Kraznahorkai: Vastarinnan melankolia
Lázló Kraznahorkai: Vastarinnan melankolia, (1989) suom. Minnamari Pitkänen, Teos, 2022
Vastarinnan melankolia syntyy voimattomuuden kokemuksista väkivallan alla. – RISTO NIEMI-PYNTTÄRI 28.4.2022
Oudon kurinalaiset vandaalit riehuvat pienessä unkarilaisessa kaupungissa ja avuton päähenkilö
joutuu todistamaan lähes kaiken. Silloin kun aggressiiviset julmurit näyttävät valtansa Lazlo
Kraznahorkai laittaa lukijan kokemaan voimattomuutta mielivaltaisen julmuuden äärellä.Romaanissa on monia muitakin teemoja, mutta näinä päivinä venäläisten sotilaiden julmuudet
voimattomia siviilejä kohtaan tekee tästä teemasta ajankohtaisen.
Romaanin ensimmäisessä osassa rouva Pflau kokee voimattomuutta julkean miehen edessä. Hän
istuu ruuhkaisessa junassa, paikalleen naulittuna. Villakangastakkinen sänkinaama tuijottaa häntä
piinaavasti. Mies naukkailee palinkaa ja silmäilee rouvaa kuin omistaisi hänen rintansa ja
kroppansa. Rouva Pflau voi tehdä mitään. Kraznahorkai kertoo rouvan pelot ja pakenemisen.
Romaanin toisessa osassa hyväntahtoinen nuori mies Valuska kokee täydellistä voimattomuutta,
kun tuon sama villakangastakkinen mies ottaa hänet vangikseen, ja vie mukanaan väkivaltaisiin
tekoihin.
Tämä villakangastakkinen mies osoittautuu eräänlaiseksi väkivallan maestroksi, hänet tavataan
myöhemmin vandalismia harjoittavassa puolijärjestäytyneessä ryhmässä, hän on julmuuksien
spesialisti. Sama temppu minkä hän junassa tekee rouva Pflaulle, ilmenee nyt siinä, miten hän
käsittelee nuorta miestä, päähenkilö Valuskaa. Aluksi Valuska on varma että kyse on
väärinkäsityksestä: sirkuksen mukana kaupunkiin tullut miesjoukko on mukavaa väkeä, joka juhlii
hieman riehakkaasti. Villakangastakkinen mies ottaa Valuskan ryyppyrinkiinsä, tarjoaa palinkaa ja
pakottaa tämän kaverikseen kun lähtee riehumaan ja hakkaamaan ihmisiä.
Kraznahorkain erittäin pitkät lauseet vaativat lukijalta paneutumista. Lauseiden rytmi on hyvä ja
kerronta hahmottuu yllättävän helposti, vaikka lauseet ovatkin loputtoman tuntuisia. Pitkät lauseet
panevat lukijan töihin, saavat osallistumaan realistisen maailman hahmottamiseen, ja vievät lukijan
myös sen taakse. Lukijan on tehtävä osansa pitkillä taipaleilla.
Paljon on Minnamari Pitkäsen ansiota, että näin haastava teksti toimii erinomaisesti. Kraznahorkain
luoma kielellinen maailma on hämmästyttävä, ja se välittyy myös suomen kielelle.
Romaanin kerronta vie lukijan hitaasti etenevälle aikapolulle, kuin filmissä. Bela Tarr on tehnyt
elokuvat Kraznahorkain Saatanatangosta, sekä tästä Vastarinnan melankoliasta. Molemmat ovat
erityisen pitkiä ja hitaita filmejä. Niiden pitkät otokset rinnastuvat Kraznahorkain lauseisiin.
Bela Tarrin elokuva Werkmeisterin harmoniat perustuu Vastarinnan Melankolian keskimmäiseen
osaan. Siinä postinkantaja, Valuska, tempaistaan myötäilemään vandalismia ja todistamaan
julmuuksia. Vaarattomalta vaikuttanut sirkus, jossa on jättimäinen valas tuodaan näytille
kaupunkiin, hieman outoa tosin on, että yleisössä vain miehiä.
(jatkuu)
Pääsykoetehtävä
Yliopistopäivät 26.10.2018, lukutuokio
Suomalaisessa Kirjakaupassa, Jyväskylässä.
OLI KEVÄT JA HAKUAIKA, mietin kuinka laatia kysymykset yliopistoon pyrkiville. Onhan kirjallisuus ala, josta ei tiedä, onko se nouseva vai laskeva. On siis perusteltua, että teen kuten sadussa ja annan kaksi mahdotonta tehtävää.
– Kaikki puut pitää kaataa palstalta, jonka teille näytän.
Ville Tuhkamokin meni palstalleen, veljessarjan nuorin, väheksytyin, hidas töissä, uneksuja. Hän kaatoi yhden puun ja sanoi: kaikki metsä kaatukoon. Kaikki puut kaatuivat.
Se oli ensimmäinen tehtävä. Annoin seuraavan, joka kuului: nosta kaikki puut pystyyn. Tämä sai ahkerimmat epätoivoon, kun he seisoivat avohakkuidensa äärellä. Tuhkamolle tehtävä oli helppo, hän oli kaatanut vain yhden puun ja muu oli kuvitelmaa.
Niinpä Ville Tuhkamo valittiin opiskelemaan kirjallisuutta. Muut tulivat todistusten perusteella, vain Tuhkamo sai kokeesta täydet pisteet. Ensimmäisessä tehtävässä, kuten dekaanille esitin, hän käytti kielen voimaa – teki synekdokeen – ja laittoi näin yhden puun edustamaan koko metsää.
Toisessa tehtävässä hän osoitti mikä on fiktiota eli kuvitelmaa.
Sitten hän yllätti myös minut. Hän näki kysymyksissä myös vertauskuvan siitä, mitä kirjallisuus on alana: se näyttää aina laskevan mutta tulee silti tarpeeseen, jos ei olla hätäisiä.
Lapset olivat muruja
Multian Korsu-baarin runokaraokeen 20.7.18 kokoamani tekstit (kaikkia en esittänyt). Tekstit liittyvät lapsiin ja mummonmökkiin, jossa asuimme 30 vuotta sitten. Olin Multialla osa-aikaisena kulttuurisihteerinä. Runokaraoke oli osa Multia 150-vuotta -tapahtumia.
VETTÄ
Enää emme voi juoda siitä kaikkein raikkaimmasta lähteestä, siitä aina hieman tippuvasta hanasta, joka oli saunassa. Muistatteko, kuinka ryystimme sitä napusta, ja sanoimme sitä kypi, kypi, kylmäksi vedeksi.
Tuntuu kuin olisimme saunoneet vain sen takia, että saisimme juoda sitä vettä. Kahdesti viikossa tulet viritettin kiukaan ja vesipadan alle. Pikkuamme täytettiin lämpimällä vedellä, pyyhkeet haettiin ja häkälöylyt heitettiin. Sitten me tulimme, kaikki yhtä aikaa. Me aikuiset asetuimme lauteille, ja lapset aloittivat liikennöintinsä ammeen, suikun ja lauteiden välillä. Nämä järjestelyt tapahtuivat vain siksi, että olisi sopivan kuuma ja otollinen hetki Lauran kiljahtaa:
-Nyt! kypi, kypi kylmää vettä
-Ypi,ypi jatkaa Olli.
Minä laskeudun lauteilta, otan napun, ja avaan ulkoseinässä olevan hanan. Kohta nappu kiertää kädestä käteen, ja vettä juodaan pitkin kulauksin, leuka märkänä. Ryystämme sitä hartaasti, ja loputtomasti, aivan kuin imisimme sisäämme kylmää ja puhdasta happea.
Viimein lapset taputtivat pyöreitä vatsojaan. Ja me nyökkääsimme yksimielisyyden vallitessa: parasta on vesi.
MOOTTORI SUUSSA
Olli lähti liikkeelle moottorina. Ensimmäisen vuotensa hän keskittyi elämään suun tienoolla. Märkäleukainen suhari, kädessään haalean keltainen muovi-Volvo. Niin, vauvat huvittavat itse itseään, he käynnistävät suussaan omat moottorinsa ja päristelevät. Ollista näki, että se on vapautta.
Et työntänyt, vaan runttasit autoa alaspäin. Yritit upottaa autoa hiekkaan, hiertää mattoon, tonkia sohvaa. Edestakaisin hankasit sillä lattiaa, hioit pöytiä ja tuoleja.
Keltainen Volvo kävi kaikkialla, hän painoi sitä niin että auton katto oli aivan notkollaan. Sylki roiskui, Volvo jurrasi.
Sitten tuli Helkama mopo ja kaasukahva. Moottoria ei käyttänytkään enää suu, vaan käsi. Samalla kasvoi vapaus, ja takarengas kaivoi uria hiekkaan.
LINTU
Kengät tulivat Lauran piirroskuvioihin syksyllä, samaan aikaan kun ensimmäiset puolukat linttautuivat päväpeittoon. Pikkulinnut pomppivat lintulaudan tienoilla, Laura piirteli värikynillään.
Tyttö itse ei suostunut pukemaan. Hän juoksenteli huoneesta toiseen, pylly paljaana ja varpaat kylmästä punertavina. Muistatko Merja, miten tyttö livahteli käsistämme ja kiemurteli eroon punaisista sukkahousuistaan.
Keltaisessa pikkupaidassaan se pyrähti paikasta toiseen; pomppi päiväpeitolla, pudotti tyynyt ja runttasi matot. Meidän vetoomuksillamme ei näyttänyt olevan mininkäänlaista vaikutusta. Kaikki meidän käskymme menivät suoraan tytären läpi piiroksiin. Niissä koko joukko oli varautunut kirpeisiin pakkasiin. Kaikilla piirustusten olennoilla oli pää, tikkujalat ja lämpimät talvikengät.
MURUT
Kun lapset kasvavat ja vahvistuvat, heitä aletaan kutsua Muruiksi ja syystä. Leivät murenevat, lattialle alkaa kertyä myös legopalikoita, palapelien osia, nappuloita ja kaikenlaisten murenevien kokonaisuuksien osia. Se on lapsen luonto, epäjärjestys.
Sunnuntai-aamun rauha katoaa, kun lakanoihin kertyy leivänmuruja. Kielloista huolimatta Olli ja Laura hyökkäilevät kilpaa sängylle korput käsissään – nuo riivatut korppukotkat. Kohta murut hiertävät ja nokkivat selkäämme.
Lumen painoton paino
Miten raskaasti räntä olikaan tarrautunut mieheen, joka pääsi postiasemalle lumimyrskyltä suojaan 1880 -luvulla. Anton Tšehov kertoo novellissaan Yö ennen oikeudenkäyntiä yhtä paljon lumesta kuin miehestä. Miestä syytetään kaksinnaimisesta. Villin lännen komediassa vehkeilijä olisi piesty, tervattu ja kieritetty höyhenissä.
Valkoiselta ja piestyltä näyttää myös tämä venäläinen: räntäinen lumi tekee saman kuin terva ja höyhenet. Mies on joutunut vimmaisen lumimyrskyn vihoihin (suom. Juhani Konkka):
Tšehovin novellissa räntälumen takertuminen vaatetukseen symboloi häpeää. Se on märkää sohjoa, joka juuttuu hattuun ja hartioille, tarttuu selkään.
Toinen Tšehovin lumikuvaus ilmaisee yhtä vaikuttavaa tunnetilaa. Kyseessä on lumisateessa nuokkuva, apaattinen vossikkakuski Pietarissa. Hänen ylleen on kertynyt hämmästyttävän paljon lunta. Ukko näyttää luhistuvan lumitaakan alle, mutta tarkka lukija kyllä havaitsee, kuinka kevyttä ja kuohkeaa tuo vastasatanut lumi on.
Tällaisella lumen kasautumisella, lumen painottomalla painolla, Tšehov ilmaisee lohduttomuutta novellissaan Suru (suom. Juhani Konkka):
Ajuri on kummitusmainen; kuin kuolleeksi vaipunut mytty lumen tyhjyydessä. Uuden asiakkaankin hän huomaa silmä ripsiin takertuneen lumen läpi.
Hevoskuski on menettänyt poikansa eikä haluaisi enää elää. Hän vain jumittaa parkissa kadun varrella ja odottelee asiakasta, joka auttaisi häntä hetkeksi unohtamaan surun. Kyytiin tuleville hän tolkuttaa aina samaa asiaa – kuolema on vienyt häneltä pojan. Kuka tahansa kelpaa kuuntelijaksi, jopa halveksivasta tai huonosti maksavasta asiakkaasta on apua. Hevoskuski toivoo ainoastaan sitä, ettei hänen tarvitsisi olla paikallaan surun jähmettämässä tilassa. Lumitaakka putoaa miehen yltä aina kun hän lähtee ajoon.
Anton Tšehov (1860–1904), venäläinen kirjailija.
Novellit: Yö ennen oikeudenkäyntiä ja Suru löytyvät useista kokoelmista, mm. Valitut novellit I , WSOY, 1959. Suomentajana Juhani Konkka.
Kirjallisuuden tutkimus ja bloggaaminen
Kerron Avain-lehdessä kirjallisuudentutkijoille bloggaajan taipaleestani:
Aloitin bloggaamisen vuonna 2005, jolloin nämä internetin pikajulkaisualustat tulivat suosituiksi. Sitä ennen olin toiminut ohjaajana kirjoittajien verkkoryhmässä ja lumouduin kaikesta siitä vapaudesta, minkä verkko tarjosi. Verkkoinnostuksen vuoksi saksalainen romantiikka sai väistyä, Hölderlin-väitös jäi kesken, ja vaihdoin tutkimuksen aiheeksi verkkoproosan sekä aloitin työt luovan kirjoittamisen maisteriopiskelijoiden kanssa. Kun Kirjoitan oli ensimmäinen blogini. Kehittelin siinä mielikuvia luovasta kirjoittamisesta yliopistossa. Lueskelin postmodernia filosofiaa, jossa kirjoittamisen käsite oli jotain aivan muuta kuin luovan kirjoittamisen oppaissa. Harrastin pienissä teksteissäni teorian ja kuvittelun yhdistämistä, ne olivat ikään kuin akateemisia luovuusharjoituksia.
Blogitekstien laatiminen on minulle julkista ideointia. Kerään älyllisiä virikkeitä ja puristan niitä palloiksi. Julkisuus blogeissa on sopivan pientä, se ei vaadi liikaa, mutta kutsuu panemaan parastaan. Tärkeintä on, että julkisesti kirjoittaessani pääsen parem¬paan tulokseen kuin muistiinpanoissani.
Olen kokenut bloggaamisen jatkoksi opiskeluaikojeni pienlehtiaktivismille. Blogit ovat intellektuellille mahdollisuus osallistua julkiseen elämään. 2000-luvun alkuvuosina lehdistön asenteet kirjallista oppineisuutta kohtaan jyrkkenivät ja tutkijan toimintakenttä kaventui: jäljelle jäivät tiukan tieteellinen kirjoittaminen, yliopisto-opetuksen ilot ja yleistajuinen kirjoittelu sanomalehtien kulttuurisivuille.
Sitten tulivat blogit, jotka poistivat rajoja ja avasivat lattean yleistajuisuuden sijaan uuden reitin lukijoiden pariin. Osin se on sama reitti kuin pienlehdissä. Asiaa ei tuputeta ihmiselle, joka ei ole siitä kiinnostunut. Toisin sanoen blogit suuntaavat yhtenäis¬kulttuurin edellyttämän puhetavan ohi kohti pieniä ja keskustelevia yleisöjä.
Olen perustanut monenlaisia blogeja, ne ovat kuin kirjoja jotka eivät suostu päättymään, odottavat aina vaan uutta merkintää. Tutkimusjuttuja esittelevä linkkiblogini Risto Niemi-Pynttäri tarjoaa otteita artikkeleistani. Elämäntapablogini muuntuu ja vaihtaa nimeään vuodenaikojen mukaan: tällä hetkellä se on Maagista keittiörealismia, keväällä blogi siirtyy puutarhan pariin. Itselleni tähän blogiin kirjoittaminen merkitsee ihmeellisen ja hämmästyttävän äärelle hakeutumista.
Luetuin on ehkä kuitenkin osuuteni LUUTIIssa, viiden kriitikon ja tutkijan ryhmäblogissa. LUUTIIn lähtökohtana on rennon erimielisyyden harjoittaminen kirjal¬lisuuskeskustelun alueella. Monenlaisia debatteja on käyty mutta veriset verkkosodat on vältetty.
Koko juttu Avain 1/2014
Ajallisuus ja kieli Hölderlinillä (-97)
Friedrich Hölderlinin Brot und Wein -runoelman (1801) aihe on yksinkertainen, se on sama kuin hänen useimmissa runoissaan. Hän kertoo jumalten poistumisesta, ja heidän paluunsa odotuksesta. Runoelman taustalla on myytti jumalten historiasta, jossa kreikkalaisten jumalten vetäytymisen jälkeen tulee viimeinen jumala, Kristus, jättäen merkin itsestään ja kadoten. Juoni rakentuu siis myytille, joka oli hyvin yleinen saksalaisessa varhaisromantiikassa. Hölderlinin runoudessa tämä kertomus jumalten poistumisesta on lähes ainoa aihe. Hän kertoo monomaanisesti vain siitä, mutta tarkastellen sen kautta lähes kaikkea.
Tutkimus käsittelee ajallisuutta Hölderlinin elegiassa Martin Heideggerin avaamasta näkökulmasta. Metodisesti työssä rinnastetaan filosofia ja runous, niin että teoria ja runous eivät asetu vastakohdiksi: kohde ja teoria asetetaan hermeneuttisesti kehämäiseen suhteeseen.
Työ etenee siten, että elegiaa käsitellään siinä kahteen kertaan. Ensimmäiseen vaiheeseen kuuluu runon kääntäminen suomeksi, sekä säe säkeeltä etenevä kommentaari.
Työn toisessa osassa (”Myytti ja antiikki varhaisromantiikassa) käsitellään saksalaisen varhaisromantiikan keskustelua myytistä ja ajasta, antiikista ja modernista.Ajallisuuden kannalta keskeiseksi nousee Hölderlinin viittaus Dionysokseen ´tulemisen jumalana`. Toiseksi keskeiseksi seikaksi tulee temporaalinen antiikin ja modernin välinen suhde, joka ilmenee myyttisenä yön ja päivän vuorovaikutuksena. Heideggerin avulla tätä jännitettä tulkitaan läsnäolon (päivä) ja poissaolon (yö) välisenä vuorovaikutuksena, josta Hölderlin käyttää ilmaisua ”myöhäinen aika”.
Työn kolmannessa osassa ajallisuutta tutkitaan muutaman keskeisen motiivin kautta: ensin dionyysisen kiihkon ja apollonisen järjen jännitteenä, sitten tarkastellaan ajallista virettä symposionissa, sitä kuinka ajallisuus muodostuu unohduksen ja valvomisen jännitteessä. Kolmanneksi tarkastellaan ajan mullistuksen ja uudistumisen motiivia, jossa keskeiseksi nousee toiminnan ja odottamisen jännite.
Kokonaisuudessaan Hölderlinin elegiaa tutkitaan myöhaisvaiheen Heideggerin ajattelua mukaillen. Hölderlinin oman filosofian kehittely jää edellisen varjoon. Tuloksena on heideggerilaisen ajan filosofian kehittely, jonka mukaan ajallisuus ei Hölderlinillä ole substantiaalinen suure eikä subjektiivinen kokemus, vaan aika saa luonteensa perustavien jännitteiden myötä.
Lisensiaatintutkimukseni on hyväksytty keväällä 1997. Tutkimuksen ensimmäinen osa Hölderlinin Leipä ja viini -elegia, kommentaareineen on julkaistu yhdessä professori Teivas Oksalan kanssa samana vuonna. Ajallisuus ja kieli Hölderlinin Brot und Wein elegiassa on nyt vapaasti luettavissa Jyväskylän yliopiston kirjaston tietokannassa täällä.
70-luvun lopun Opus oli poliittinen solu ja keskustelupiiri
Opukseen (kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö Jyväskylän yliopisto) liittyvät mielikuvani 70-luvun lopulta koskevat kahta asiaa. Opuksen keskusteluillat Rentukan kabinetissa olivat erittäin hyviä ja opettavaisia. Toinen muistikuva liittyy siihen, että Opus oli alkuvaiheessaan tiukan linjan kommunistinen ainejärjestö.
Poliittinen opiskelijaliike oli voimissaan 1970-luvun lopulla, ja sen kärkenä toimivat kommunistiseen opiskelijaliittoon kuuluneet taistolais-opiskelijat. Niin oli silloisessa Opuksessakin, enemmistö oli taistolaisia. Minut valittiin hallitukseen Keskustaopiskeljoiden edustajana, mukana oli myös yksi demari niin, että Opuksen hallitusta voitiin sanoa laajapohjaiseksi.
Kaikki me kannoimme kyyhysnappia rintapielessä, eli kuuluimme Suomen Rauhanpuolustajiin, ja olimme neuvostomyönteisiä. Kaikki me osallistuimme Punaperjantaihin yksinkertaisesti siksi, että ne pidettiin Ilokivessä, ja palopuheiden jälkeen siellä alkoivat viikonlopun parhaat bileet.
Opus oli niin sanotusti yksi opiskelijaliikkeen toimintasolu. Siinä oli hyviäkin puolia. 70-luvun opiskelijaliike oli niin voimakas että, se pystyi vaikuttamaan esimerkiksi Opetusministeriöön, Jyväskylän yliopiston hallintoon, yksittäisiin tiedekuntiin ja Jyväskylän kaupunkiin.
Opuksen nimissä kutsuttiin opiskelijoita mielenosoituksiin ja joukkokokouksiin yliopiston päärakennukseen. Opuksen hallitus allekirjoitti valtavat määrät kannanottoja ja julkilausumia demokratian ja opiskelijoiden etujen puolesta. Siellä se Opuksen nimi komeili lukuisten muitten ainejärjestöjen jokossa, kun opiskelijaliike vaati Jyväskylän yliopistoon demokratiaa.
Tuo opiskelijan etujen ajaminen oli tärkeää. Mutta poliittisten virheiden määrä oli kertynyt varsin raskaaksi. Kukaan meistä ei välittänyt siitä, mitä neuvostoliittolaiset tekivät Virossa samaan aikaan, vaikka kuitenkin tiesimme. Eräs opettajamme, Pekka Lilja, kertoi kyllä Viron tilanteesta luennoillaan.
Ehkä surkuhupaisin esimerkki tuon ajan Opuksen puhdasoppisuudesta liittyy Kirjallisuuden laitoksen silloisen tuntiopettajan, Keijo Virtasen Katovuotta -novellikokoelmaan 1977. Kun novellit ilmestyivät, omasta piiristä tulleen kirjailijan teos päätettiin heti ottaa kirjallisuusillassa luettavaksi ja keskusteltavaksi.
Keskustelujen jälkeen vallalle oli noussut käsitys, että Katovuoden realismi ei ole erityisen hyvää, vaan että se lankeaa liian usein naturalismiin. Julkilausumista niin innostunut Opuksen hallitus päätti sitten antaa Keijo Virtaselle lausunnon. Yllä mainitun kritiikin jälkeen siinä kannustettiin nuorta kirjailijaa perehtymään sosalistiseen realismiin seuraavaa romaania kirjoittaessaan.
Tuo kaikki tuntuu nyt strategiapeliltä jossa olimme mukana. Ja sitten, aivan kuin yhdessä yössä pelin säännöt muuttuivat ja ahdistava julkilausumatehtailu loppui.
Opuksen tiukat taistolaiset olivat muuttuneet filosofeiksi. Suuri osa silloisesta Opuksen hallituksesta vaihtoi 80-luvulla pääaineekseen filosofian, niin tein minäkin muutamaksi vuodeksi.
Tämän filosofisen käänteen taustalla ovat osaltaan Opuksen kirjallisuusillat, niihin osallistuimme noin kerran kuussa. Tavallisin alustuksen pitäjä oli assistentti Erkki Vainikkala, pyysimme häntä alustuksen pitäjäksi niin usein kun uskalsimme, koska hänen alustuksensa olivat parhaita. Marxilaisen kirjallisuusteorian lisäksi hän puhui kiinnostavasti myös Frankfurtin koulukunnan filosofiasta tai Roland Bartheista.
Istuimme Rentukan raskassävyisessä kabinetissa, ruskean ja myrkynvihreän keskellä, ilma raskaana tupakansavusta käsissämme paksusta lasista muotoillut tuopit. Ja kun vetäydyimme Kortepohjan ylioppilaskylän koppeihimme jatkoimme kirjallisuusteorian lukemista.
Juttu on ilmestynut Kirjallisuuden opiskelijoiden Naaga-lehdessä.
Kirjoittajien sukupotretti (HS teema)
Hesarilta tuli sopivasti kirjamessuille tuhti Teema-paketti aiheesta ”Lue ja kirjoita paremmin” (3/13). Nykyään kirjoittaminen ja lukeminen kuuluvat niin tiiviisti yhteen, että ei ihme vaikka joskus kirjoittaminen itse nousisi isompaan osaan kirjamessuilla. Teema käsittelee nykyaikaista kirjoittamista, väheksymättä blogeja ja lietsomatta sosiaalisen median huonoa mainetta. Kallion lukion oppilaita on tilattu mukaan, selvästikin antamaan hyväntuulisen, sosiaalisen kirjoittamisen kuvaa. Nuori polvi otetaan mukaan kirjoittamisen sukukuvaan. Ei haittaa että heillä on vahvasti muista poikkeavat näkemykset.
Teeman julkaisua voisi sanoa laajan ja kiistelevän kirjoittajien suvun potretiksi, teemana on 99 neuvoa kirjoittamisesta. Suuri suku: ensin hymyillään yhdessä, ja sitten jokainen kuvaan kutsuttu supattaa oman neuvonsa, joka on hilpeässä ristiriidassa toisten kanssa. Niin on hyvä, ja ristiriitaisia neuvoja on jopa korostettu. Tämä näkyy siinä, miten toimittajat itse ovat päättäneet antaa vastakkaisia ohjeita:
”Plagioijan elämä on selittelijän helvetti” (Aittokoski).
”Varasta tyylillä” (Saarikoski).
Kirjoittamisen kenttä on niin käsittämättömän laaja, että yhtä ohjetta kun lähtee seuraamaan, niin kohta sen voi vaihtaakin vastakkaiseen. Esimerkiksi:
Syvällisyys vai iskevyys:
”Sanataide on alistettu Elämä on –sukkeluuksille” Anja Snellman.
” Jos lause koskettaa massoja kertalaakista, siinä on yhteistä ja omaa…” Markku Rönkkö. Kirjailija, joka loi mainoslauseen Elämä on.
Juhani Ahon suomen kielen alta kuultaa ruotsi
Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden, Juhani Ahon elämäntaide, WSOY 2011
Juhani Ahon suhde ruotsin kieleen ja suomenruotsalaiseen kulttuuriin alkoi rajuna kapinana, kunnes avioliitto Venny Soldanin kanssa toi myös ruotsin kotikieleksi.
1800-luvun lopun Suomi oli kolmikielinen maa: kansa puhui murteellista suomea – ja ilman vakiintunutta kielioppia. Virkamiehillä oli kielenä venäjä ja sivistyneistöllä ruotsi. Suomalaisen proosan kehittymisen kannalta tällainen tilanne oli uskomattoman herkullinen. Kolme kieltä kiistelivät asemista, mutta olivat myös hyödyllisessä suhteessa toisiinsa. Niinpä Juhani Ahon proosassa ruotsi kuultaa suomen kielen alta.
Aluksi Juhani Aho iski ruotsia vastaan.
”Naisille on puhuttava suomea, ymmärtävät tai eivät”, kerrotaan ylioppilas Ahon sanoneen. Ilmaus huokuu kammottavaa asenteellisuutta naisia kohtaan, ja kun Panu Rajala aloittaa ihailevan Aho-elämäkertansa tällä lausahduksella, niin peli tuntuu olevan menetetty. Hänen vanhakantainen yrityksensä ylistää mieskirjailijaa ”naisen sielunelämän herkkävireisenä erittelijänä” karahtaa kiville heti ensimmäisessä lauseessa.
Juhani Ahon suhde ruotsin kieleen ja suomenruotsalaisuuteen ei Rajalan teoksessa ole tietoisen huomion kohteena, mutta hän antaa sen kuultaa läpi. Monet herkulliset yksityiskohdat puhuvat puolestaan, kirjeiden sitaatit saavat olla ruotsiksi, ja suomenkielisten kirjeiden kielikin kuulostaa aivan puoliruotsilta.
Nuori ylioppilas Johannes Brofelt, alias Juhani Aho, tuntuu ottaneen fennomanian eroottiseen käyttöön. Hän puhui suomea maalaiseen, maskuliiniseen ja villiin tapaan. Opiskelijapiireissä, joissa tuolloin lähes kaikki kuitenkin puhuivat ruotsia, tapa puhutella naisia karskisti suomeksi asetti ruotsin feminiinisen, sivistyneen ja sisäsiistin kielen asemaan, jota vasten oli hyvä peilailla.
Toisaalta ylioppilas Ahon provokaatiot suomen kielen puolesta olivat komeaa vastarintaa. Sorrettujen suomalaisten puhetapa, tuolloin tuskin kielenä pidetty rahvaan kiroilu ja murina haluttiin näyttää aitona ja rikkaana kielenä. Lönnrotin Kalevala sekä Aleksis Kiven välittämä kievarien ja hollitupien puhetapa olivat jo todistaneet, että suomen kielen voi ottaa kirjallisuuden kieleksi. Aho jatkoi täysillä tätä työtä. (more…)
MAAILMANKIRJAT
Risto Niemi-Pynttäri 
leave a comment