa kuin abstrakti teoria tai kömpelön empiirinen tiedonkeruu. Kirjoittamista on pidetty subjektiivisena mielikuvien kehittelynä, mutta siitä voi kehittää aistimista ja ajattelua tarkentavan välineen, kuin mikroskoopin ja teleskoopin yhdistelmän. Näin kirjoittamalla tutkiminen voisi löytää paikkansa muitten tutkimusvälineitten joukosta.

Kirjoittamalla tutkiminen, kirjailijat ovat tehneet sitä aina, mutta kuvittelen että kirjoittamisen gradut yliopistossani ovat sitä myös.

Tamperelainen Liisa Rinne sai gradunsa valmiiksi viime syksynä. Aiheena on kirjailijaksi kehittyminen : siinä hahmotetaan kirjoittamisen opiskelua, kustannustoimittajan kanssa työskentelyä ja siitä siinä on harvinaisen hyvää aineistoa. Gradussa tarkastellaan myös eläytyvän lukijan kasvua kirjailijaksi. Jos kirjoittaminen on aisti, niin on helppo ymmärtää miksi Liisa Rinne on lukenut erityisesti Virginia Woolfia ja kirjoittaa gradun lopuksi tälle kirjeen. Se joka lukee Liisa Rinteen esikoisromaanin Odotus (Atena 2015), voi kokea adoptioon liittyviä tunteita äidin, lapsen ja adoptioperheen kannalta.
Vain ne, joilta lukemisen aisti puuttuu voivat nähdä kirjallisuuden jotenkin abstraktina, ja vain heikosti ruumiillisena. Lukemalla kirjoittaja voi ikään kuin kerätä lisää reseptoreita. Ihminen on aisteiltaan kapeammin virittynyt olento kuin eläin, lukemalla kirjoittaja voi ikään kuin kerätä lisää reseptoreita, laajentaa havaintojen tarkkuutta ja hajuaistia, jopa kasvattaa jonkinlaisia vaistonvaraisten ja vapaasti spontaanien kykyjen aluetta. Niin uskon.

(Lumooja 2/2015, kolumni ”Tutkijan kammiosta” palstalla)

Spontaanius kykynä

Spontaaniudella on kaksi erilaista merkitystä: spontaani reaktio ja spontaani kyky. Spontaanit reaktiot tunnetaan hyvin, ne ovat automaattisia, niitä ei voi kehittää, niitä voi vain hillitä ja ohjailla. Spontaania kyvykkyyttä tunnetaan kovin vähän, siinä on kyse luovasta kyvystä joka kehittyy vähitellen, ja joka tunnetaan esimerkiksi kykynä improvisoida.

SPONTAANIUDEN KAKSI MUOTOA

Tämä on syy miksi spontaanin kyvyn käsite alkoi kiehtoa minua, sen jälkeen kun silmiini oli sattunut Spontaneity, a Psychoanalytical Inquiry. Gemma Fiumara (2009) tarkastelee teoksessaan psyyken dynamiikkaa ja ennen kaikkea vapautta spontaaniudessa. Tavalliset spontaaneiksi sanotut reaktiot edellyttävät kontrollia: ne liittyvät vietteihin ja voimiin joita voi tietoisesti vain ohjailla mutta ei kehittää. Tästä syystä Fiumara tuo esiin toisen, ja lähes unohtuneen spontaaniuden määritelmän, joka viittaa spontaaniuteen opittuna taitona.

Arkimerkitys

• Spontaani nauru
• Sosiaalisesti impulsiivinen, sanoo ennen kuin ajattelee.
• Välitöntä puhetta tai toimintaa. Spontaani puhe on valmistelematon, improvisoitu.
• Vastakohta harkinnalle, laskelmoinnille, reflektoinnille, liian pidäkkeetön.
• Psyyken dynamiikkaan kuuluvana seikkana, alitajuiset toiveet ja impulssit tulevat ilmi puheiden ja tekojen myötä.

Spontaaniuden määritelmä
• Odottamaton. Jotain, mitä ei voi ennakoida, mikä ei ole syy ja seuraussuhteen mukaisesti odotettavissa. ”Occurring without external stimulus”.
• Uutta luova, uusi siinä mielessä, että se ei ole kehitelty mistään aikaisemmasta. Creation ex nihilo
• ”as the quality or state of being spontaneus, or acting from native feelings, proness,or temperament, without construction of external force” (webster dictionary)

Sanana spontaanius viittaa sanapariin sua sponte, joka on tarkoittanut latinaksi ’itsen mukaista’ ja oman laistaan. Se on viitannut toimintaan, jossa itseilmaisu tapahtuu välittömästi. Kun sanotaan, että ole oma itsesi, niin tarkoitetaan rentoutumista ja luontevuutta, ehkä myös spontaaneja reaktioita.

Nykyään on vaikea ajatella omana itsenä olemista tavoitteena. Kuka sanoisi kuten roomalaiset: tule omaksi itseksesi, tavoittele itsesi mukaista toimintaa. Meidän on vaikea hahmottaa, mitä tarkoittaa että miksi ihmisen elämäntehtävänä on pidetty sitä, että ihminen tulee omaksi itsekseen. Spontaani kyky on eräs tällainen päämäärä.
Spontaanin käsite viittaa myös kykyyn toimia yllättävästi. Ajatus ennakoimattomasta ja vapaasta ihmisestä vaikuttaa ensin vaaralliselta, tuntuisi oudolta sanoa, että vapaa ihminen on niin spontaani, että häneltä voi odottaa mitä tahansa. Tämä kuulostaa nimenomaan pieleen menneeltä spontaanilta kyvyltä, ehkä siksi että ennakoimattomuuteen liitetään liiankin pian virheiden tekeminen. Kyse on kuitenkin siitä, että modernina aikana ihmisen tekojen ennakoitavuutta on korostettu muun kustannuksella.

”Se, että ihminen kykenee toimimaan tarkoittaa, että häneltä voidaan odottaa ennalta-arvaamatonta, että hän pystyy tekemään jotain äärettömän epätodennäköistä” (Arendt 2002,180).

Näin sanoessaan Hannah Arendt, hahmotti roomalaista vapaan ihmisen periaatetta. Vita activa -teoksessaan, hän esittää että ihmisen vapaus voisikin ilmetä nimenomaan yllättävissä teoissa.
Kaikkea ennakoitavaa toimintaa Arendt kutsuu suorittamiseksi, johon automaatitktin pystyvät. Pelkät reaktiot ovat automaattisia, spontaanit reaktiotkaan eivät synnytä uutta, ne ovat suoria reaktiota impulsseihin.

Spontaani reaktio
• Reaktio, epävapaa vastaus impulssiin, reaktio ei edellytä tietoista tahtoa, intentiota.
• Onko olemassa spontaaniutta, joka liittyy vapaan tahdon, valintojen ja intentioiden alueelle pelkän reaktion sijaan?
• Spontaanin reaktion sijaan luovan, vapaan itseilmaisun ennakoimattomuutta, spontaaniutta, on vaikea hahmottaa.
• Hyvin sisäistetyt seikat ovat spontaaneja, ne tukevat persoonaa ja ovat siksi välittömiä.

Vapaa toiminta puolestaan on pelkkä mahdollisuus. Arendt ei puhu spesialistien spontaaneista kyvyistä vaan ihmisen mahdollisuudesta, jota ei saa tukahduttaa. Hän puhuu vapaan ihmisen mahdollisuuksista yllättävien ja uutta luovien tekojen suhteen. Kyse on spontaanista kyvystä, joka uhkaa järjestystä ennakoimattomuutensa vuoksi , mutta siihen liittyy myös mahdollisuus johonkin täysin uuteen. ”Uudet asiat tapahtuvat aina vastoin kaikkia tilastollisia lakeja ja todennäköisyyksiä” (Arendt 2002,180).

Ennakoitavuudelle rakentuvassa yhteiskunnan osissa yllättäviä tekoja pidetään pelkästään vaarallisina. Kuvaavaa on, että sua sponte tunnetaan paremmin juridisena terminä: spontaanista väkivallan teosta rangaistaan lievemmin kuin suunnitellusta. Klassisen määritelmän mukaan sua sponte on kuitenkin aivan muuta kuin rikosta lieventävä seikka, se on tavoite. Oikeus ’itsen mukaisiin’ tekoihin viittaa siihen, että ihmisen olemukseen on katsottu kuuluvan vapaa ja suvereeni toiminta. Siihen liittyy kyky toimia vapaasti muuttuvien tilanteiden mukaan.

NOPEUTTA EDELTÄÄ HITAUS

Spontaanien reaktioiden ohella voi olla myös improvisoivaa ja muuta kyvykästä spontaaniutta. Mutta tämä rajautuu tarkasti yksittäisiin virtuoosimaisiin taitoihin; improvisointiin musiikissa, näyttämöllä tai sanankäytössä.

Fiumaran mukaan (2009,11) spontaania kyvykkyyttä osoitetaan niissä asioissa, jotka ihminen on sisäistänyt erityisen hyvin. Fiumara ei tarkoita sisäistämisellä kaikkea oppimista, passiivinen omaksuminen ei kuulu siihen. Hän korostaa sitä, että ihminen ei voi omaksua hyvin kaikkea sitä mitä vastaan tulee. Pikemminkin kyse on psyykkisestä selviytymisestä, tarpeesta olla edes jollain alueella suvereeni ja vapaa.

Ei-spontaanius
Huonosti sisäistetyt, pakolla omaksutut seikat
• Sanojen varominen keskustelussa niin ettei ilmaise asiaa väärin
• Lukkoon meneminen yllättävissä tilanteissa
• Ei pysty sanomaan nyt vaan vasta myöhemmin (kirjoittamispakon synty)
• Välitön tilanteessa oleminen ei onnistu

Spontaani kyky on Fiumaran mukaan rajattu erityistaito, koska nämä sisäistämisen myötä kehittyvät spontaanit taidot eivät voi liittyä kaikkeen. Modernin ihmisen spontaani kyky on vain hänen omimmalla alueellaan, siellä missä hän voi toimia ’itsensä mukaisesti’.

Selviytymisen kannalta joidenkin taitojen sisäistäminen on olennaista, koska ihminen ei omaksu taitoja sellaisenaan, vaan sisäistäessään hän myös muuntaa niitä itselleen sopiviksi. Sisäistäminen on totuuden luovaa muuntamista sellaiseksi, että se tukee minuutta. Tämä edellyttää hidasta prosessia, jossa kovat tosiasiat onnistutaan muuntamaan osaksi psyykkistä kehitystä. (Fiumara 2009, 11-12).

Tällainen sisäistäminen viittaa Fiumaralla kokemusten aktiiviseen omaksumiseen; sellaiseen oppimiseen mikä tukee identiteettiä. Aktiivinen sisäistäminen on kohteen uudestaan muodostamista; ja kun muodostamme kohteen omaehtoisesti samalla omistamme sen sisäisesti ja identifioidumme siihen (Fiumara 2009,15).

Huonosti ja hyvin sisäistetyn ero
• Psyykessä vaikuttavat projisoinnin ja introjektion voimat. Sisäistä projisoidaan ulos ja ulkoista otetaan sisään.
• Spontaanius on sisäistettyä kyvykkyttä.
• Suurin osa oppimisesta tapahtuu passiivisesti tai matkimalla.
• Huono sisäistäminen jakaa psykeä ristiriitaisiin alueisiin. Ne ovat hyödyttömiä sisäisiä ristiriitoja, jotka mutkistavat asioita, lukkiuttavat ja estävät spontaaniuden. Ne eivät tue eivätkä kehitä minuutta.
• Onnistunut sisäistäminen on hidas prosessi, mutta sen myötä ihminen on kyvykäs, eli pystyy toimimaan välittömästi ja sisimmän itsensä mukaisesti.

Suurimmalta osaltaan moderni ihminen omaksuu seikat tavanomaisina ja työstämättä niistä omakohtaisia taitoja. Siksi Fiumara tekee eron passiivisen ja aktiivisen sisäistämisen välille. Valtaosa opitusta aineistosta on vain passiivisesti sisäistettyä. Aktiivinen sisäistäminen on hidas ja työläs prosessi jossa ihminen ei vain opi asioita, vaan muodostaa samalla kykyä käsitellä niitä. Lopulta kun suuri osa opituista tiedoista unohtuu jäljelle jää kuitenkin tuo käsittelyn taito. Ei ole sattuma, että sivistystä kutsutaan joksikin mikä jää kun opitut asiat vanhenevat ja unohtuvat. Se on kykyä toimia suhteellisen vapaasti kaiken tiedon keskellä.

Kirjoittaminen on monelle aktiivisen sisäistämisen väline: keino tehdä maailmasta omempi, paeta musertavia tosiasioita, kuvitella ja muuntaa kivikovia asioita sulatettavaan muotoon. Spontaanius näyttäisi olevan mahdollisimman kaukana tällaisesta yrityksestä selviytyä kirjoittamisen avulla.

Spontaanin kyvykkyyden kehittyminen edellyttää pitkää sisäistämisen prosessia. Tämä sisäistämällä kehittynyt spontaanius on erityisen sopiva kyvykkään kirjoittajan tarkasteluun.

Fiumaran (2011, 15) luonnehdinta aktiivisesta sisäistämisestä viittaa prosessiin, jossa omaksuttavia seikkoja muunnetaan ja työstetään erityisen voimakkaasti itsen mukaiseksi. Kirjoittaminen merkitsee tältä kannalta aktiivista todellisuuden omaksumista tekijän omilla ehdoilla.

Teokset:
Arendt,Hannah (2002): Vita activa, ihmisenä olemisen ehdot, suom. Riitta Oittinen, Vastapaino, Tampere.
Fiumara, Gemma Corradi (2009): Spontaneity, A Psychoanalytic Study. Routledge, London.
Niemi-Pynttäri Risto (2014) ”Spontaaniuden kyvystä” teoksessa Altaalla, Juhani Ihanuksen juhlakirja toim. Juhani Ihanus ja Vesa Talvitie, ntamo, Helsinki.

Ajallisuus ja kieli Hölderlinillä (-97)

Friedrich Hölderlinin Brot und Wein -runoelman (1801) aihe on yksinkertainen, se on sama kuin hänen useimmissa runoissaan. Hän kertoo jumalten poistumisesta, ja heidän paluunsa odotuksesta. Runoelman taustalla on myytti jumalten historiasta, jossa kreikkalaisten jumalten vetäytymisen jälkeen tulee viimeinen jumala, Kristus, jättäen merkin itsestään ja kadoten. Juoni rakentuu siis myytille, joka oli hyvin yleinen saksalaisessa varhaisromantiikassa. Hölderlinin runoudessa tämä kertomus jumalten poistumisesta on lähes ainoa aihe. Hän kertoo monomaanisesti vain siitä, mutta tarkastellen sen kautta lähes kaikkea.

Tutkimus käsittelee ajallisuutta Hölderlinin elegiassa Martin Heideggerin avaamasta näkökulmasta. Metodisesti työssä rinnastetaan filosofia ja runous, niin että teoria ja runous eivät asetu vastakohdiksi: kohde ja teoria asetetaan hermeneuttisesti kehämäiseen suhteeseen.

Työ etenee siten, että elegiaa käsitellään siinä kahteen kertaan. Ensimmäiseen vaiheeseen kuuluu runon kääntäminen suomeksi, sekä säe säkeeltä etenevä kommentaari.

Työn toisessa osassa (”Myytti ja antiikki varhaisromantiikassa) käsitellään saksalaisen varhaisromantiikan keskustelua myytistä ja ajasta, antiikista ja modernista.Ajallisuuden kannalta keskeiseksi nousee Hölderlinin viittaus Dionysokseen ´tulemisen jumalana`. Toiseksi keskeiseksi seikaksi tulee temporaalinen antiikin ja modernin välinen suhde, joka ilmenee myyttisenä yön ja päivän vuorovaikutuksena. Heideggerin avulla tätä jännitettä tulkitaan läsnäolon (päivä) ja poissaolon (yö) välisenä vuorovaikutuksena, josta Hölderlin käyttää ilmaisua ”myöhäinen aika”.

Työn kolmannessa osassa ajallisuutta tutkitaan muutaman keskeisen motiivin kautta: ensin dionyysisen kiihkon ja apollonisen järjen jännitteenä, sitten tarkastellaan ajallista virettä symposionissa, sitä kuinka ajallisuus muodostuu unohduksen ja valvomisen jännitteessä. Kolmanneksi tarkastellaan ajan mullistuksen ja uudistumisen motiivia, jossa keskeiseksi nousee toiminnan ja odottamisen jännite.

Kokonaisuudessaan Hölderlinin elegiaa tutkitaan myöhaisvaiheen Heideggerin ajattelua mukaillen. Hölderlinin oman filosofian kehittely jää edellisen varjoon. Tuloksena on heideggerilaisen ajan filosofian kehittely, jonka mukaan ajallisuus ei Hölderlinillä ole substantiaalinen suure eikä subjektiivinen kokemus, vaan aika saa luonteensa perustavien jännitteiden myötä.

Lisensiaatintutkimukseni on hyväksytty keväällä 1997. Tutkimuksen ensimmäinen osa Hölderlinin Leipä ja viini -elegia, kommentaareineen on julkaistu yhdessä professori Teivas Oksalan kanssa samana vuonna. Ajallisuus ja kieli Hölderlinin Brot und Wein elegiassa on nyt vapaasti luettavissa Jyväskylän yliopiston kirjaston tietokannassa täällä.

Agonism in the Public Sphere: Nietzsche, Arendt and Sloterdjik

The increasing plurality of public spheres has brought up the question of how people with diffwerent attitudes can act together. The democratic utopia of public interaction is based on the tidea of consensus that produces a gommon goal. But this consensus hides the possibilities of acknowledging the dimension of the antagonism which the pluralism of values entails. The proze of consensus is often the denial of differences and conflicts. The concept of agonism is under consideration in political theory because the new plurality in communication. In this paper I am looking for the rhetorical roots of agonism in writingts of Nietzsche, and his influence on Hannah Arendt´s and Peter Sloterdjik´s thinking.

When Nietzsche in Homer´s Contest speaks about ”the birth of talent in competition”, he refers to Greek agonistic heroism. In addition to agonism, he also refert to antagonism between enemies and these are central concepts concerning public conflicts as well. Is it possible that antagonism can transform into agonism: in Hannah Arendt´s The Human Condition (1958) this is partially the interpretation of vita activa, as idea public life. The greeks understood rage and conflict in totally different way in a totally differenty world – as Peter Sloterdjik writes.

in Jelenkor Kiadó (ed) Erzéki tapasztalat és kritikai gondolkodas, Nietzsche-Symposion, Pecs 2012

continues here

Tekstuaalista ystävyyttä

Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö, ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä (Avain 2011)

Kuisma Korhosen esseekokoelman painavin anti on “tekstuaalista ystävyyttä” käsittelevien esseiden sarja. Kyse on ystävyydestä lukemiseen liittyvänä myötämielisyytenä. Korhosen väitöskirjassaan käsittelemä eettinen käänne perustuu muutamiin Derridan, Levinasin ja Blanehot’n filosofisiin oivalluksiin. Nuo oivallukset on usein kiteytetty paradoksaalisiin ilmaisuihin: “Ystävä! Ei ole ystäviä” (Derrida) ja “ainoa yhteisö, johon koen kuuluvani, on yhteisöttömien yhteisö” (Blanehot). Nuo lausah dukset voidaan ymmärtää ilmaisuina kirjoittajan ja lukijan yksinäisvydestä, joka tekstien kautta on kuitenkin yhteisöllistä.

“Ystävä! Ei ole ystäviä” -lausahdus lienee yhtä vanha kuin ystävyyden filosofia. Derridan myötä siitä on tullut tekstuaalisen ystävyyden motto. Se viittaa kirjoittamisen tilanteeseen, jossa yksinäinen kirjoittaja kääntyy lukijan puoleen ystävänä ja valittaa, että hänellä ei ole ystäviä. Tekstuaalinen ystävyys ei edellytä kasvokkaista kohtaamista, vaan vetoaa lukijaan siellä kaukana, johonkin, joka ehkä joskus lukee tuota tekstiä. Korhonen puhuu kasvokkaisuudesta, joka ei ole välitöntä silmiin katselua vaan jotain, mikä löytyy tekstistä.

Esseiden parasta antia on mielestäni huomion kiinnittäminen siihen yhteiseen, mikä ei ole spontaania sosiaalisuutta. Kirjoittaminen voi olla rajoittavaksi koetun sosiaalisuuden sijaan jopa aidompaa kasvokkaisuutta. Samalla tavalla kuin kirjoitus voi olla voimakkaammin aistillista kuin pelkkä välitön aistimus. “Aistillisuuksia” -essee käy hienolla tavalla purkamaan käsitystä, että lukeminen olisi jotenkin epäaisrillista. Tämä johtuu siitä, että silloin, kun kieli ei ole vain informaation välirtäjän ahstraktissa tehtävässä, se voi täydentää ja syventää aisteja. Heikoin lenkki hyvässä kokoelmassa on essee, jossa Kuisma Korhonen käsittelee kirjallisia ryhmittymiä ja erityisesti omaa ryhmäänsä, 90-luvun “nuorvoimalaisia”. Siinä hän asettuu avantgarden veteraaniksi, mutta lankeaa roistamaan yleisiä ajatuskuvioita elitistisistä kirjallisista ryhmistä. On pettymys, että hän ei tässä kohtaa ota esille kirjallisten yhteisöjen erityisluonnetta eli sitä “yhteisöttömien yhteisöä”, mistä hän aiemmin puhuu.

Yleensä Kuisma Korhosen esseissä hakeudutaan ratkeamattomien kysymysten äärelle: sellainen on kysymys joukkotuhojen muistamisesta ja sellaisia ovat myös ystävyyden ja yhteisöllisyyden
kysymykset. Kaiken kaikkiaan nämä aporiat — ratkeamattomat ristiriidat — kantavat mukanaan.

Arvio kokonaisuudessaan Bibliophilos 4/2011