KIRJOITTAMISEN KÄSITYÖ JA KIELEN MATERIAALISUUS

Jyväskylän yliopisto – 26.3.2020

Kirjoittamisen paikkaa tiedeyliopistossa on perusteltu monin syin, mm. osana nykykirjallisuutta ja tekstien syntyprosessien tutkimusta. Näin se on liitetty osaksi humanistista asiantuntijuutta. Teoksessaan New Humanities and Creative Writing (2005) Paul Dawson katsoo, että humanistien rooli on muuttumassa. Enää eivät riitä pelkät tulkinta ja analyysitaidot. Niiden rinnalla tarvitaan nykyistä laajempia tekstin tuottamisen taitoja.

Paul Dawsonin mukaan kirjoittajakoulutus voi tuoda tekstien tulkinnan rinnalle uusia tekstien kanssa työskentelemisen taitoja. Olennaista on tekstien materiaalisuuden tuntemus.

Vain viestintään suuntautunut kirjoittaja voi olla selkeä asioiden esittäjä, mutta samalla hän voi operoida pelkillä merkityksillä ja kirjoittaa kuin ruumiiton mieli. Hänen oma kielensä voi olla heikosti materiaalistunutta, epäkonkreettista, hän elää yleiskielessä niin hyvin, että on taipuvainen käyttämään sitä sokeasti.

Kirjoittajalle, joka tunnistaa olevansa kielen käsityöläinen, kieli ei koskaan ole puhdasta merkitysten viestimistä, siinä on myös epäpuhtauteen kätkeytynyttä materiaalisuutta.

Kirjoittaja saa tuntumaa kielen materiaalisuuteen kieltä käsitellessään – ja nämä monenlaiset käsittelyn eri pakenevat teoriaa. Kirjallisuustiede, jonka ansiot ovat tulkinnassa ja analyysissa, jää pakosta metatasolle, ellei siihen liitetä myös kirjoittamista. Tämä siksi, koska kielen materiaalisuutta ei voi tuntea vain tulkinnan avulla, siihen tulee tutustua kirjoittamalla, eli tekstin konkreettisen työstämisen tasolla.

”Lanquage is material in the sense that it has tangible effects …” David Bleich, Materiality of the Language.Uusmateriaalisuuden teoria suuntaa kirjoittamista hyvinkin vivahteikkaaseen toimintaan kielen konkreettisuuden kanssa.

Tulkinta ei siis ole ainoa, eikä riittävä tapa toimia tekstien kanssa. Kirjoitettuun kieleen täytyy myös tarttua, sitä täytyy työstää ja muokata, ote sen materiaalisuuteen saadaan sitä käsittelemällä.

 

DIGITAALISUUS JA PUHE TEKSTINÄ

Kielen materiaalisuuden tunnistamiseen antaa aihetta myös digitaalinen kumous. Yleensä digitaalisuus on liitetty immateriaalisuuteen, aineettoman kommunikaation tuotantoon. Samalla huomio on kuitenkin kiinnittynyt vain suuriin, digitaalisiin tekstimassoihin. Big Data ja puhe tekstimateriaalista viittaa kuitenkin vain tietoainekseen, tekstien varastoon.,

Suurten tekstiaineistojen automaattinen käsittely tekee lukemisesta tarpeetonta. Niiden materiaaleja ei ole työstetty eikä hahmotettu luettavaksi. Big Data osoittaa kuitenkin, että kieli on jotain käsiteltävää. Luettavaksi se tulee vasta kirjoittamalla tapahtuvan käsityön myötä.

Dawson korostaa sitä, että poeettinen kielen kanssa työskentely on humanistista käsityötä. Digitaalisuuden myötä on humanistit ovat havahtuneet siihen, että tulkintataitojen lisäksi tarvitaan kielen tajua, kykyä tunnistaa kielen elementit, sen materiaalisuus ja kirjoittamisen käsityö.

Miksi kirjoittaminen, konkreettinen kielen kanssa työskentely, tulisi nostaa tulkitsevan lukemisen rinnalle? Syntyykö jostain syystä juuri digitaalisena aikana tilausta kielen käsityölle.

Kenneth Goldsmithin Uncreative Writing, Managing language in the digital age (2011) kiinnitti kirjoittajien huomion löydettyyn kieliainekseen. Goldsmithin hyökkäys luovaa kirjoittamista vastaan perustuu huomioon, jonka mukaan itseilmaisuun keskittynyt kirjoittaminen on kielellisesti sokeaa. Kun kirjoittaja ilmaisee itseään, hän ei näe kieltä. Vieraitten, löydettyjen tekstien alueella kirjoittajan minä ei pääse varjostamaan kielen ominaisuuksien tunnustelua.

Kun digitaalisen mullistuksen myötä puhe muuttuu kirjoitukseksi, kielen sosiaalinen elämä tallentuu tekstivarastoiksi – ja siitä syntyy uuden kirjoittamisen työmaat. Nuo aineistot ovat tuskin lukukelpoisia, huono ja hahmoton kieli sekoittuu niissä rikkaaseen ja monipuoliseen. Mutta käsityö tällaisen kieliaineksen parissa – sekä sitä tukevien menetelmien käyttö – on digitaalisen ajan runoilijoiden työtä.

Elävän puheen kuuntelutaitoa tarvitaan siis silloinkin, kuin puhe on muuttunut digitaaliseksi aineistoiksi. Kirjoittaja kuuntelee kieltä ja työstää siitä esiin kielimateriaalin tuntua – lukija tunnistaa ja nauttii tästä materiaalisuudesta siis vasta kun se on kirjallisesti työstetty.

Goldsmith löysi ei-luovan kirjoittamisen periaatteensa luitenkin luovan kirjoittamisen harjoituksista. Timothy Mayersin kehittemissä harjoituksissa opeteltiin materiaalin tuntemusta työstämällä ensin vieraita tekstejä ja sitten omia. Re)Writing the craft (2005) teoksessa Mayers kehitteli uudelleen kirjoittamisen menetelmästä kirjoittajalle keinon tutustua lopulta omien tekstiensä materiaalisuuteen ja niiden sosiaaliseen kontekstiin.

Meyersin tavoitteena oli se, että kirjoittaja oppisi tuntemaan oman kielensä materiaalisuutta ja kirjoittamisensa ruumiillisuutta tekstejä uudelleen kirjoittamalla. Itsereflektio tarvitsee Meyersin mukaan myös ruumiillista ja aineellista itsetuntemusta, kirjoittamalla tapahtuvaa oman kielen tunnustelua.

Toisaalta juuri omaäänisyys on oman kielen materiaalisen elementin käytön taitoa. Kirjoittajan on vain vaikea tunnistaa sitä.

POEETTINEN FUNKTIO

Kirjoittaja käsittelee kieltä, hän kierrättää. Intertekstuaalisuus, joka aiemmin on korostanut merkitysten immateriaalista kiertämistä saa uusmateriaalisuudesta rinnalleen toisen painotuksen. Materiaalinen intertekstuaalisuus ei pidä kieltä vain merkityksinä, vaan kommunikaatiossa välittyy paljon muutakin. Yksinkertaisesti: vaikka ideat olisivat samoja englanniksi tai suomeksi, niin sanat ovat erilaisia. Niiden myötä myös merkitykset saavat erilaisia nyansseja.

Kielen materiaalisuus on käsillä esimerkiksi lyriikan työpajoissa, kun tulkinnan ja merkityksestä keskustelun sijaan käsitellään kielellistä ainesta, paneudutaan sen ominaisuuksiin. Informaation sijaan huomio kiinnittyy sanoihin ja niiden ominaisuuksiin.

Kirjallisuustieteen menneiden vuosien suuri termi ”poeettinen funktio” avasi aikoinaan mahdollisuuden ymmärtää, miksi kieli ei ole pelkkää kommunikaatiota ja immateriaalisia merkityksiä. Kieli välittää myös muuta, sillä on myös muuta tehtävää kuin viestintä. Tämän Roman Jacobson (1960) nimesi poeettisen funktion sellaiseksi alueeksi, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Pelkkä tiedon välittämiseen rajoittuneen kielen laajentaminen on ollut kirjallisuusteorian ytimessä siitä asti, kun Jacobson toi esiin poeettisen funktion -käsitteen. Kielen monenlaisten kommunikoivien funktioiden joukossa on myös funktio, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Tämä poeettinen funktio ei tarkastele asioita joihin kieli viittaa, se ei tarkastele kommunikaatiota jossa kieli toimii välineenä. Sen funktio on kielen ominaisuudet: tavallisesti poeettinen funktio liitetään kielen äänteellisten sekä rytmisten ominaisuuksien reflektointiin. Ajatus kieltä itseään heijastelevasta reflektiosta tekee poeettisesta funktiosta kielen abstrakteimman osan, mitä se onkin tekstin tulkitsijalle. Huomion kiinnittäminen kieleen on kirjoittajalle mitä konkreettisin seikka.

Kielen materiaalisuus on helppo tunnistaa kirjoittamisen käsityönä, samalla tuota kielen kanssa toimimista on hyvin vaikea selittää. Käsityön tekijä tuntee materiaalinsa: samalla kun kuvanveistäjä työstää puuveistosta, hän työstää myös puun materiaalisuutta esiin.

Kreikan poiesis -sana tarkoittaa alun perin valmistamista. Aristoteles viittasi tuolin tekemiseen puhuessaan poiesiksesta. Puusepällä on sekä tuolin idea että materiaalin tuntemus, niin että hän saa rakennettua kestävän tuolin,.

Voidaan siis sanoa, että kieleen tarttuminen ja sen käsittely on juuri sitä materiaalisuutta, jota kirjoittajat käsittelevät. Tarvitaan työskentelyä, jossa huomio kiinnittyy asian, merkityksen ja informaation lisäksi konkreettisesti kieleen.

 

KONKREETTINEN SUHDE ELÄMISMAAILMAAN

Usein on ihmetelty, kuinka vaikeaa tiedon popularisointi on: kuinka humanistiselle tutkimukselle niin olennainen käsitteellisyys ja teoria voisivat asettua osaksi vivahteikasta esseetä.

Samaan aikaan romaanitaiteen avulla pystytään käsittelemään sosiaalisen elämän kysymyksiä vivahteikkaasti ja yleistajuisesti. Romaani toimii ihmisten välisten suhteiden maailmassa. Se voi hyödyntää tutkimusta, mutta eri tavalla kuin yleistajuisuuteen pyrkivät popularisoinnit. Yleistajuisuutta luodaan käyttämällä esimerkkejä ja värikkäitä kielikuvia. Mutta romaanissa esimerkki on huono keino, esimerkkien käytön sijaan romaani vie lukijansa konkreettiseen maailmaan. Tämä maailma on samalla kertaa sekä tuttu ja yleistajuinen, että hyvin outo ja vivahteikas.

Mitä siis tarkoittaa se, että romaani vie lukijan konkreettiseen maailmaan ? Se edellyttää kirjoittajaa näyttämään pikemminkin kuin selittämään. Tiedon esittämisen sijaan se tekee lukijasta etsijän, joka kohtaa ensin tietämättömyyden ja saa tapahtumien myötä asioita selville.

Kirjoittaja siis tuo asiat esiin konkreettisina, eikä vain tiedon objekteina. Tietotekstissä konkreettiset asiat ovat vain esimerkkejä, kun taas romaanin maailma on kuvattu konkreettiseksi.

Näitten yhdistäminen on mahdollista persoonallisessa esseessä, joka poleemisen esseen sijaan ottaa konkreettiset elementtinsä kirjoittajan maailmasta ja juonellistaa kirjoittajan halun tietää ja saada asioita selville.

Akateemisen humanismin piirissä luova kirjoittaminen merkitsee ennen kaikkea epämuodollista tyyliä, puheen ja keskustelun alueilta siirtynyttä tyyliä. Erotessaan muodollisesta esitystavasta se keskustelee lukijan kanssa vapaammin, ja onnistuessaan se voi myös tavoittaa vivahteikkaampaa tietämystä kuin muodollinen tyyli.

Edes tieteellistä kirjoittamista ei voi enää pitää tieteen teon ornamenttia, tai kuosina, johon tutkimustieto jälkeenpäin puetaan. Ajattelu, kirjoittaminen, tutkiminen kietoutuvat yhteen.

Digitalisoitumisen suuri haaste ja mahdollisuus koko humanistiselle alalle, liittyy Paul Dawsonin mukaan juuri siihen, että nämä tulkintakeskeiset tieteenalat tarvitsevat käännettä kirjoittamiseen. Kyse ei ole vain fiktiosta eikä runoudesta, vaan myös tieteellisestä käsityöstä kielen kanssa

Ajattelussa on sosiaalinen dynamiikkansa, se synnyttää tilanteita, dialogia, ja verkon aikakaudella kykyä kirjoittaa tilanteiden mukaan. Toki muodollisilla ja konventionaalisilla kirjoittamisen metodeilla on paikkansa, mutta humanistisen ajattelun piirissä ne eivät ole ainoita. Luovan työn, luovan editoinnin ja uudelleen kirjoittamisen praktiikat kuuluvat tähän entistä sosiaalisempaan kirjoittamiseen.

 

Paul Dawson: New Humanities and Creative Writing (2004)
Timothy Mayers: (Re)Writing the craft (2005)

 

Lyyrinen essee

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI  (9.4.2019)  esseepaja

Poeettista kirjoittamisen tutkimusta voi sanoa kirjoittajan oman työskentelyn perusteiden hakemiseksi. Sanna Kivikoski lähti tutkimaan lyyristä esseetä genrenä, mutta huomasi pian, että olennaiseksi nouseekin tila, johon kirjoittaja hakeutuu kielen kanssa olemaan.

Lyyrinen essee -tutkimuksen prosessia seuratessani, tuli pian selväksi, että esseen genre ei ole Kivikoskelle tyydyttävä. Vaikka kyseessä ei olisikaan poleeminen tykitys tai journalistinen tietopaketti vaan henkilökohtainen esitys, niin silti jokin esseen genressä haittaa. Ainakin se, että tiedollisessa esseessä kirjoittaja tekee itsestään esimerkin. Voiko kirjoittaja edes olla esillä muuten kuin esimerkkinä – ein Beispiel  (saks.) – sivuhuomautus tiedon keskellä?

”Lyyrinen essee ohjasi minua tekemään uudenlaisia ratkaisuja yleisen tiedon ja henkilökohtaisen kokemuksen ristipaineessa. Pohdin myös aivan uudella tavalla kirjoittajan ääntä ja sen heijastumista tekstiin. Lyyrinen essee haastoi minut myös muuttamaan työskentelytapojani. Yhtäkkiä ajatus tekstin tavoitteellisuudesta ja genrelähtöisestä kirjoittamisesta ei tuntunutkaan enää sopivalta” (Kivikoski, 2018, 4).

Kirjoittaminen on jotain muuta, kuin miltä se ensin näyttää. Se mikä ensin tuntuu itseilmaisulta – minä tässä kerron ja puhun tekstin muodossa –  sisältää myös taukoja, hiljaisuuksia, ja sen myötä kuunteluna.

”Kirjoittaminen on keskustelua syntymässä olevan tekstin kanssa” sanoo Kivikoski. Tämä teesi kuulostaa ensin itsestään selvyydeltä: tietysti kirjoittaminen on tekstin luomista. Tarkemmin katsoen Kivikoski painottaa kuitenkin dialogia, siis sanomista ja kuuntelua, edestakaista liikettä mielen ja kirjoituksen välillä.

Kirjoittaminen on tekstin kanssa keskustelua, se voi peilata kirjoitusta genrepiirteiden mukaiseksi, se voi käyttää aineistoaan tarkoitushakuisesti tai mielensä mukaan assosioiden. Kun Kivikoski painottaa läsnäolon ja kuuntelun merkitystä tuossa kirjoittamisen tilassa, on huomattava, että kyse on kirjoittamaan syventymisestä, eikä mielenrauhasta.

Lyyrinen essee viivyttää lukijaansa ja kirjoittajansa asian äärellä. Mutta siinä, missä kertova essee viivyttää ja kiinnittää huomion kertomalla tarinaa, siinä lyyrisesti toimiva kirjoittaja tuo tekstiin kuuntelun paikkoja.

Tuntuukin, että lyyrinen irtoaminen eteenpäin menevästä lauseesta aiheuttaa kuuntelua, ja siitä avautuu seikkoja, jotka tekevät Kivikosken hahmottamasta esseen poetiikasta niin kiinnostavan.

Katsaus kokonaisuudessaan julkaistu Esseepajassa, aiheena
Sanna Kivikoski: Äänikerrostumia. Lyyrinen essee kirjoittajan tilana
(Jyväskylän yliopisto, kirjoittamisen pro gradu 2018)
Sanna Kivikoski: SÄRKYMISEN RYTMI, lyyrinen essee migreenistä.

Paper Nations -kampanja auttaa nuorista kirjoittajia

Näin edis­te­tään nuor­ten luo­vaa kir­joit­ta­mista Englannissa

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI  – Uusi kirjoittaminen ja nuoret -tutkimushanke

Mitä kaikkea luova kirjoittaminen voi tarjota lapsille ja varhaisnuorille? Paper Nations projekti osoittaa, kuinka edistynyttä luovan kirjoittamisen kulttuuri on Englannissa. Nuorten luovista kyvyistä ollaan kiinnostuneita. Paper Nations (2016-18) oli Bath Spa yliopiston projekti ja samalla kampanja nuorten kirjoittamisen edistämiseksi sekä koulussa että vapaa-aikana.

Call for evidence –kampanja keräsi projektille todistusaineistoa, ideoita, hyviä käytäntöjä. Paper Nations projektin pohjata on koottu Dare to Write –työkalupakki nuorille ja heidän ohjaajilleen.

Paper Nations –projektin tapaustutkimukset olivat pääteemana Yorkin vuotuisessa luovan kirjoittamisen pedagogiikan NAWE konferenssissa marraskuussa 2018. Samalla NAWEn lehti Writing Education julkaisi Paper Nations –teemanumeron joka esittelee seikkaperäisesti projektin.

Ohessa muutamia esimerkkejä.

Avoin  Dare to Write verkkoportaali on interaktiivinen kirjoitusopas lapsille ja nuorille. Se opastaa muistikirjan käytössä, auttaa tutkimaan sanoja. Se opastaa leikilliseen kirjoittamiseen, jakamaan tekstejä ja juhlimaan niitä. Foorumin kehittelijä on Paper Nations –hankketta johtava prof. Bambo Soyinka.  http://daretowrite.org

Vulnerable Young People –kirjoittajaryhmät erityisherkille nuorille Bathissa sekä Wiltshiressä. Ryhmissä vahvistettiin erityisesti itseilmaisua. Kirjoittamalla nuoret saattoivat itse sanoittaa omia haavoittuvuuteen liittyviä kokemuksiaan. Ohjaajat auttoivat nuoria ennen kaikkea löytämään oman kirjoittamisen vapautensa. Samalla tuettiin myös kirjoittamisen praktiikoita, opastettiin kevyttä luonnostelua sekä valmiin tekstin puristamista. Kirjoittajaryhmän yhteistenä pyrkimyksenä oli samalla toisten ymmärtämisen taidon vahvistaminen. Ryhmiä koordinoi Lucy Sweetman, luovan kirjoittamisen yliopistonlehtori, Bath Spa yliopistosta.

InsideOut oli runousprojekti kuuroille lapsille – hyviä käytäntöjä kehiteltiin ennen kaikkea viittomakielisen runouden avulla. Emfield School Bristolissa on kuurojen lasten koulu, jossa lapset tutustuivat viittomakielisen runouden lisäksi myös muuhun visuaaliseen runouteen.
Runoilijat sekä opettaja Kyra Pollitt järjestivät kahdeksan työpajan sarjan (2017-18) jossa lapset tekivät runoutta viittomakielellä. Kielellä leikkiminen oli keskeinen tavoite, ja keskeinen elämys oli se, miten viittomakielellä voi tehdä runoutta. https://theleapingword.com/what-we-offer/

A Writing Club for boys  Poikien kirjoittajakerho aloitti lukuhaluttomuudesta. Oak Primary School on suuri koulu, jossa lukemisen vastustus on ongelma. Ja monille se on myös viimeinen koulu, sieltä on jatkettu muihin kouluihin vähemmän kuin yleensä.

Kirjoittajapiiri oli 5/6 luokan pojista koostuva, 8 henkeä vakituisesti mukana yksi tyttö veljensä kanssa, pari satunnaista osallistujaa. Suurin osa pojista eivät olleet lukemisesta kiinnostuneita. Monet sanoivat, ”etteivät osaa”, eivät osaa aloittaa, eivätkä keksi mistä kirjoittaa.
Kirjoittajapiirin tavoitteena oli tunnistaa seikkoja, jotka saavat pojat löytämään kirjoittamisen. Tarinan kertomiskyvyn vahvistaminen koettiin tärkeäksi. Pojat opettelivat löytämään helppoja tarinoita: kertomuksen voi kirjoittaa mistä vaan, tarinoiden malleja voi ottaa filmeistä, telkkarista, sarjakuvista, tietokonepeleistä. Pojille pyrittiin kehittämään luottamusta omaan tarinan kehittelyn kykyyn. Eräs poika innostui kirjoittamaan  PowerPointin avulla, koska sai tarinansa esitettävään muotoon. Toinen poika teki ensin sarjakuvia, mutta kun tarinointihalu kasvoi, piirtäminen tuntui hidastavalta seikalta ja hän siirtyi pelkkään kirjoittamiseen.
Poikien työpajoissa oli myös avustajia, jotka auttoivat poikia työskentelyn solmukohdissa, ja auttoivat heitä keskittymään aiheisiinsa. Kirjoittajakerhon lopuksi avustajat esittivät katsauksen kaikkiin tarinoihin ja lukivat otteita tuoden esiin hyviä kuvauksia, jännittävää toimintaa ja hyviä juonia.
Kerho kesti kahdeksan viikkoa, tavoitteena oli opettaa kirjoittamisen vapautta, oman tarinan kehittelyä. http://chrisvick.co.uk/schools-and-events/

Artikkeli on julkaistu myös Uusi kirjoittaminen ja nuoret tutkimushankkeen sivuilla.

Nuoret, kuvittelukyky ja uusi kirjoittaminen

Median ja viestinnän tutkimuksen päivillä (27.4.2018)
Jyväskylässä pidetyn esitelmän pohjalta.

Luovuus on noussut keskeiseksi työn teon tavaksi digitaalisen teknologian, median ja koulutuksen piirissä. Aiemmin luova toiminta liitettiin vain taiteilijan työhön. Samalla luovuus on saanut uudenlaisia piirteitä – se on alkanut muistuttaa innovaatiota, keksimistä ja kehitystyötä. Aiemmin korostunut luova mielikuvitus on korvautunut toiminnallisella luovuus-teorialla, samalla luovan mielikuvituksen merkitys uhkaa jäädä tunnistamatta (Hall, Creative Turn 2016).

Käsittelen seuraavassa kuvittelukykyä, kuinka se on siirtynyt osin mediamielikuvien pariin, alueille joilla ei näytä olevan mitään tekemistä toiminnallisen luovuuden kanssa. Uusi kirjoittaminen, mediaympäristöissä tapahtuva kirjoittaminen, sisältää kuitenkin keinoja tuoda mediasfäärissä rapahtuvaa kuvittelua toiminnallisen luovuuden piiriin. Pyrin samalla tarkastelemaan kuvittelukyvyn merkitystä nuoruusvaiheen kannalta, kysyn millaista kognitiivista toimintaa kuvittelu on ja mikä on sen funktio. (Olen referoinut Tania Zittoun tutkimusta asiasta täällä)

Mediamielikuvien käyttäjien passiivisuus on tunnetusti näennäistä; se sisältää elämän murrosvaiheissa tarpeellista, fantasioivaa mielikuvitusta, ilman sen kummempaa toimintaa. Multimodaalinen kirjoittaminen on olennaisesti mielikuvatyöskentelyä. Tosin opetuksessa se nähdään usein vain teknisesti, visuaalisten ja auditiivisten teknologoiden tuomisena osaksi kirjoittamista. Mutta tähän suunnittelevaan kirjoittaamiseen kuuluu myös kuvittelua, jossa nuoret ottavat mediamielikuvia omien tarpeidensa mukaiseen käyttöön. Näin uusi kirjoittaminen on sitä osallisuuden kulttuuria, jossa media otetaan omaksin luova työskentelyn avulla.

Uusi kirjoittaminen on itseasiassa viimeisin luovaan kirjoittamiseen liittyvä luovuuden muodonmuutos, tekstuaalisuus on siinä saanut rinnalleen visuaalisia ja tonaalisia elementtejä. Vaikka multimodaalisuus vaikuttaa täysin uudelta seikalta kirjoittamisessa, silti tekstipohjainen ”kaikille aisteille kirjoittaminen” viittaa lukevan mielen kannalta jo multimodaalisiin aistimuksiin.

Luovuus on kouluissa ja nuorten harrastuksissa ollut ennen kaikkea tekemällä oppimista. Luovaa kirjoittamista on pidetty yksinäisten nuorten harrastuksena, tapana sanallistaa omia, sisäisiä mielikuvia. Kirjoittamista on pidetty niin sisäisenä ja yksityisenä, että kirjallista luovuutta ei ole uskottu voivan opettaa. On ajateltu, että kirjoittamisen tekniikoita voidaan opettaa, mutta se kirjalilijalle ominainen luovuus kehittyy yksityisesti. Niinpä luovan kirjoittamisen pedagogiikka on keskittyessään tekemisen kautta oppimiseen, on ymmärtänyt tekemisen johtavan tekniikan oppimiseen.

Kognitiivisen tutkimuksen edistyminen on antanut aiheen huomioida pikemminkin mielen tapoja (habits of mind)  kuin tekstejä, ja niiden kirjoittamisen tekniikoita. Mielikuvitus on mielen tapa, joka kehittää mahdollisuuksien tajua. Sen myötä kehittyy luovan suunnittelun kyky, mutta nuorten kouluteksteissä se pääsee puutteellisesti esille.

…. lue artikkeli kokonaan täältä.

Luova kirjoittaminen ja kirjallisuusteoria

 

LUOVA KIRJOITTAMINEN JA KIRJALLISUUSTEORIA

(sivunumeroitu artikkeli ks. SCRIPTUM 1/2016 osoitteessa: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/51329 )

Luovalla kirjoittamisen paikka monissa yliopistoissa kuuluu kirjallisuuden opiskelun yhteyteen. Taideyliopistojen sijaan Englannin -kielisessä yliopistomaailmassa luovan kirjoittaminen sijoittuu pääosin kirjallisuuden opiskelun yhteyteen. Australiassa, Britanniassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa luovaa kirjoittamista opettavien yliopistojen määrä on valtava, pelkästään Britanniassa on kirjattu noin sata maisteriohjelmaa. Miksi siis luova kirjoittaminen sopii humanististen aineiden joukkoon tiedeyliopistossa?

Luovan kirjoittamisen paikkaa on perusteltu tiedeyliopiston kannalta monin syin, mm. osana nykykirjallisuutta ja tekstien syntyprosessien tutkimusta. Näin se on liitetty osaksi humanistista asiantuntijuutta. Luovan kirjoittamisen opetusta tiedeyliopistossa on myös perusteltu luovan oppimisen ja persoonan kehityksen kannalta.

Luovan työskentelyn kannalta kirjallisuusteoriaa on pidetty usein lähes haitallisena. Silloin kun teoria on koettu turhaksi, määrääväksi ja se on usein sekoitettu kirjoittamisen metodiin. Kirjallisuusteoria on kuitenkin epäsuorasti taustalla varsinkin silloin kun yliopistollinen luova kirjoittaminen uudistuu. Uuskritiikki 1930-luvun Yhdysvalloissa, strukturalismi 1960-luvun Euroopassa ja 1980 luvun kulttuurintutkimus ovat vaikuttaneet taustalla siihen, miten ennen kaikkea työpajoissa on työskennelty.

Kirjallisuusteoria avaa sitä, miten kirjallisuus ja kirjoittaminen ymmärretään, niinpä teoria on usein mukana silloin kun perusteet muuttuvat. Tällä hetkellä uudistuminen näyttää koskevan subjektiivisista kokemuksien kontekstointiin, kirjoittajan sosiaalisen taustan esiin kirjoittamiseen. Tämä edellyttää kirjoittajalta ympärilleen katselua, ja sosiaaliset erot tunnistavaa tekstikommentointia.

Kirjoittamisen opettajien teoreettinen intohimo vaikuttaa siinä, kuinka kirjoittamista opetetaan ja tekstejä valmistetaan ja kommentoidaan. Pelkästään se, että Suomessa puhutaan luovasta kirjoittamisesta, kertoo englanninkielisen Creative Writing -termin vaikutushistoriasta. Tekstipajat, kirjoittamisen workshopit, syntyivät uuskriittiseen kirjallisuusteorian metodiin, lähilukuun liittyvästä innostuksesta, ja sitä sovellettiin myös ryhmätäisten kirjoittamisen tekstien kommentointiin. (Donnerly, 2010.) Lähiluvun metodi teki aikoinaan luovasta kirjoittamisesta yliopistollisen aineen.

Seuraavassa katsauksessa painotan kuitenkin uudempia kirjallisuusteoriaoita. Nykyisellä teorioiden kentällä uusmateriaalisuus ja teoriat kielen materiaalisuudesta uudistavat ehkä voimakkaimmin kirjoittamisen käytäntöjä. Toisaalta kulttuurintutkimuksen myötä itseilmaisuun liittyvät mahdollisuudet on ymmärretty uudella tavalla, kun subjektiivisuus paikannetaan laajempaan kontekstiin.

 

UUSMATERIAALISUUS

On yllättävää, että uusmateriaalisuuden nousuun antaa aihetta digitaalinen kumous. Yleensä digitaalinen merkitystalous on liitetty immateriaalisuuteen, aineettoman kommunikaation tuotantoon. Samalla kuitenkin puhutaan digitaalisista tekstimassoista, aineistoista – eli teksteihin viitataan materiaaleina. Kirjoittajat voivat myös tunnistaa oman tai löydetyn kielen materiaalisuuksia.

Automaattinen kielen käsittely ei tee lukemisesta tarpeetonta, ja luonnollisten kielten kanssa työskentely edellyttää kielitajua, materiaalista näppituntumaa. Kirjoittamisessa huomio kiinnittyy siis kielen mikrotason materiaalisuuteen: käsityö (craft) ja digitaalinen tekstinkäsittely rinnastuvat.

Kirjoittamisen ja humanististen tieteiden suhdetta tarkastellut Paul Dawson (2005) katsoo, että kielen materiaalisuus, kielen käsittely kirjoittamalla, sisältää erityisen mahdollisuuden uudistumiseen koko humanistisella alalla. Kirjallisuustiede, jonka ansiot ovat tulkinnassa ja analyysissa, jää pakosta metatasolle, ellei siihen liitetä myös kielen kanssa toimimista. Kielellisen materiaalin käsittelytaidon esiin nostaminen esiin tulkinta- ja analyysitaitojen varjosta voi Dawsonin mukaan osoittautua merkittäväksi käänteeksi.

Asiakirjoittamisessa tulkinta- ja analyysitaidot liittyvät tiedon tuottamiseen. Luova itseilmaisu tuottaa tietoa kokemuksista, näitä molempia hallitsee informaation tuottaminen ja tiedon tulkinta. Materiaalin kanssa toimiminen kohdistaa huomion informaation sijaan kirjoittajan käsityöhön: ”Lanquage is material in the sense that it has tangible effects …” sanoo David Bleich (2013).

Tällä tarttumisella siis päästään käsiksi kieleen tavalla, mihin tulkinta ja analyysi sellaisenaan eivät riitä. Metatason operoinnin lisäksi kirjoitettuun kieleen täytyy myös tarttua, sitä täytyy työstää ja muokata, saada ote materiaalisuuteen sitä käsittelemällä. Uusmateriaalisuuden teoria suuntaa kirjoittamista hyvinkin vivahteikkaaseen toimintaan kielen materiaalisuuden kanssa.

Kenneth Goldsmithin provokatiivinen Uncreative writing (2011) pyrki nimensä mukaisesti luovan kirjoittamisen käytäntöjen mullistamiseen. Goldsmithin mukaan kirjoitetun kielen digitalisoituminen kielen informaation välittämisen tehtävästään, hieman samaan tapaan kuin valokuva maalaustaiteen esittämisen tehtävästään, ja avasi esimerkiksi väreille materiaaleina.

Digitaalisen mullistuksen myötä puhetta kirjoitetaan, ja kielen sosiaalinen elämä tallentuu tekstivarastoiksi. Elävä puhe muuttuu tekstiaineistoiksi, joita voi käyttää ja muokata. Goldsmith kiinnitti kirjoittajien huomion löydettyyn kieliainekseen ja sen materiaalisuuteen.

Kieli on vapautunut tietoa kuljettavasta taakastaan, kommunikointityöstä ja merkitysten välittämisestä. Pelkkä informaation välittämiseen rajoittuneen kielikäsityksen laajentaminen on ollut kirjallisuusteorian ytimessä siitä asti, kun Roman Jacobson toi esiin poeettisen funktion -käsitteen (1960). Kielen monenlaisten funktioiden joukossa juuri tämä poeettinen funktio kiinnittää huomion kieleen itseensä, voisi sanoa, sen materiaalisuuteen. Tavallisesti kielen ei-informoivan puolen käsittely liitetään vain runouteen. Laajemmin ajateltuna kielen äänteellisten, rytmisten ja graafisten ominaisuuksien huomioiminen on materiaalin kanssa toimimisen taitoa, joka liittyy kaikkeen kirjoittamiseen.

Materiaalisuuden ja käsityön korostaminen luovan itseilmaisun sijaan osoittautunut hyödylliseksi kirjoittamisen pajoissa. Kirjoittajan on helpompi tunnistaa vieraasta kieliainesta kuin omaa, koska silloin oma sanottava ei nouse etualalle. Goldsmithin kielen materiaalisuutta korostavan ”uncreative writing” käytäntöjen eräs vaikuttaja on Timothy Mayers, joka painotti nimenomaan luovan itseilmaisun kieltä. Meyers kehitteli (Re)Writing craft (2005) teoksessa työtapoja, jossa kirjoittajia tekstejään työstämällä tutustuu oman kielensä materiaalisuuteen ja samalla subjektiivisten kokemustensa sosiaaliseen kontekstiin.

 

STRUKTURALISMI

Luovuus ja itseilmaisu eivät kuuluneet Euroopassa 1960-lopulla kehittyneeseen strukturalistiseen kirjallisuusteoriaan. Sen eräs teesi oli, että kirjailija ei luo teosta, vaan teos on systeemi joka luo kirjailijansa. Kirjoittajasta tulee kirjailija, kun hän oppii toimimaan kielisysteemissä, kun hän osaa sovittaa oman vapautensa tietyn tekstigenren vaatimuksiin. Sanataide voidaan nähdä kielisysteeminä, jonka mukaisen toiminnan kirjailijat opettelevat. Tämän vakuudeksi strukturalistit pystyivät osoittamaan, kuinka tekstilajinsa mukaista kirjailijuus on. Nuortenkirjallisuutta tekevä on, teostensa kautta, varsin erilainen kuin avantgardistinen kirjailija.

Strukturalismi vastusti yksilökeskeistä käsitystä kirjallisuuden tekemisestä: kukaan ei pysty tuomaan persoonallisuuttaan kielisysteemiin (language), kirjoittajan oma ääni kuuluu vähemmän olennaiselle kielellisen elämän (parole) alueelle. Näin kieli ei ole niinkään väline suvereenien kielenkäyttäjien hallussa, vaan kirjoittaja on kielen hallussa. Kirjailija on eräs teoksen funktioista (Foucault, 2006).

Kirjailija, kuten muutkin kielisysteemissä toimivat, saavat toki luovan kokemuksen. Kieli antaa sen heille kielellisesti elävien (parole) ilmaisujen alueella. Mutta itse kieli, vaikkapa sanataiteen systeeminä, nähtiin niin paljon kirjailijaa suurempana voimaan, että siinä tekijä on pelkkä mukana kulkija. Kertomukset ja runot rakentuvat kielellisten syvärakenteiden ohjaamina pikemminkin kuin kirjoittajien pyrkimysten ohjaamina. Kielelliset syvärakenteet löytyvät kaikista teksteistä (Greimas 1982).

Strukturalismin kannalta kirjoittajan tarkoituksilla ei ole merkitystä. Monet kirjoittajat kokivat tällaisen teorian lamauttavana, mutta toisaalta monet kirjailijat kokivat että strukturalismi auttoi laatimaan teoksista eheitä kokonaisuuksia.

Teoria tekstin syvärakenteista koettiin silloin käyttökelpoiseksi. Se auttoi kirjoittajia rakentamaan teosta sisäisesti jännitteiseksi kokonaisuudeksi. Näin huomio kiinnittyi kielelliseen rakenteeseen, jonka nähtiin rakentuvan vastaparien mukaan. Voimien ja vastavoimien jännite oli draamassa helppo sijoittaa oppositiopareiksi, samoin henkilöiden pyrkimykset ja niiden esteet. Romaanin juoni, episodit, tapahtumat rakentuivat strukturalistista teoriaa soveltaen arkkitehtonisiksi kokonaisuuksiksi. Ja jopa yksittäinen runo – rakenne jossa ei ole kerrontaa, vaan ensi lukemalta toisistaan erillisiä säkeitä – voitiin sijoittaa vastakohtien kaavioon. Tällaisen nelikenttämallin pohjalta työpajassa saatettiin käsitellä sitä, mikä runossa on välttämätöntä, mikä ei. Mikäli teos, runo, tai novelli on teoksena kokonaisuus, se on oma pienoismaailmansa, ja sen dynamiikkaa voitiin kehitellä vastakohtien välisinä jännitteinä.

Strukturalismista vaikuttuneiden kirjoittamisen työpajojen työskentely jatkoi uuskritiikin teoskeskeistä työskentelytapaa. Teoksen sisäinen, autonominen, jännitteiden ja balanssien testaus oli keskeistä, teosten yhteys sosiaaliseen elämään jätettiin ulkopuolelle.

 

 

POSTSTRUKTURALISMI

Poststrukturalistit osoittivat mielellään, kuinka strukturalistisilla oppositioilla toimivia ajatustottumuksia voidaan purkaa, ja avata konventioiden takaa hämmentäviä mahdollisuuksia.

Mitä merkitsee se, että ihminen laittaa paperin kirjoituskoneeseen ja alkaa kirjoittaa? Derrida (2005) väitti, että kirjoittaminen on eräs intensiivimimmistä systeemeistä, missä ihminen ja kone sulautuvat yhteen. Varsinainen kone tässä systeemissä on paperi. Se on yksinkertaisin mahdollinen kone, ja kirjoituskone on paperin apuvälin, kuten Derrida osoitti. Paperille kirjoittaminen on Derridan mukaan olennainen osa kädellisen historiaa, jossa ihminen sulautuu koneeseen. Kyse on kädestä ja sormista, jotka kirjoitustehtävässään ovat muuttuneet eräänlaiseksi proteesiksi. Tällainen ruumiillisen puutteen jatke, proteesi, on väline joka laajentaa havaintoja ja aistimiskykyä sosiaalisessa ympäristössä.

Derrida osoitti, kuinka vanha ajatus kirjoittamisesta kaikille aisteille on lähtökohta, josta voidaan jatkaa. Moniaistinen kyborgi tuli kirjoittajan synonyymiksi varsinaisesti N Katherine Haylesin vaikutuksesta. Heylesin Writing Machines (2002) voidaan nyt nähdä ennakoineen kirjoittajan siirtymistä verkkoon.

Monimediainen luovuus ja verkkososiaalisuus olivat hänelle ennen kaikkea aistimiskyvyn laajentumia. Heyles’n kehittelyssä tuntuu olevan mukana uutuuden hurmaa uusien mahdollisuuden edessä. Verkon käyttö on rutinoitunut nopeasti, uusien medioitten käyttötavat kapeutuessaan rajaavat aistimaailmaa. Tämän myötä Heyles’n huomiot herättävät kysymään: miksi kamerat ja mikrofonit eivät vielä ole aistimisen laajentajia: miksi kirjoittaminen ei ole nostanut sosiaalista elämää uudelle tasolle. Heyles odotti ehkä, että rutinoitumista vastustava luovuus olisi vaikuttanut enemmän.

 

KULTTUURINTUTKIMUS

Kulttuurintutkimus avasi 1980-luvulla kirjallisuusteoriaan näkymät teoksen ulkopuolelle. Kirjoittamisen kannalta tämä merkitsi käännettä sosiaalisiin konteksteihin: kirjoittajan taustoihin, elämäntilanteisiin ja niistä kirjoittamiseen. Suomessa tämä yhteiskunnasta kirjoittamisen käytäntö oli aiemmin liittynyt realismiin, ja käsitykseen että todellisuus on kaikille sama. Kirjoittajan ohjaaminen realismiin merkitsi kaikille yhteisen todellisuuskokemuksen vahvistamista. Kirjoittamisen praktiikkana se merkitsi valtavirrasta eriytyvien kulttuuristen piirteiden karsimista.

Realismin ja yhtenäiskulttuurin sidos oli selvä: kirjoittajakurssit, työpajat ja kommentointi vahvistaessaan realismia poistivat eroja ja yhtenäistivät kokemistapaa. Varsinkin Yhdysvalloissa kirjoittamisen työpajat joutuivat kritiikin kohteiksi, yhteishengen vaaliminen merkitsi identiteetti-eroista vaikenemista. Kritiikin vaikutuksesta kirjoittamisen työpajoja kehitettiin kohtaamispaikoiksi (contact zone) joiden eräs pyrkimys oli sekä persoonallisuuden että erojen ilmi tuominen ryhmässä.

Kulttuurintutkimuksen esiin nostamat kulttuuriset kontekstit merkitsivät uudenlaista erilaisuuden esiin tuloa. Kirjoittajan subjektiivinen ja oma ääni ymmärrettiin aiempaa paremmin. Tästä kertoo omaelämäkerrallisen kirjoittamisen nousu, joka on luonteeltaan selvästi yhtenäiskulttuurin jälkeistä kerrontaa.

Omaa taustaansa tarkastellessaan, kirjoittaja voi sijoittaa itsensä yksilöllisen korostuksen sijaan myös sosiaaliseen taustaan ja elämäntapaan. Sosiaalisen kokemuspiirin alueella toimiminen, sosiaalisen elämän aisti, edellyttävät että kirjoittaja kiinnittää siihen huomiota. Kirjoittajat työskentelevät myös kirjallisten muotojen ulkopuolisilla alueilla, kielenkäyttö ilmaisee sosiaalisia kokemuksia.

Kielen sosiaaliset kieliopit, sosiolektit, korostuivat realistisessa kirjoittamisessa, niitä käytettiin murteiden tavoin henkilöhahmoja luonnehtimaan. Aiempaa vivahteikaampi kielen sosiaalisen käytön arsenaali tuli esiin diskurssin käsitteen myötä. Kielenkäytön tilanteet ja asiayhteydet tekevät ihmisen puheen skaalan huomattavan laajaksi.

Diskurssin käsite auttoi ymmärtämään kielen arkikäytön vivahteita teoreettisesti, sen vahvin alue oli nimenomaan kulttuuriset kontekstit. Diskurssin käsite romutti oletuksen ihmisen puheesta eheänä kokonaisuutena. Käänne sosiaalisiin ja yhteiskunnallisin konteksteihin merkitsi kirjoittajille diskurssianalyysin tarjoamaa menetelmää puheen kuuntelemiseen.

Sosiaaliseen elämän kirjoittamiseen liittyy muuttunut kokemus yksilöllisyydestä. Erottautuminen, persoonallisuuden kehittyminen tapahtuu suhteessa sosiaaliseen kielelliseen ympäristöön, jossa kirjoittaja toimii. Persoonallinen tyyli, erottautuminen syntyy suhteessa muihin kielen käytön tapoihin.

 

EKSPRESSIIVINEN KIRJOITTAMINEN

Itseilmaisu, subjektiivisten kokemusten ilmaisu, omaelämän kertominen kuuluvat ekspressiivisen kirjoittamisen piiriin, jossa kirjallista tasoa olennaisempaa on ilmaisumahdollisuus. Terapeuttisen kirjoittamisen genren teoreettiset juuret näyttäisivät olevan psykologiassa eikä niinkään kirjallisuusteoriassa. Oman identiteetin esiin kirjoittaminen ja uudistaminen, kyky ilmaista tunteita kielellisesti, mahdollisuus kehittää tunneälyä, kaikki nämä näyttävät olevan minä-psykologian aluetta.

Itseilmaisua korostava kirjoittaminen viittaa usein käsitykseen mielikuvituksesta jonka lähde on kirjoittajan mieli. Tämän seurauksena kirjoittaminen sisäistyy liikaa. Omavarainen mielikuvituksen käyttö ei huomioi sitä, miten kieli toimii ilmaisussa. Kekseliäisyyden ja mielikuvituksen varaan asettuminen ei ole hedelmällisin tapa kirjoittaa. Siksi jopa ekspressiivisen kirjoittamisen menetelmät ovat saaneet virikkeitä kirjallisuusteoriasta.

Mielikuvitus on usein metaforista toimintaa, jossa myös kieli itsessään toimii luovasti. Kokemus kuinka yllättävät ja satunnaisen tavat yhdistää sanoja voidaan nähdä metaforisen kielen luomana mahdollisuutena. Paul Ricoeur’n The Rule of Metaphor, suuntasi huomion siihen, kuinka metafora on luonteeltaan lyhytikäisin kielellinen yhdistelmä. Se vanhenee, menettää tuoreutensa eikä ole enää käyttökelpoinen. Samalla metafora uudistaa itse itseään, kirjoittajan kekseliäisyys on tiettyyn suuntaan hakeutumista, kielen tarjoamien löytöjen poimimista ja valikoimista. Kieli itsessään on uutta luovaa ja metaforiset kielileikit auttavat kirjoittajaansa esimerkiksi tunnistamaan emootioitaan.

Sosiaalisen elämän metaforat ovat usein tavallisia ja kuluneita kirjallisuuteen verrattuna. Ekspressiivisessä kirjoittamisessa huomio on kuitenkin siinä, että metaforassa on aina mahdollisuus kuvainnolliseen ja kätkettyyn ilmaisuun. Kulunut kielikuva voi vaalia kirjoittajalle olennaista tunnekokemusta, niin että hän ei näe sitä fraasina.

Metaforatutkimuksen klassikko George Lakoff and Mark Johnson Metaphors We Live By (1980) vapauttaa metaforan pelkän kirjallisuudentutkimuksen kahleista ja käsittelee todellisuutemme metaforisuutta. He osoittivat metaforisuuden olevan yllättävän ruumiillista, arkikielen kuvainnollisuus tavallaan osoittaa kuinka ihmisruumis on kätkettynä maailmaan ja ympäristöön, jonka havaitsemme.

Myös narratiivisuuden teoria laajentaa käsitystä itseilmaisusta. Oman tarinan on huomattu hahmottuvan laajempia tarinavarantoja muunnellen, jopa sisäisen tarinan hahmottaminen kuuluu tähän. Näin siis voidaan sana, että ellei kirjoittaja kehitä luovia taitojaan, hänen tarinansa on stereotyyppinen.

Sisäinen tarina (Hänninen, 1999) ja sisäinen puhe ovat termejä, joiden avulla päästään tarkastelemaan mitä kirjoittaminen on silloin, kun kirjoitetaan omasta minuudesta. On osuvaa, että itseilmaisu -sana merkitsee itsen ilmi tuomista joko toisille – tai itselle.

Sosiaalinen tarinasto on periaatteessa rikas ja laaja, käytännössä hallitsevat mallit ovat kuitenkin stereotyyppejä – ja ihmisen sisäinen tarinakin on henkilökohtaisesti vaalittu myytti. Nämä sankarit ja prinsessat tai heidän huolenpitäjänsä, vaikeuksien voittajat tai kaltoin kohdellut ovat nykyisiä malleja, jotka ovat usein ulkoapäin annettuja ja omaksi muuttuneita.

Pintapuolisin osa sosiaalista tarinavarantoa koostuu stereotypioista: mielikuvat menestyvistä ja luusereista, onnistujista ja epäonnistujista ovat näitä kaavoja. Ihmisessä itsessään kaavamaiset tulkinnat herättävät kokemuksen väärinymmärretyksi tulemisesta: hän on juuttunut sosiaalisen tarinavarannon köyhimpään osaan eikä tule kuulluksi. Niinpä silloin, kun kirjoittaja haluaa ilmaista itseään, hän pyrkii osoittamaan, että hän on paljon muutakin kuin mitä hänestä yleensä luullaan.

Narratiivinen teoria auttaa ymmärtämään, mitä on tämä halu tuoda itsensä ja oma tarinansa esille. Ekshibitionistinen itsensä ilmi tuominen ei lisää ymmärrystä, koska ymmärretyksi tuleminen on luonteeltaan kertomuksellista, jatkuvaa työskentelyä stereotypioita vastaan. Kertomisen parantavuus on narratiivisen teorian mukaan vääristyneen sosiaalisen kertomuksen muuttamista. Samoin henkilön sisäinen tarina, jota hän kertoo itselleen voi olla väärä ja haitallinen stereotypia.

Narratiivinen teoria osoittaa myös, että sisäinen tarina tai sosiaalinen mielikuva henkilöstä ei tapahdu vain vaihtamalla kuva ja ilme positiiviseksi. Sisäistämisen prosessi tapahtuu hitaasti, punoutuu kertomukseen, joka muuntuu, rikastaa persoonaa ja tulee monipuoliseksi stereotypian sijaan.

Kirjoittamisen teoria, narratiivisuuden ja kielen teoriat voivat olennaisella tavalla syventää niinkin välittömältä vaikuttavaa luovan ilmaisun praktiikkaa, kuin mitä ekspressiivinen kirjoittaminen on. Kirjoittaminen julkisena toimintana, yhteiskunnallisena ja sosiaalisena, nostaa esiin toisenlaisia käytäntöjä, Kieltä kuunteleva kirjoittamisen praktiikka on luonnostaan lähellä. Kaikilla näillä alueilla kirjallisuusteoriakin toimii. Vaikka olen pyrkinyt esittämään joitain reittejä, miten kirjallisuusteoria on kulkeutunut luovan kirjoittamisen käytäntöihin, tästä ei voi vetää sellaista johtopäätöstä, että kyse olisi teorian suorasta soveltamisesta. On tärkeä muistaa, että niiden välinen suhde on vapaa, eikä luovaa kirjoittamista yliopistossa voi pakottaa teorian alaiseksi.

Kirjallisuusteoria ja luovan kirjoittamisen praktiikat sopivat rinnan. Mielestäni tämä osoittaa myös siihen suuntaan, että myös kirjailijaksi kehittymisen kannalta ammatillinen koulutus ei välttämättä ole se suunta, mistä löytyisi parhaat valmiudet tulevaisuuden uudenlaiseen kirjailijan työhön.

 

LÄHTEET

Bleich, David (2013): Materiality of Language, Gender, Politics and the University, Indiana University Press. Bloomington. deMan, Paul (1983): Blindness and Insight, Essays in the Rhetoric of Contemporary Criticism. University of Minnesota Press. Minnesota.

Dawson, Paul (2005): Creative Writing and the New Humanities, Routledge. London and New York.

Derrida, Jaques (2005): Paper Machine, Transl. Rachel Bowlby, Stanford University Press. New York.

Donnerly,Diane ed. (2010): Does the Writing Workshop Still Work?, Multilingual Matters, London.

Foucault, Michael (2006): ”Mikä on tekijä ?”, Suom. Markku Lehtinen, Nuori Voima 1/2006. Helsinki.

Goldsmith, Kenneth (2011): Uncreative Writing, Managing language in the digital age, Columbia University Press, New York.

Greimas, Algirdas Julien (1982): Strukturaalista semantiikkaa Suom. Eero Tarasti. Gaudeamus, Helsinki.

Heyles, N. Katherine (2002): Writing Machines MIT Press, New York.

Jacobson, Roman (1960): “Jacobson’s functions of language” https://en.wikipedia.org/wiki/Jakobson%27s_functions_of_language (luettu 7.8.2016).

Lakoff, George and Johnson, Mark (1980): Metaphors We Live By. University of Chigago Press. Chigago.

Meyers, Timothy (2005): (Re)Writing craft: Composition Creative Writing And The Future Of English. Pitt Comp Literacy Culture, Pittsburgh.

Ricoeur, Paul (1978): The Rule of Metaphor: The Creation Of Meaning In Language. Transl. Robert Czerny.University of Toronto Press. Toronto.

 

Luova kirjoittaminen digitaalisena aikana

Creative Writing in the Digital Age, Theory, practice, and pedagogy, Michael Dean Clark, Trent Hergenrader, Joseph Rein (ed.by) 2015.
(julkaistu: Risto Niemi-Pynttäri, Scriptum Research Journal of Creative Writing, 4/15)

Digitaalinen nykyaika on viemässä kirjoittajilta paperin pois ja antamassa näyttöpäätettä tilalle. Printin ja paperin vallitessa syntynyt luova kirjoittaminen on tempautunut mukaan digitaalisille alustoille. Enää ei ole liioiteltua puhua uudesta kirjoittamisesta ja uudenlaisen luovuuden tarpeesta. Creative Writing in the Digital Age, viidentoista artikkelin kokoelma, keskittyy ansiokkaasti pedagogisiin mahdollisuuksiin joita internet, sosiaalinen media, pelit sekä tablettien ja mobiilien sovellukset tarjoavat. Mitä kaikkea kirjoittamisen luokassa voikaan tehdä? Teos ei onneksi tyydy vain lelulaatikon ihmeiden esittelyyn, vaan niiden käyttöön. Artikkeleiden ymmärtäminen ei vaadi koodaustaitoja, kirjoittamisen opettajan sekä opiskelijoiden uteliaisuus riittävät.

On yllättävää, miten vaivattomasti kirjoittamisen opiskeluun voi soveltaa sitä sosiaalisen median arsenaalia, joka on opiskelijoille jo tuttua. Opettajan tehtävä on vain suunnitella puitteet fiktiiviselle maailmalle joka elää ja kehittyy viestejä vaihtamalla. Samoin videopelien käyttö on yllättävän helppoa, peli voi luoda ryhmälle yhteisen tilan, josta kirjoittamalla voidaan vapaasti jatkaa mielikuvituksellisiin suuntiin. Opettajan tehtävä muuttuu: hän suunnittelee puitteita ja tilanteita, hän luo mahdollisuuksia kirjoittamisen opiskelijoiden luovalle toiminnalle.

Teoksessa keskitytään digitaalisten mahdollisuuksien luovaan käyttöön, kirjoittajien yhteistyöhön ja ennen kaikkea pedagogiikkaan: kurssien ohjaamiseen, suunnitteluun.

Teoksessa esitellään paljon uusia kirjoittamisen mahdollisuuksia luokkien ja opiskelijaryhmien ohjaamiseksi. Samalla, kun sosiaalisen median vuorovaikutteisuus on valtaamassa kirjoittamisen näyttämön, yksilöllinen kirjoittaminen oireilee. On vahinko, että yksilölliset blogit ovat jääneet teoksessa vain maininnan tasolle, ja sosiaalisesti painottuneen uuden luovuuden jyräämäksi.

Creative Writing in the Digital age -kokoelman avaa teoreettinen osa, josta varsinkin Adam Koehlerin artikkeli ”Screening subjects” on erityisen tärkeä. Hän kysyy sitä, millä tavalla digitaalinen ympäristö muuttaa ihmistä. Miten kirjoittajan subjektiviteetti muuttuu? Keskityn arviossani tähän kysymykseen.
Onhan naivia ajatella, että uusi teknologia olisi pelkkä välineiden kimara luovan ihmisen käytössä, ja että sen käyttö ei muuttaisi ihmistä mitenkään. Onko kyse muutoksista kirjoittajan roolissa, identiteetissä, vai subjektiivisessa kokemuksessa? Toisin sanoen, kuinka syvälle muutos menee.

Kun kirjoittajan sisäistämät taidot ja luovuus nähdään erottamattomana osana häntä itseään, voidaan puhua subjektiviteetista. Vaikka esimerkiksi sosiaalisessa mediassa roolit voivatkin muuttua, ja olla ulkokohtaisia, ne ovat samalla subjektiivisia kokemuksia. Samalla kirjoittamisen teknologiat ovat jo hänen sisäisen maailmansa välineitä. Jos kännykkä on osa kirjoittajan kättä, niin kuin kynä aikaisemmin, niin entä kaikki ne uudet lisäkkeet, joita kirjoittajan mieleen kasvaa kiinni?

Koehler käsittelee artikkelissaan sitä, millaisiksi kirjoittajat kehittyvät, kun siirrytään paperilta näytölle. Mihin suuntaan nämä uudet välineet ohjaavat kirjoittajaa, kun uudesta kirjoittamisesta tulee toimintaa, jossa kirjoittaja kokee olevansa aidoimmillaan ja toteuttavansa itseään. Tämä kokemus on subjektiivinen ja kullekin omaa, mutta oppimalla muodostunut. Uuden välineistön käytön myötä muodostuu siis kirjoittajan subjektiviteetti digitaalisena aikana, se on sisäistettyä luovuutta ja taitoa mutta uudenlaista.

Kirjoittajan kehittyminen ei siis ole vapaata, vaikka se onkin hyvin omaehtoista, vallitseva teknokulttuuri suuntaa sitä. Vanha luovan kirjoittamisen ideologia ei tunnistanut tätä. Koehler kritisoi itseilmaisuun perustuvaa luovaa kirjoittamista, ja katsoo että se on sokeaa kirjoittajan ohjailua kohtaan. Se ei tunnistanut sitä, kuinka subjektiviteetti rakentuu. Vaikka luovassa itseilmaisussa ei sellaisenaan ole mitään väärää, se voi vaalia vapauden illuusiota, irrottaa kirjoittaja suvustaan ja sosiaalisesta taustastaan. Se voi tarjota itseilmaisuun saman, realistisen tyylin kaikille.

Kun kirjoittaminen nähdään vain itseilmaisuna, jäädään Koehlerin mukaan sokeaksi sille, millä tavalla toimintaympäristö ja konteksti ohjaavat kirjoittamista. Voidaan puhua luovuuden sumuverhosta, jonka suojassa monet muut seikat pääsevät ohjaamaan sitä, mihin suuntaan kirjoittaja on saanut kehittyä.
Digitaalisessa kulttuurissa tilanne on muuttunut, koska monet mielen teknologiat, kuten kirjoittaminen, ovat voimistuneet ja tulleet näkyviksi. Se lukemistapa ja kirjallisuus, minkä tunnemme printteinä, oireilee koko ajan, eikä se ole löytänyt paikkaansa verkkomediana. Kirjoittaminen sen sijaan on vahvistunut ja mukautunut verkkoon.

Tilanteeseen liittyvien mahdollisuuksien hahmottamiseksi Koehler tekee mielestäni oivaltavan asetelman. Hän rinnastaa digitaalisen kirjoittamisen kaksi merkkiteosta Uncreative Writing (Kenneth Goldsmith) sekä Writing Machines (Katherine M Hayles) kahteen radikaaliin kirjoittamisen pedagogiikkaa käsittelevään avaukseen.

Paul Dawson muistutti Creative Writing and the New humanities (2005) teoksessaan, että myös oma ääni tarvitsee välinettä, jonka myötä subjektiivista kokemusta voidaan tuoda julki. Kirjoittamisen teknologioiden sisäistäminen osaksi minuutta rinnastuu siihen, mistä joskus puhuttiin sivistyksenä. Dawson näkee luovan kirjoittamisen tulevaisuuden merkittävänä, koska tulevaisuudessa pelkkien tulkintataitojen lisäksi kielen kanssa toimiminen tulee entistä tärkeämmäksi. Siinä missä kirjallisuustiede on keskittynyt tekstien tulkintaan, kirjoittamisen opiskelijoilla kielimateriaalin kanssa työskentely on noussut vahvaan asemaan. Kirjoittajille kielen materiaalisuus ei ole vain tulkittavaa vaan olennaisesti jotain työstettävää.

Kielen materiaalisuus oli keskeistä Kenneth Goldsmithin kohutussa Uncreative Writing: Managing Language in the Digital Age (2011) teoksessa. Hän väitti, että digitaaliselle ajalle ominainen runous nousee nimenomaan kielen materiaalisuudesta. Löydettyjen tekstien käytössä ei ole lainkaan mukana kirjoittavaa subjektia vaan pelkästään kielen käsittely. Kun tekstiotteita valikoidaan, kopioidaan ja muokataan, kirjoittaja kehittyy kieliaineksen tuntijana. Näin kirjoittava subjekti löytää paikkansa kielellisten materiaalien kanssa työskentelijänä. Koehler omaksuu tämän ajatuksen, ja katsoo että tulevaisuuden kirjoittajien tulee oppia erityisen sensitiiviseksi kielen materiaalisuudelle.

Toki kielellisen aineksen kanssa työskentely on kuulunut jollain tavalla aina kirjoittamisen opiskeluun. Kun luovan kirjoittamisen työpajoissa on lähiluettu tekstejä, ja on tarkasteltu kielen nyansseja ja toimintaa, on jo toimittu kielen materiaalisuuden parissa. Usein työpajan ongelma onkin ollut kirjoittajien taipumus keskittyä itseilmaisuun, omaan tekstiin, intention ja oman sanoman välittymiseen. Askel kielelliseen sensitiivisyyteen onkin tapahtunut toisten tekstien lukemisen myötä.

Goldsmithin teesit kielen materiaalisuuden esiin nostamisesta luovuuden sijaan saa keskeiset virikkeensä Tim Mayersin (re)Writing Craft (2005) teoksesta, joka keskittyy luovan kirjoittamisen pedagogiikkaan. Mayersin esittämä malli, luonnosten uudestaan kirjoittaminen, ohjaa kirjoittamisen opiskelijat tunnistamaan omat tekstinsä, kuinka ne ovat myös sosiaalisen kontekstin kirjoittamia. Sensitiivisyys kielen muille kuin itseilmaisuun liittyville seikoille voi siis lähteä omien tekstien lukutaidon harjoittelusta.

Uusi kielellinen sensitiivisyys aukeaa Koehlerin mukaan myös monimediaiseen suuntaan. Koska luova kirjoittaminen on aisteja käyttävää, se on jo samalla alueella kuin esimerkiksi visuaalinen media. Visuaalisuus kuuluu kirjoittamiseen, se ei ole ulkokohtaista kuvituksen lisäämistä. Aistivan kirjoittamisen juurille palaaminen yhdistettynä monimediaisuuteen merkitsee aistimiskyvyn laajentamista, kuten N Katherine Heyles ajatteli.

Koehlerille läheinen teos on varhainen Haylesin Writing Machines (2002), jossa monimediainen kirjoittaminen on luonteva tapa ilmaista ja kertoa. Haylesin huomio on uudenlaisessa subjektissa, jolle monimediaisuus merkitsee aistimisen laajentumista. Hayles on klassikko kutsuessaan uuden kirjoittamisen välineillä aistivaa subjektia kyborgiksi.

Ihmisen ja koneen yhdistelmänä kyborgi on kärjistetyin ilmaus uudesta kirjoittajasta, jolle on luontevaa kirjoittaa monimediaisesti. Nykyään tätä käsitystä on epäilty ja väitetty, että medioituminen ei ole sama asia kuin aistimisen laajentuminen. Huono mediavälitteinen havaitseminen ei merkitse muuta kuin rajautumista digitaaliseen todellisuuteen, välittömän ilmiömaailman aistiminen ei ehkä laajenekaan vaan kapeutuu, toisin kuin Heyles oletti.

Hayles luo rohkean näkymän kirjoittajan subjektiviteetin rakentumiseen, ja luovuudella on siinä osansa aistimisen kapeutumisen uhkaa vastaan. Kirjoittajista on tulossa sekä kyborgeja, että luovia tekijöitä. Koehler jakaa tämän käsityksen. Siksi hän puhuu luovuuden mahdollisuuksista, vaikka arvostaa myös ns. ”epäluovaa kirjoittamista”. Monimediaiseksi kirjoittajaksi kehittyvän subjektin on tarpeen olla luova, lisäksi hänen täytyy selvästikin toimia nopeammin kuin perinteinen joutilaisuudesta ammentava luova tekijä. Digitaalisen kulttuurin sisältää vaatimuksen nopeaan ja luovaan yhdistelyyn, hidas käsityömäinen luovuus jää vähemmälle.

Digitaalisen ajan subjektiviteetti mukailee aiempaa enemmän myös kirjailijan muuttuvia rooleja. Aiemmin kirjailijan identiteetti rinnastui teoksiin, nyt sen rinnalle on tullut online-länsnäolo. Janelle Asdsit jatkaa kiinnostavalla tavalla Koehlerin artikkelia käsittelemällä kirjoitustehtäviä, joissa harjaannutaan online-läsnäoloon, ja sen mukaiseen identiteettiin. Adsitin artikkelin nimi on osuva: ”Giving an account of yourself.”

Kirjoittamisen ohjaajat edistävät huomaamattaan tiettyjä itsen kehittämisen tapoja. Se, mitä ohjaaja odottaa persoonalta, mitä kirjoittamisen tehtävissä halutaan opittavan: itseilmaisuun punoutuu ammatillisesti rajoittavia pyrkimyksiä.

Millaiset harjoitukset voivat valmentaa kirjoittajan muuntumiskykyä? Kirjoittamisen opiskelussa voidaan kehitellä monenlaisia omia ääniä. Koodin vaihto -kirjoitustehtävässä on yleisesti tunnettu, opiskelijat kirjoittavat erilaisille julkaisufoorumeille, harjoittelevat niiden edellyttämiä tyylejä. Adsit lisää tähän pohdintaa: mietitään, kuinka oma ääni muuttuu, kun kirjoittaja vaihtaa koodia, vaihtaa lajia ja yleisöä. Mietitään sitä, millaiseksi kirjoittaja haluaa muuttua erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Toisessa tehtävässä hyödynnetään sinä-muotoa. Sen avulla kirjoittaja tarkastelee ulkoapäin omaa esiintymistään sosiaalisessa mediassa. Tämä on hyödyllistä, koska se mikä kirjoittajalle on subjektiivista on vastaanottajille minähenkilön ilmaisua. Tällainen tehtävä opettaa ehkä varovaisuutta. Ehkä sen vastapainona kirjoittaja voi myös harjoitella myös vapaata ilmaisua, ja fiktion keinoja luoda henkilöhahmoa. Näin hän voi muuntaa subjektiivisia kokemuksia julkisesti vaarattomaan muotoon.

Kolmannessa hyödyllisessä harjoituksessa kirjoittaja pohtii sitä, mitä seikkoja hän valikoi päivityksiinsä. Kirjoittaja voi tarkastella sitä, millaisista aiheista hän chattaa, mutta ei keskustele facebookissa. Lisäksi kirjoittaja voi pohtia omia motiivejaan ja toiveitaan, keiden hän toivoo lukevan hänen postauksiaan.
Creative Writing in the Digital Age teoksen syvä ydin liittyy mielestäni tähän kirjoittajasubjektin muuttumiseen. Monissa artikkeleissa, joissa käsitellään kirjoittamisen pedagogiaa työpajoissa, luokkahuoneissa, verkkoryhmissä nousee esille se että uuden ajan kirjoittajan toiminta on entistä sosiaalisempaa ja yhteistyöhön perustuvaa. Kirjoittavaan subjektiin rakennetaan siis entistä enemmän sosiaalisia taitoja.

Kirjoittamisen oppiminen suuntautuu pois yhdenmukaisesta

Luovan kirjoittamisen koulutusta on moitittu hajanaiseksi. Se vaikuttaa varomattomalta huomiolta, koska ratkaisu hajanaisuuteen on yhdenmukaistaminen. Mutta siinä missä koulutus vie yhdenmukaisuuteen, siinä opiskelu vie erilaisuuteen. Opiskelu itse ei koskaan voi olla yhtenäistä, koska se lähtee yksilöllisistä pyrkimyksistä. Kirjoittamisen opiskelu voi parantaa kirjallisuuden tasoa, vaikka yhtenäistä koulutusta ei olekaan. Tulevaisuuden kirjailijat tarvitsevat luovia ryhmiä, hyviä ohjaajia – ja paljon vapautta.

Käytännössä suomalaisen kirjallisuuden tasoon vaikuttavat ne, jotka työskentelevät kirjoittajien ja tekstien kanssa: ohjaajat ja editoijat. Yhtenäisten opintovaatimusten väsäilyn sijaan kirjoittamisen opettajat tarvitsevat mahdollisuuksia kehittää yksilöohjausta ja työpajoja.

Kirjailijana toimimisen tulevaisuus näyttää niin avoimelta ja moninaiselta, että kuka tietää miten paljon turhaa ja haitallista nyt tarjottavassa koulutuksessa on. Mitä työtä tulevaisuuden kirjailijat tulevatkaan tekemään, varmaa on se että se on julkista taidetta, johon he opiskelevat kirjoittamalla.

++++

Man har kritiserat utbildningen i litterärt skapande för att vara splittrad. Det är en oförsiktig attityd, för lösningen på splittringsproblemet är förenhetligande. Men där utbildning leder till enhetlighet för studier till differentiering. Studier är aldrig i sig själv enhetliga, eftersom de har sitt ursprung i individuella målsättningar. Studiet i litterär gestaltning kan höja kvaliteten på vår litteratur fastän enhetlig utbildning inte finns. Framtidens författare behöver skapande grupper – och mycket frihet.

I praktiken är de som påverkar den finländska litteraturen de som arbetar med skribenternas texter: handledarna och redaktörerna. I stället för att snickra ihop enhetliga kursfordringar behöver lärarna i litterär gestaltning möjlighet att utveckla workshoppar och individuell handledning.

För den som verkar som författare ter sig framtiden så öppen och mångskiftande att ingen kan veta hur mycket onödigt och skadligt dagens utbildningsutbud innehåller. Men hur än arbetsbilden ser ut för framtidens författare kan man vara säker att det handlar om ett offentligt konstnärskap, som de studerar till genom att skriva.

Ote artikkelin lopusta. Lue kokonaan Kritiikin verkkolehti KIILTOMADON pääkirjoitus, toukokuu 2015

Och samma på Svenska.

Kirjoittaminen ja julkinen käänne

Risto Niemi-Pynttäri (ote katsauksesta teokseen Frank Farmer: After the Public turn (2013) koko katsaus on julkaistu Scriptum Creative Writing Research Journal 1/2014.

Käänne julkisen kirjoittamisen teoriaan seuraa monia edeltäviä teoreettisia käänteitä: sosiaalinen käänne (social turn) 80-luvun lopulla merkitsi kiinnostusta yhteisölliseen, collaboratiiviseen kirjoittamiseen; 90-luvulla painopiste laajeni identiteettien tarkasteluun ja kulttuuriseen käänteeseen (cultural turn). Julkisesta käänteestä (public turn) alettiin puhua sen jälkeen, kun tekstien julkaisemista ei enää samaistettu kustantajiin ja massamediaan, vaan se nähtiin keskusteluna pienten yleisöjen kanssa.

Keskeistä uudessa julkisuusteoriassa tuntuu olevan moniarvoisuuden uusi perustelu publics -käsitteen avulla. Termi ”julkinen” viittaa kaikille avoimeen, vapaaseen ja siten olemukseltaan moninaiseen tilaan. Se on sateenkaari.

Ei ole sattuma, että nykyään ehkä merkittävin julkisuusteoria on tulosta Michael Warnerin pyrkimyksestä ajatella julkisuutta queer-kulttuurin pohjalta.

Julkisen ilmaisun ydin on lyhyesti sanottuna: tuntemattoman puoleen kääntyminen ilman pyrkimystä tutustua. Julkinen ilmaisu ei ole tutuille tarkoitettu, vaan se suuntautuu kohti niitä, jotka eivät tunne sinua. Julkinen alue ei siis ole samanmielisten vaan monenlaisten kohtauspaikka.

Myös kirjoittaja puhuttelee tuntematonta lukijaa. Aikaisempi kirjoittamisen yhteisöllinen painotus korosti yhteishenkeä. Yhteisöllinen tuki on toki tärkeä kirjoittajaidentiteetin luomisessa, mutta se on altis sulkemaan toiset ulos.

Julkisuusteoria on erityisen sensitiivinen ihmisten välisten erojen suhteen, koska sen lähtökohta on tuntemattoman puhuttelussa. Vieras lukija ei itse asiassa ole ulkopuolinen, vaan mukana puhuttelun kohteena alusta asti.

Julkisuusteoriassa keskeinen publics-käsite on vanha ja peräisin klassisesta retoriikasta. Suomalaiseksi vastineeksi sille on tarjottu termiä ”julkiso”, mutta se ei ole menestynyt. Niinpä meiltä puuttuu sana, ja sen myötä tietty mediajulkisuudesta poikkeava näkymä julkisiin tiloihin. Median luomaa julkisuutta on Suomessa vaikea erottaa ihmisten jokapäiväisestä julkisesta toiminnasta. Kirjoittamisen kannalta osuva käännös publics -käsitteelle on keskustelujulkisuus, se viittaa aktiiviseen ja kiistelevään osallistumiseen. Se korostaa aktiivisuutta, toisin kuin passiiviseen yleisöön, kuulijakuntaan ja lukijakuntaan viittaavat termit. Ongelmana on se, että keskustelujulkisuus ei tavoita tyylin ja affektien alueen julkisia ilmaisuja, joka on keskeistä julkisissa tiloissa.

Ehkä radikaalein seikka publics-käsitteessä on, että se ei ole talouden ja byrokratian kontrollissa kuten julkinen tila. Publics viittaa pelkästään kielen synnyttämään sfääriin, keskustelujulkisuuteen, joka tarvitsee hyvin vähän puitteita, se syntyy ihmisten kesken ja katoaa kun kommunikaatio lakkaa.

Ajatus julkisen toiminnan epäbyrokraattisuudesta juontaa kauas 1950-luvulle Hannah Arendtin filosofiaan: julkiset paikat ovat elossa vain sen aikaa, kun tietty kommunikaatio kestää, sen jälkeen ne ovat tyhjiä eivätkä enää julkisia. Samaa ajatusta Warner tarkastelee queer-kulttuuriin liittyen: julkisuus syntyy ihmisten kesken katutiloja, mediaa ja kokoontumispaikkoja hyödyntäen, mutta julkisuus ei ole sama kuin nuo paikat.

Kirjoittamisen kannalta on olennaista, että julkinen on samaa juurta kuin puhuttelu. Se on kielenkäytön itsensä avaama tila. Tämä merkitsee poeettista aspektia julkiseen: kyseessä ei ole valmis vaan valmistettava tila. Fiktiossa tämä on tuttua: kirjoittaja, puhutellessaan lukijaa luo kuvitteellista maailmaa. Näin kirjoittaja luo ja liittyy omalta osaltaan sellaiseen julkisen kielen maailmaan minkä itse valitsee.

Eettiseltä kannalta on olennaista, että kirjoittaminen ei yleensäkään ole vain viestin lähettämistä julkisuuteen, vaan myös vastaanottamisen tilan luomista. Koska kirjoittaminen on mahdollisen lukijan puhuttelemista, se on ehdottamista: haluatko olla tällainen lukija. Tältä kannalta voidaan ymmärtää millainen kielimaailma valmis yleisjulkisuus on: se on olemassa vain tapojen ja konventioiden tuella – ja siihen osallistuessaan kirjoittaja vahvistaa sitä.

Julkinen hetki ei tarvitse byrokratiaa, mutta se elää huomiosta. Julkinen asia on olemassa vain sen hetken, kun siitä puhutaan.

…. jatkuu.

Taidekirjoittaminen taideyliopistossa

Kirjoittaminen on tulossa Taideyliopistoon muiden taiteenalojen joukkoon. Kuulostaa lupaavalta, kun Aalto-yliopiston rehtori puhuu Taidekirjoittamisesta:

” Tai­de­kir­joit­ta­mi­nen on Ro­sen­ber­gin mu­kaan kui­ten­kin laa­jem­pi asia. Se kat­taa se­kä luo­van kir­joit­ta­mi­sen et­tä ta­van, jol­la tut­ki­jat ja tai­tei­li­jat it­se kir­joit­ta­vat tai­tees­ta. Kol­mas alue on so­vel­ta­va tai­de­kir­joi­tus, jo­hon kuu­luu muun muas­sa tai­de­kri­tiik­ki ja muu tai­teen kä­sit­te­ly me­dias­sa.
Tai­de­kir­joit­ta­mi­sen pi­lot­ti­han­ke on läh­te­nyt käyn­tiin yli­opis­ton saa­man ra­ha­lah­joi­tuk­sen avul­la.
En­si vai­hees­sa kir­joit­ta­mis­kou­lu­tus­ta tar­jo­taan opis­ke­li­joil­le yk­sit­täi­si­nä kurs­sei­na. Yli­opis­tos­sa on jo käyn­nis­tet­ty proo­san kir­joit­ta­mi­sen mes­ta­ri­kurs­si.” (HS.2.9.2013)

Pienenä kummajaisena ja lahjoitusvaroin aloitettu hanke on siis nostamassa kirjoittamista ylös Taideyliopiston kainaloon. Jusa Peltoniemi on dramaturgian lehtorina innokkaasti hakemassa taideyliopistoon sopivia kirjoittamisen opiskelun malleja.

Ainoa ongelma taitaa olla se, että taidekirjoittamista pääsee opiskelemaan vain muutaman hengen ryhmä, ja kurssit, joita tarjotaan muitten taiteenalojen opiskelijoille saattavat jäädä yleiskursseiksi.

Alku on kuitenkin lupaava. Parasta on se, että kirjoittaminen liittyy muuhun taideopiskeluun – ja sen ympärillä kukoistavaan moninaiseen taide-elämään. Tosin se, että opiskelijoita ei valita kourallista enempää, saattaa johtua käsityksestä, että kirjoittajat olisivat jotenkin printtimediaan ja perinteiseen kirjatuotantoon koulutettua väkeä. Ympäristönä taideyliopisto on onneksi niin monimediainen, että uuden ajan kirjoittajat voivat löytää innostuksensa ja työsarkansa vaikka mistä.

Teatterikorkeakoululla on jo ennestään kova maine kirjoittajakouluna, vuosi toisensa jälkeen sieltä tulee esikoiskirjailijoita. Täysin virallisen koulutuksen suunnittelun vastaisesti teatterikoulu on pukannut ulos kirjailijoita – tosin merkittävien opettajien kätilöiminä. Pirkko Saision aikana dramaturgian linja alkoi kuin huomaamatta muistuttaa kirjailijahautomoa.

En tunne tarkemmin Teatterikorkeakoulun traditiota, ja sitä miten dramaturgian workshopeissa toimitaan – ehkä ekspressiivisemmin kuin tavallisilla kirjoittajakursseilla. Tai sitten ollaan enemmän näyttämötilassa. Laura Ruohosella tuntuu olevan avauksia, jotka voisivat uudistaa myös kirjoittamisen opetusta. Ruohonen on kehitellyt varsin kiinnostavia tilaan, mielenmaisemaan ja miljööseen liittyviä kirjoittamiskokeita.
(jatkuu. Koko kirjoitus LUUTIIssa)

Kirjoittaminen ja julkisuus tulevaisuudessa

Akateemisen opiskelun tulee ennakoida tulevaisuutta ja tilanteita, jolloin hankittuja tietoja ja taitoja käytetään. Kirjoittajakoulutuksen pitäisi siis aavistella sitä, millaista sanataide on tulevaisuudessa. Opiskelijoiden on syytä orientoitua muihinkin mahdollisuuksiin kuin perinteiseen kirjailijan toimeen. Erilaisiin tekijyyden ja tiimityön muotoihin perehtyminen voi laajentaa opiskelijoiden käsityksiä siitä, mitä kirjoittaminen voi tulevaisuudessa olla. Kirjoittajat toimivat julkaistakseen, se on yhteistä niin taiteeseen, viihteeseen tai asiakirjoittamiseen suuntautuneille. Toki kirjailijana toimiminen on tulevaisuudessakin arvostetuin tekijyyden muoto, mutta kirjailijan nimeä ei voi saada kuten tutkintoa, vaan se hankitaan luovan työn ja julkaisemisen kautta.

Luovan työn arvostuksen nousu pakottaa myös jähmeän yliopiston muuttamaan opiskelukäytäntöjään. Käsitys akateemisesta opiskelusta pelkästään analyyttiseen järkeen keskittyvänä tieteellisyytenä muuttuu, kun huomataan luovuuden merkitys myös tieteelliselle ongelmanratkaisulle. Luovuuteen ei vielä panosteta opetuksessa erityisemmin, vaikka sitä arvostetaan. Ehkä luovuus ajatellaan yhä vain yksilön lahjakkuudeksi, yksin kehitetyksi kyvyksi, jonka opiskelija tuo mukanaan tiimeihin ja ryhmätöihin. Luovuuden oppiminen ja sille ominaiset leikit eivät ole tarpeeksi arvostettuja akateemisessa maailmassa.

Käsitys opiskelusta ulkokohtaisena sääntöjen opiskeluna ja mallien oppimisena on vanhentunut. Kirjoittamista ei voi eikä kannata opettaa ulkokohtaisesti, koska jo luonteensa vuoksi kirjoittaminen on kiinteästi yhteydessä mielen keskittyneeseen ja syventyvään toimintaan. Nykyinen pedagogia on avannut uusia mahdollisuuksia luovaan ja itsenäiseen oppimiseen, sellaiseen minkä voi ajatella olevan omaperäiseksi kirjailijaksi kehittymisen kannalta sopivaa.