Emanuele Coccia: Kasvien elämä

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Nyt kun olemme ilmastokatastrofin keskellä, on syytä ajatella niitä, jotka tuottanet tämän happipitoisen ilmakehän. Kiitos kasveille, ne voivat ehkä ottaa hoitaakseen tämän valtavan hiilidioksiidimäärän, jonka olemme ilmakehään tuottaneet.

Coccialle ilmasto ei ole vain kaasukehä vaan paljon enemmän. Kasvit osoittavat, että ilmakehä ei ole kaatopaikka. Ja se, mitä kutsumme hengittämiseksi on osa kasvien kanssa tapahtuvaa ilmastoviljelyä. Tosin ihmiskunta tuottaa hiilidioksiidit ilmakehään aivan muuten kuin keuhkojensa kautta.

Kasvit ovat luoneet ilmaston, yhteyttämällä ne ovat tuottaneet tänne sekä hapen että hiilihydraatit,proteiinit ja muun syötävän. Kasvit ovat välittävä linkki auringon energian ja elävän maan piirin välillä. Fotosynteesi välittää niin sanotusti hengen aineeseen. Ainoastaankasvit eivät syö toista elollista, päinvastoin ne lisäävät elämää olemassaolollaan.

Niinpä ”kaikki fotosynteesiin kykenevät elämänmuodot voisi kuvata epäinhimillisinä ja aineellisina jumaluuksina, kesyinä titaaneina, jotka eivät tarvitse väkivaltaa perustaakseen uusia maailmoja.” Coccia, 19.

Fotosynteesi ja maailmassa oleminen

Coccia ottaa tarkasteltavakseen suuret prinsiipit: lehden, kukan ja juuren. Keskeisin näistä on lehti ja kaikki se, mikä fotosynteesiin liittyy. Kasvien ansioista maanpiirin ylle on syntynyt elinkelpoinen alue, ilmameri. Sen pohjalla me elämme, ilmaan upoksissa.

Fotosynteesi on asetettava lähtökohdaksi, kun kysymme, mitä on kasvien maailmassa-oleminen. Coccia on tässä hyvin johdonmukainen, kun hän väittää, että lehti on ensin. Lehti on laboratorio fotosynteesille. Ontologisessa mielessä siemen on lopultakin vain yksi lehden kehittämistä tavoista lisääntyä. Samoin kasvin varsi haaroineen, sen lehti on tehnyt omaksi kuvakseen, varren se on asettanut palvelemaan lehden pyrkimystä ylös valoon. Raamatullisesti puhuen: lehti on lähettänyt juuren maahan hakemaan nestettä ja kivennäisiä.

Silti, tuntuu että Coccialla on hieman vaikeuksia saada juuret mukaan tähän fotosynteesin ontologiaan. Juuret pyrkivät pois valosta, ne hakeutuvat alaspäin. Coccia tuntuu hakevan kasvien olemassaololle kuitenkin yhtä ainoaa lähtökohtaa: fotosynteesiä. Hän ei myönny tarjolla olevaan dualismiin. Vaikka selvästikin kasvi on kahden miljöön asukki, puoliksi maassa ja puoliksi ilmassa.

Niinpä voisi ajatella, että Coccia puhuu eläimistä, kun hän kiteyttää, että ”emme ole maan asukkaita, vaan asumme ilmakehässä”(42). Tämä on totta niitten elämänmuotojen kohdalla, jotka ovat juurettomia, mutta Coccia haluaa kasvit mukaan fluidiin ilmapiiriin, unohtamaan juuret.

Koko artikkeli: täällä.

Emanuele Coccia: Kasvien elämä, sekoittumisen metafysiikkaa, suom. Jussi Palmusaari, Tutkijaliitto 2020

BIOS DIONYSOS (ote)

**

Viininjumala Dionysoksen talvista puolta ei tunneta: hänen kevätmaniansa oli niin huomiota herättävä, mutta talvimasennus taas oli aivan huomaamaton. Nyt on talvi ja elämä on vetäytynyt minimiin. Ihminen on ylivuotinen, hän tarvitsee energiaa talvellakin, hänen täytyy syödä, pitää tulta ja lueskella. Dionysos hyväksyi ja suojeli tätä jurottavaa, elämän vegetatiivista puolta. Demeter -viljanjyvä oli hänen sisarensa, molemmat olivat äiti maan, Semelen, lapsia. Antiikin Kreikassa kerrottiin kuinka Demeter, itämisen jumalatar, viedään talviajaksi Haadekseen, mutta Dionysos sen sijaan taantuu ja talvehtii. Dionysos ei syntynyt siemenestä, hän syntyi Zeun reidestä ikäänkuin vanhaan puuhun vartettu nuori oksa.

Kun kevät tuli ja villiinnytti Dionysoksen, luonto sekä ihmiset voimistuivat. Tarujen mukaan muutos alkoi ensimmäisten leutojen tuulten aikaan. Varhaiskeväällä, kun lehtipuiden silmut vasta paisuvat, havupuissa yhteyttämisen merkit näkyivät jo hehkuvana vihreänä. Demeter ei tiennyt tästä mitään, siemenet makasivat silloin vielä kuolleina maanpinnan alla. Jumalista vain Dionysos osasi jurottaa ja elpyä, sitten kun puissa nesteet lähtevät liikkeelle, nousevat juurista runkoon ja aivan oksan kärkiin asti.

* *

Minua ihmetyttää erityisesti se, kuinka Dionysos, tuo kreikkalaisista jumalista välittömin ja spontaanein, osasi olla myös niin toimeton, pysähtynyt, hiljaa kypsyvä tai pelkkään olemassaoloon taantunut kuin puu. Dionysos kantoi viinilekkerin lisäksi tunnusmerkkinään myös thyrsos-sauvaa, josta versoi muratti. Tarvittaessa hän saattoi kadota ja kätkeytyä tuohon murattiin.Vetäytyminen pelkkään olemiseen oli kreikkalaisessakin talvessa nähtävissä kaikkialla. Se oli kuusen ja muratin sinnittelevässä vihreydessä. Talvehtiminen ymmärrettiin ennen kaikkea paremman ajan odottamisena.

Kreikkalaiset käyttivät elämästä sanaa bios, se ei kuitenkaan ollut biologiaan vaan elämän vaihtelevaan laatuun viittaava termi.

koko essee osoitteessa: Esseepaja Bios Dionysos

Onnellisuuden arkkitehtuuri

Teksti on Alvar Aalto-museossa Jyväskylässä 2.9.2017 luettu essee, jota on karsittu ja muokattu

1.

Ulkopuolinen ihminen voi saada aavistuksen toisten onnesta heidän asuntonsa kautta. Ja vaikka heidän onnellisesta jaksostaan olisi aikaa kolmekymmentä vuotta, jotain siitä jää asuntoon. Vietin kerran ystäväni kanssa kolme syksyistä arkipäivää loistavassa saaristohuvilassa Turun lähellä, sienestäen ja kalastellen. Omistajat olivat eronneet ja asuivat muualla. Huvila, oikeastaan taiteilijakoti, tuntui jääneen 80-luvulle. Ne värit varsinkin. Asfaltinsininen puulaudoitus vaikutti kovin tummalta, toki syksyiseen mereen sopivalta. Sisällä oli tummaa myös, hämärää nykymakuun verrattuna, mutta tila henki syksyistä rauhaa. Suuret ikkunat avautuivat merelle. Erityisen miellyttävältä tuntui se, että huvilan sisätilat jakautuivat lukuisiin oleskelu-tasoihin. Nuo avoimet kerrokset tuntuivat luovan paikan, joka edisti tulemista ja lähtemistä. Sinne saattoi pysähtyä kuin satamaan, jonka laitureilla saattoi asua, tai asettua linnun tavoin oksille hämyisän kuusen sisään. Paljon liikkuvat taiteilijat olivat hankkineet paikan, joka ei tarvinnut isäntäväkeä – sen korvasi heidän entinen onnensa, aivan kuin se olisi pitänyt huolta vieraitten viihtymisestä.

Oleskelu noissa tiloissa vahvisti haluani elää suurpiirteisemmin, pikkuasiat rapisivat pois, ja päivä päivältä minussa voimistui halu omaksua suurempaa skaalaa. Tumtui, että huvilan laiturimaisuus vaikutti minuun siten. Meri, huvila ja laituri ehdottivat jonkinlaista skaalausta minulle koko ajan.

Ylin taso oli lähellä kattoa, ja sitä hallitsi valtava parivuode. Se kertoi omaa kieltään: ei intiimiä makuuhuonetta, vaan avara tila taivaalle avautuvan kattoikkunan alla – ja samalla näkymä alas merelle. Keskimmäisellä laiturilla oleskelusohvat ja kirjahyllyt, porrasta alempana musiikkisali ja levykokoelmat loivat oman laiturinsa.

Samalla huvilan avoin tila ja monet tasot olivat kuin juhlia varten. Oli helppo nähdä jazz trio asettuneena merelle avautuvan ikkunan eteen, ihmiset eri oleskelutasoilla. Ehkä sellaisia juhlia siellä oli vietetty, samalla tuo kuvitelmani muistutti arkkitehdin piirtämää ihmisten, ikkunoiden, mäntyjen ja meren sommitelmaa.

Minulla ei ollut käsitystä arjesta, ehkä talossa asuvat taiteilijat eivät tarvinneet arkea, ehkä he tarvitsivat onneaan varten sananmukaisesti huvilan. Samalla koin, että nuo kolmen tason huonetilat asettuivat minun käyttööni, tapahtui säätöä ja päivitystä. Kirja sohvalla on se mitä luen, muistikirja käden ulottuvilla, pikkupöydällä läppäri ja merinäkymä. Vaelluskenkäni eteisessä, sanko ja sieniveitsi. Hyvät asetukset: näin huvila tarjoutuu minun käyttööni.

Huvilassa ei ollut vaivaannuttavan henkilökohtaisia tavaroita, mutta sisustus oli persoonallinen, se välitti onnellisuuden vaikutelmaa. En tuntenut asukkaita paremmin, etäisyyteni heihin oli ehkä sama kuin arkkitehdin. Se, mikä jäi vaikuttamaan vielä pitkään jälkeenpäin, oli huvilaan suunniteltu laiturimaisuus: tulemisen ja lähtemisen helppous, sekä onnellisuus, joka tuntui luonnolliselta noissa tiloissa.

2.

En ole koskaan halunnut vuokrata vanhaa koulua, mutta sitäkin useammin vanhan sahakompleksin, tehtaan, tai mökin erämaassa. Halu asuttaa sellaista, mikä ei ole kotoisaa, on olemisen mittakaavan hakemista.

3

Jos talo ajattelee, kyse on ehkä jostain aivan muusta, kuin laskukoneen mietteistä älytalossa. Talo ajattelee interaktiivisesti, etupäässä vain ihmisen kanssa.

Monet ilmaisut viittaavat talon ajauksiin ja tunteisiin: talo muistelee, se uhmaa aikaa, muuttuu tympeäksi, uhkaavaksi; tai sitten talo vaan hiljenee ja nukkuu. Myöhemmin talo taas vilkastuu ja elää aktiivisesti nykyhetkeä. Kun taloa kuvataan inhimillisin termein, samalla kerrotaan asujan toiveista ja muutoshalusta asunnon suhteen. Miksei älytalo voisi mukautua siihen? Siispä tällaista kieltä kannattaisi kehittää, tarkentaa ja hyödyntää niin, että se voisi kilpailla asuntojen automaattisen tekniikan kanssa. Sen sijaan, että asunnot säädetään vain teknisten toimintojen mukaan, voitaisiin päästä siihen että asunnot kuuntelevat asujaansa. Ehkä niin on aina ollut. Lisäksi asunnot voivat ehdottaa asujalleen jotain tietynlaista virettä, mielentilaa.

Tilasta kumpuavan ajattelun tunnetuin muoto on kontemplaatio. Kontemplaatio viittaa sekä tilaan että mieleen; näin se on asettanut perustan ajattelevalle rakennukselle, perustan johon myös interaktiiviset asunnot voidaan säätää. Kontemplaatio, con templum, perustuessaan sanaan temppeli, viittaa tilaan joka tyhjentää ja ohjaa kokijansa ajattelua.

Kun hahmotan kontemplaatiota, huomaan, että se vähenevien tapahtumien rytmi, joka opastaa ajattelua hidastumaan vaatii tilaa. Hiljentyminen tarvitsee aikatilaa, hiipumista. Luonnossa sitä on, pohjoisessa luonnossa on tilaa ja tyhjyyttä. Urbaanissa ympäristössä vastaava kokemus saadaan eristämällä tyhjä tila vaikka temppeliksi. Tyhjä tila ajattelee aina kun ihminen on kontaktissa siihen.

Tuo merenrantahuvila, jossa asuin hetken, edisti suunnittelua. Myöhemmin tuntuu, että sen tilat tarjosivat mahdollisuuksia asettua nimenomaan suunnittelemaan: sen laiturit ja lähtemisen tunnelma.

Ajatteleva talo voi luoda myös yliluonnollisen tilan, mielikuvia kummitustalosta on runsaasti. Mystiikasta ja haamuista riisuttua siitä voisi löytää jotain olennaista asumiseen liittyvää – jotain turvallisen arjen ylittävään asumiseen liittyvää pelkoa. Kuten Solaris -scifi elokuvassa pelko suuntautuu johonkin todelliseen: avaruuslaivan ulkopuolella on jotain, joka kuuntelee ja muuttuu laivassa asujien pelkojen mukaan.Tosin suunta on päinvastainen, pelottavan äärelle houkutteleva, kutsu joka vie asujansa kannalta johonkin polttavan tarpeelliseen, jota hän ei halua kohdata.

Haluan ymmärtää tyhjään taloon liittyvän pelon hedelmälliseksi tilaksi: silloin asetukset ei ole säädetty pelkästään kotoisuuden mittakaavan mukaan. Onnellisuus ei ole vain tyytyväisyyttä. Kreikaksi onnellisuus, eudaimonia, sisältää kontaktin demonisiin voimiin ja tarkoittaa samalla itsensä löytämistä jotenkin muuttuneena.

Mitä silloin tapahtuu, kun syysiltana tulet yksin isoon, vieraaseen huvilaan menen rannalle? Ehkä se pelon sukuinen tunne, henkeä haukkova ympäristön tunnustelu on skaalojen säätämistä. Se hetki, kun ihmisen mittakaava on kadonnut tyhjästä huvilasta, ja tulija aavistaa sen. Vähitellen asumus säätää itsensä vähitellen sinulle sopivaksi, aamulla viimeistään koet olosi kotoisaksi – mutta hetki ennen kuin onnistut asettumaan taloksi tuntuu tilalta, jossa sekä talo että sinä haette hetken aikaa mittakaavaanne.

Tämä on siis tiedetty aina. Samoin se, että asunto hiljentyy heti kun asukkaat poistuvat. Kuvittelen asuntoa, jonka hiljentymistä avustaa tietokone. Se poistaa, puhdistaa, raikastaa, hengittää, erittää ilmaan hyviä varauksia. Äänten loppuminen talossa olisi jonkin toisen prosessin alkamisen merkki. Talo keskittyy hengitykseensä, lämpötila laskee raittiin ilman virratessa, villaiset tekstiilit puhdistavat itseään, illan hämärtyessä ledlamput syttyvät ja lehtivihreän eritys kiihtyy kasviseinällä, muualla hämärä syvenee, kissan liikuskelu, säätää tilaa aivan toisen olennon aistittavaksi.

***

Digitaalinen dementia ja kirjoittaminen

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Yleinen pelko, että ihmisen muisti heikkenisi googlaamisen myötä, on saanut jonkun verran vahvistusta tutkimuksesta.  On tutkijoita, jotka ovat varoittaneet siitä, että toiminta tietoverkoissa synnyttää digitaalista dementiaa, joko tietomäärän takia tai siksi, että mentaalinen ponnistelu vähenee.

Tavallisin käsitys on se, että  muistia heikentää laiskuus: sen sijaan että kaivelisin omia muistilokeroitani, käytän hakukonetta ja muisti ikään kuin laiskistuu. Tämän suuntaisia poularisointeja on tehnyt mm. neurologi Manfred Spitzerin  Digitale Demenz (2013) bestsellerissään, jossa hän väitti, että hakukoneet edistävät huonomuistisuutta koska muistamisen ponnistelu vähenee. Toiset taas katsovat, että hakukoneiden vaara on toisenlainen: se, että populistinen ja mielellään shokeeraava tieto yleistyy.  Tieto hahmotetaan hakukoneen ensimmäisen sivun eli suosion perusteella.  Jos googlaat tietoa muistiongelmista tietoverkkojen aikana, niin Saksassa hakutuloksissa korkealla ovat Spitzerin haastattelut. Yhdysvalloissa puolestaan korkealla hakutuloksissa ovat Nicolas Carrin, The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains.  Saattaa siis käydä niin, että digitaalisella dementialla pelottelevat komeilevat itse ongelman polttopisteessä.

Samalla tulee selväksi, että ajatusponnistelu on osa vaativaa hakukoneiden käyttöä. Jotain on siis muuttunut, koska oman muistin kaivelemisen ja sisäisten muistitekniikkojen rinnalle on tullut tiedon hakemisen tekniikat. Ja tiedon kanssa työskentelyn vaiva on siirtynyt toiselle muistin alueelle, ja hakukoneiden käyttö tuleekin nähdä uudenlaisen muistitekniikan käyttönä.

Marcel O’Gormanin (2013) mukaan online-kulttuurin kasvatit eivät pidä lähimenneisyyttä mielessä enää samalla tavalla kuin aiemmin, kaikilla ei ole tarvetta työstää kokemuksia lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen. O’Gorman ei kiistä, etteikö muisti olisi rasituksen alla digitaalisena aikana. Hän katsoo että digitaalista dementiaa vastaan on kehitettävissä menetelmiä. Artikkelissaan ”Taking Care of Digital Dementia” hän väittää, että muisti ei ole suinkaan heikentynyt, sen muuttuminen vain antaa sellaisen vaikutelman. Monet aiemmin hyväksi koetut muistikäytännöt ovat nykyisessä online-tiedon virrassa vääränlaisia ja muistin kuormittuminen johtuu huonoista praktiikoista. Asioita voi huoletta unohtaa.

Omaelämäkerrallisen muistin  tehtäviä siirtyy tallenteiksi ulkoisiin muistiarkstoihin:

If information is always available to us externally, there is no need to pay attention, set the working memory in gear, and internalize information. Our digital attunement to the world frees the working memory from its previous task of transferring experience from short-term to long-term memory. We could be facing a culture of individuals for whom long-term memory is only accessible as data.

Digitaalisen tallentumisen aikakaudella me siis vapautamme työmuistia jotain muuta tarkoitusta varten. Onko päiväkirjan pitäminen siis vain alkeellista tallentamisen tekniikkaa. Vai voidaanko se nähdä työvälineenä, jossa pelkän tallennuksen sijaan ajatusponnistelu on jo mukana muistiinpanoja kirjoitettaessa. Toisin sanoen päiväkirjan ydin ei olekaan siinä että muistiinpanot arkistoidaan, vaan siinä että kokemuksia siirretään kirjoittamalla lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen muistiin. Vaivattoman kuvien ja dokumenttien tallentamisen sijaan kirjoittamiseen liittyvä ajatusponnistelu ja reflektointi edistää muistamista.

Muistin taakoista vapautuminen voi kuulua ihmisen kehitykseen. Nietzschen tunnettu kritiikki historian painoastia kohtaan kohdistui nimenomaan siihen, että nykyisyys ja läsnäolo ovat ikään kuin pitkäkestoisen muistin vankina. Ihminen ei voi toimia vapaasti ja spontaanisti, koska hän kuljettaa menneisyyttä mukanaan.  Tällainen ihminen on taakan kantaja, kameli, siksi unohtaminen vaatii rohkeutta mutta sen myötä ihmisen mieli saa vapautta.  Mutta tällainen ihminen ei olekaan hetkessä elävä luonnon lapsi, vain taitava muistitekniikoiden käyttäjä, arkistoija, voi vapautua menneisyyden taakoista ja jättää ne luottavaisesti ulkoisiin arkistoihin.

O’Gormanin edellä esittämän utopian mukaan läsnä oleviin hetkiin ei tarvitsisi enää kiinnittää huomiota koska automaattisen tallennuksen myötä kaiken tarpeellisen löytää myöhemmin. Toisaalta kuitenkin aistiminen ja havaintojen tekeminen on samankaltaista kuin muistaminen, ja siksi nykyisyyden havainnoinnista luopuminen kuulostaa elämästä luopumiselta.

Digitaalisen dementian eräänä ilmentymänä pidetään sitä, että elämäkertamuisti on heikentynyt, ja korvautunut tallennuksina. Kun kuva-ja videoarkistot ovat korvaamassa elämäkerrallista narratiivia ja tapahtumamuistia, O’Gorman näkee siinä mahdollisuuden vapauttaa muistikapasiteettia.  Hän katsoo, että asioitten päässä pitäminen on vanhanaikaista. Me voimme palauttaa asioista mieleen, me voimme hakea esiin vanhan valokuvan, ja voimme nopeasti palauttaa mieleemme sen sijaan, että vaivaisimme sisäistä muistiamme, jossa samat asiat aktivoituvat vähitellen.

Hänen mukaansa myös digitaalisena aikana muistin tulee ponnistella, mutta se tapahtuu uusilla alueilla: digitaalinen tallentaminen kokoaa asioita ulkoiseen muistiin niin, että ihmisten työmuistia vapautuu  muuhun. O’Gorman ei problematisoi elämäkerrallisen muistin hapertumista, hän ei kiinnitä huomiota elämäkerrallisen muistin uusiin tehtäviin, vaan katsoo että proseduraalinen muisti voi vallan hyvin korvata sen.

Hän katsoo varsin optimistisesti, että tapahtumamuistin heikkeneminen olisi väliaikaista, ja muutoksen vaikutus olisi päinvastainen:  se mahdollistaisi entistä suuremman muistojen määrän. Periaatteessa koko elämän kattavat muistot olisivat aktivoitavissa esimerkiksi videoita katselemalla.

Mutta kun henkilökohtaista historiaa tallennettaisiin automaattisesti, eikä sitä kerronnallisesti työstettäisi, niin mitä tapahtumista voisi muistaa, ehkä jotain valokuvamuistin tapaisia välähdyksiä, koska tapahtumien kulkua ei olisi enää mielessä. Näin siis elämäkerrallisen muistin sijaan tullut proseduraalinen muisti näyttäisi toki tiet arkistoihin, mutta kun tulija katselisi kuvia hän ei enää muistaisi tapahtumia.

Toinen muistin alue, semanttinen muisti on suhteessa tiedonhakuun. Siinä on tärkeä muistaa hakusanoja, ja muistin ylikuormittumisen takia nimet tulevat vähitellen mieleen ja googlen käyttö käy vaikeaksi. O’Gorman katsoo ulkoisen muistin ainoan vaaran liittyvän siihen, että elämäkerrallisen muistin   polut pyyhkiytyvät mielestä ja sen tilan ottaa proseduraalinen muisti,  ja eräänlainen navigointi

The threat of hypomnesis (externalized memory) lies not in its potential destruction of natural human processes, but in the potential for these processes to be governed by others, without our knowledge or permission.

On selvää, että muistamisen ja mielessä pitämisen tehtävät ovat digitaalisuuden myötä muuttuneet. Se, että emme muista samalla tavalla kuin vanhempamme, tuntuu muistin rapistumiselta. Mutta miksi muistaa ensi viikon töitä, kun ne ovat kalenterissa, miksi muistaa syntymäpäiviä, kun niistä voi tilata muistutukseen puhelimeensa. Kaikesta mikä on vaarassa unohtua, voi tilata muistutuksen itselleen. Arkista työmuistia voi siis vapauttaa muihin tehtäviin.

Menneisyyden automaattinen tallentaminen ei ole ongelmatonta. Muisti on aina uudelleen muistamista, siksi tuntuu kapealta olettaa, että ulkoiseen muistiin voisi tallentaa elämää ilman että sisäinen muisti osallistuisi siihen. Pikemminkin on ajateltava niin, että tallennus on vain ulkoinen virike jonka tulkitsemme oman kokemuksemme ja elämäkerrallisen muistin mukaan.

Muisti ei siis ole kovalevy, jonne talletetaan asioita. Muistaminen ei ole alkuperäisen asian hakemista esiin, vaikka ulkoiset muistit antavat sellaisen vaikutelman. Sisäinen muisti ei ole varasto, vaan se toimii aistien tavoin ja tarvitsee uudistamista sekä uudelleen tulkitsemista: ilman ajoittaista muiston uudelleen lujittumista se katoaa. Se minkä muistamme nyt, on jonkin asian viimeinen versio. Kun muistot muuttuvat, ovat vähemmän haavoittavia tai paljastuvat pahempina kuin muistitkaan, ihminen annostelee ja tulkitsee asioita.

Lisäksi muisti valehtelee, se voi ottaa omaksi pikkuveljen lapsuusmuiston, se voi rakentaa valemuiston valokuvan perusteella, se tulkitsee aina kaiken uudelleen. Voimakas eläytyminen tekee tämän mahdolliseksi, kuviteltu voi muuttua tosiasiaksi. Muistamainen on tässä samanlaista kuin aistihavainto, mikä sekään ei ole passiivista rekisteröintiä ja tallentamista. Huomiokyky tekee sekä havainnoista että muistoista muuttuvia, aktiivisesti eläviä asioita.

Yksityisen elämän eri vaiheitten muisti on nykyään paljolti valokuvien varassa, mutta kuvista nähty muuttuu. Kuvat toimivat tehokkaasti muistin ulkoisena laajennuksena, arkistona, jonka avulla asioita voidaan palauttaa mieleen. Valokuva on tehokas muistin lujittamisen väline, samalla käy usein niin, että kuva muuttuu tapahtumaksi, jonka sisällöstä kuvassa olevat ovat eri mieltä.

Episodisen muistin (tapahtumamuisti tai elämäkertamuisti) on katsottu heikentyneen, koska digitaalinen tallentaminen on paitsi korvannut sen, myös ottanut sen paikan. van Dijk (2007) puhuu medioituneesta muistista, jonka myötä pitkäkestoisen muistin, eli elämäkerrallisen muistin osuus näyttää vähentyneen tallennustekniikoiden myötä. Sisäiset kertomukset, elämän episodit, ovatkin kuvina arkistossa. Tämän myötä me emme ehkä muista itseämme yhtä vahvasti kuin vanhempamme muistavat itsensä, koska jatkuvuuden kokemus syntyy sisäistetyistä muistoista ja tapahtumien rytmittämästä elämäkerrasta. Kenkälaatikko, johon vanhemmat keräsivät valokuvat, tarjosi hataria, mustavalkoisia välähdyksiä, joiden perusteella jokin kesä tai talvi voitiin palauttaa mieleen. Kokonainen ajanjakso ja maailma voitiin muistiponnistuksin palauttaa mieleen. Meillä on kuvien arkistot paljon laajemmat, ja nuoremmilla on sitäkin laajemmat menneisyyden visuaaliset tallennukset. Kenenkään mieli ei ponnistele yhden valokuvan kanssa niin uutterasti, koska on niin paljon muita kuvia jotka ovat tallentaneet sen saman kesän.

Arkistot toimivat oman muistin ulkoisina laajennuksina vain, jos nuo kuvastot tarjoavat jotain mieleen palautettavaa. Jos tuo mieleen palaava käy ohueksi, jos en tunnistakaan enää kuvassa näkyvän miehen kokemusta omakseni.

Valokuvien katselu, omiin muistipaikkoihin pääsemisen taidot, elämäkertaan menemisen reitit eivät ole niin pysyviä kuin helposti luullaan. Onko mummon se kenkälaatikko hukassa, missä vanhat valokuvat olivat? Minne tulikaan laitettua kaikki ne vanhat kirjeet? Mitä niitten katoaminen merkitsee, katkosta, menneisyyteen pääsemisen epäonnistumista.  Digitaalisen tallentamisen aikana reitti ylenmääräisiinkin arkistoihin, kansioihin saattaa katketa, kun tiedostomuodot muuttuvat. Tai jos aineistot säilyvätkin, voi käydä niin että valokuvien sisäiset vastineet ovat kadonneet, voi olla että tiedän kyllä paikat ja ihmiset näkemissäni kuvissa, mutta kokemus ei palaa. Ehkä siitä on liian kauan aikaa, kun olen käynyt tuon ajanjaksoni kuvastossa, eikä yhteyttä sen aikaiseen maailmaan löydykään.

Voin kuvitella kuva-arkistot, jotka eivät aukea vaikka selaan kuvia, ilman kokemuksellista vastinetta on vain ryteikköjä.

Samalla joku on huomannut, että tapahtumamuisti on korvautunut valokuvamuistilla. Menneisyys on muuttunut kuvasarjoiksi kameroiden vaikutuksesta, niin että reitit valokuvista muistoihin vaatii

Ulkoisten muistien kaivelu ja niiden työstäminen sekä menneen tarkastelu uusin silmin on eräänlaista uusmuistelua, mielen ponnistelua digitaalista dementiaa vastaan. Voidaan väittää, että vaivattoman tallentamisen aikanakaan muisti ei ole pysyvä vaan sen tulee voida ajoittain työstää, tukita ja ymmärtää menneitä asioita. Uudelleen työstäminen, kertaaminen eli saman kertominen uudestaan ja uudessa tilanteessa on tarpeen. se antaa tilaa esimerkiksi kirjoittamisen kaltaiselle menneisyyden ymmärtämisen työlle.

Kirjoittaminen on muistitekniikka, joka liittyy kiinteästi omaelämäkerralliseen muistiin. O’Gorman korostaa sitä, että kirjoittaminen on muistitekniikka, josta on tullut erottamaton osa ihmistä:

… here is no human without the archive, no human without prosthetic memory. Any conception that views reading or writing as somehow unnatural for the human misses the point that perhaps the only thing natural about the human brain is its ability to adapt rapidly to changing technological implements and environments.

Ajatus kirjoittamisesta sosiaalisen aistin jatkeena ei ole vain metafora. Kirjoittamisen luonnehdinta apuvälineeksi, proteesiksi, on peräisin Derridalta. Se on termi, jonka kautta voidaan luonnehtia esimerkiksi sitä, miksi on ihmisiä, joille muistaminen ja kirjoitus ovat kehittyneet aivan erottamattomiksi.  Ihmisen ja välineen yhteen kasvaminen, proteesi, on sittemmin laajentunut N Kristine Heylesin luonnehdintaan kirjoittavasta ihmisestä ensimmäisenä kyborgina, joka on kirjoittaessaan kasvanut sisälle teknologiaan . Kirjoittamisen lisäksi kyborgi-ihminen on omaksunut myös muita proteeseja kuin kirjoitusvälineet, hänellä on kamera ja muita sensoreita.

Muistin apuvälineet kuuluvat ihmiseen, muistoja ei koskaan ole ollut pelkästään omassa mielessämme. Kulttuuri sellaisenaan on jo ulkoisen muistin aluetta. Tekstiksi kirjoitetut kokemukset, voidaan arkistoida, mutta kirjoitettaessa kokemuksesta piirtyy jälki myös pitkäkestoiseen muistiin, ja kun kirjoittaja löytää tekstin arkistosta hän löytää sen samalla omista muistoistaan.

Kirjoittamisen ja muistin suhde ei siis ole vain kokemuksen ylös kirjaamista. Kirjoittaminen muuttaa muistia ja samalla myös havaintoa. Havainnoiva kirjoittaminen vaikuttaa huomiokykyyn ja tarkkaavaisuuteen asioiden suhteen. Kirjoittaminen on silloin kuudes aisti. Joku kirjaa tunteensa päiväkirjaan, ilmaisee kirjoittamalla sen mitä todella ajattelee ja kokee. Kirjoituksesta on siis kehittynyt menetelmä, joka vahvistaa sosiaalista aistia.  Kuten runoilija Joseph Brodsky sanoi: ” ihmisellä ei ole häntää. siksi hän kirjoittaa”.

Kirjoitetut kokemukset eivät siis ole välineestä erillisiä asioita. Kokenut kirjoittaja on kehittynyt välineensä kanssa siihen suuntaan, että kirjoittaminen vahvistaa kokemusta. Myös kamerasta voi tulla tällainen havaitsemistapoihin kiinni kasvanut proteesi, silloin kyse ei ole enää tallennusvälineestä. Näin voidaan tehdä ero taitoa vaativan muistamisen välineen ja automaattisen tallennuksen välille. Vaivattoman tallentamisen suhde pitkäkestoiseen muistiin on oletettavasti heikompi. Vaikka O’Gorman  tukeutuu proteesin käsitteeseen hahmottaessaan ulkoisen muistin mahdollisuuksia, häneltä jää huomioimatta proteesin luonne. Kamera pelkkänä tallentimena ei ole proteesi, sellaiseksi se tulee vasta kuvaajan taitojen myötä.

Välitön kokemus ei ole erillään proteesista ja lisävälineestä silloin kun kokija aktiivisesti osallistuu havainnon tekoon. Vaivattomat tallennusvälineet eivät näin tee.  Kuvan ja digiteknologian sekoittuminen elämänkokemuksiin on keskeinen muutos, jossa muistitekniikat ovat muuttuneet arkistojamme. Optimismi, millä Hayles puhui kyborgeista yli kymmenen vuotta sitten, perustui oletukseen että havaintokyky tulee laajenemaan ja teknologian avulla ihminen pystyy saavuttamaan uudenlaista sensitiivisyyttä havaintomaailmaansa. Sittemmin on paljastunut, että teknologisten välineitten käytön kulttuuri ei kehittynytkään uteliaan kyborgi-ihmisen suuntaan. Digitaalisista välineistöistä on tullut rutiinia.

Tallennuksen ja kirjoittamisen välillä on siis olennainen ero, samalla kun kirjoittaminen vaikuttaa työläämmältä kokemuksen tallentamiselta, se toimii kokemuksen käsittelyn ja suodattamisen välineenä.

Technics and Time trilogian laatinut filosofi Bernard Stiegler painottaa myös kirjoittamisen merkitystä muistin kannalta. Hänen argumenttinsa on kulttuurievoluutioon pohjaava. Stiegler katsoo, että muistin kehitykselle voi olla haitaksi se, että varhaiset muistitekniikat ohitetaan. Piirtämisen ja kynällä kirjoittamisen taidot voidaan toki tuoda paperin sijaan näyttöpäätteelle. Suora hyppy kameroitten ja muitten tallennusvälineitten käyttöön voi johtaa yllättäviin seurauksiin paitsi muistin, myös havaintokyvyn kehitykselle.

Digitaalisen tallentamisen aikana teknologian rutinoituneella ja automaattisella käytöllä saattaa olla yhteytensä digitaaliseen dementiaan. Kognitiivinen ylikuormitus ja elämäkerrallisen muistin fragmentoituminen ja ulkoisten muistien käyttö voivat antaa vaikutelman kulttuurisesta ilmiöstä, joka on muistin heikentyminen. Kirjoittamisesta voi digitaalisena aikana löytää olennaisia muistin tekniikoista, joissa pitkäkestoisen muistin ja ulkoisen muistin arkistojen välille rakentuu reittejä kokemuksen ja tallentamisen välille, jotka ovat muistin kannalta olennaisia.

 Päälähde:
Marcel O’Gorman (2013) “Taking Care of Digital Dementia”, in ctheory
http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=740

Lähteet:
Jacques Derrida, (2003) Platonin Apteekki, suom. Tiina Arppe ym.
Nicholas Carr (2010): The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains
Manfred Spitzer (2012) Digitale Demenz, Wie wir uns und unsere Kinder um den Verstand bringen.
Walter J. Ong, (1958),Ramus, Method, and the Decay of Dialogue: From the Art of Discourse to the Art of Reason .
Maryanne Wolf, (2008),Proust and the Squid: The Story and Science of the Reading Brain
N. Katherine Hayles, (2007), ”Hyper and Deep Attention: The Generational Divide in Cognitive Modes,” Profession
Bernard Stiegler, (1994 – 2010) Technics and Time, 1-3.

 

Sininen kukka ja kaivosmiehen hakku

Novalis: Heinrich von Ofterdingen (1802) Suom. Suvi Nuotio. Sanasato 2013.

Saksalaisen 1790-luvun varhaisromantiikan neroista Philip von Hardenberg muutti nimensä ohjelman mukaiseksi. Hänet tunnetaan Novaliksena. Tehtävä, jonka hän nimensä myötä otti, oli maailman romantisointi. Nykyään tuo termi assosioituu kaunisteluun ja toiveajatteluun; romantisoinnista ei ole jäljellä muuta kuin huonoja kaikuja, eikä se tee asialle oikeutta.

Novalikselle romantisointi oli yllättävän johdonmukainen metodi. Henrich von Ofterdingen osoittaa, että nuori nero ei ollut liikkeellä ilman työkaluja. Aikansa subjektiivisin romaanifragmentti oli myös työkalupakki: se tarjoaa keinot, kuinka vahvistaa sisäistä mielikuvitusta, luoda Liebe-und-Lust, jättää toiminnan maailma ja siirtyä elämään kielessä.

JENAN PIIRIT
Saksalainen idealismi tarjosi 1790-luvun Jenan yliopistossa luentosalin, jossa Novalis kasvoi muiden joukossa Kantia ja Fichteä kuunnellen. Luennon jälkeen spekuloitiin muiden opiskelijoiden, kuten Hegelin, Hölderlinin ja Schellingin kanssa. Aikansa kysymys oli: millainen vallankumous syntyisikään, jos aistimellisuus koko rikkaudessaan onnistuttaisiin liittämään idealistiseen filosofiaan.

Novalikselle läheisin oli Atheneum. Ryhmä kokoontui Schlegeleiden luona, ja Novaliksen romaaniaihiotakin on kommentoitu siellä. Ryhmässä kehiteltiin uudenlaista kirjoittamista ja myös kirjoitettiin yhdessä. Usein noiden yhteistekstien tekijäksi merkittiin Novalis.

Romantisoinnin ohessa tuolloin puhuttiin myös poeettisesta metodista. Sen myötä kehiteltiin tapaa luopua genren mukaan kirjoittamisesta ja sääntöestetiikasta. Jean-Luc Nancy ja Philippe Lacoue-Labarthe ovat tarkastelleet Atheneum -ryhmää uuden kirjoittamisen kehittelijöinä teoksessan The Literary Absolute (1988).

Liisa Saariluoma (nyk. Steinby) kirjoitti Heinrich von Ofterdingen -teoksesta Nuoren Voiman varhaisromantiikka -numerossa (4/1997). Hän sanoi: ”käsittelen jotain, mihin romantiikan jälkeisellä kirjallisuudella ei ole mitään kosketuskohtaa”. Hän viittasi siihen, kuinka realismi on vienyt romaanin kokonaan toisaalle. Realismin jälkeen kaikki romantisoinnin pyrkimykset ovat tulleet naurettaviksi. Ehkä siksi Saariluomankin oli 90-luvulla puhuttava Novaliksen kohdalla ”todellisuuden poetisoinnista”, joka onkin neutraalimpi termi kuin romantisointi.

EDUSTAVAT DETALJIT
Nykylukijan on vaikea päästä romanttiseen maailmaan: esteenä on kerronta ja Novaliksen aivan sietämätön positiivisten ylisanojen käyttö. Romantisointiin kuulunut positiivinen ajattelu tuotti tyyliä, jota on vaikea hymähtelemättä lukea. Kaiken näkeminen positiivisessa valossa yhdistyy siinä klassiseen kuvaustapaan, jossa poimitaan asioista vain edustavimmat seikat. Klassinen ja yltiöpositiivinen detalji tuottaa realistiseen konkreettisuuteen tottuneiden kannalta huonoa kerrontaa.

Kuvausta, jossa jokainen yksityiskohta on aina paras ja kaunein on vaikea ottaa vakavasti. Seuraavassa kuvataan nuori Heinrich vierailulla eräässä vuoristolinnassa. Kuvauksen ylisanat lähes tuhoavat pääasian, sen kuinka päähenkilö romantisoi ilmapiirin:

”Nuoren Ofterdingin vaatimattomuutta ja teeskentelemätöntä kainoa käytöstä ylistivät sekä ritarit että naiset, ja jälkimmäisten mielissä viipyi vielä pitkään nuorukaisen miellyttävä olemus, kuin jonkun muukalaisen arkipäiväinen sana, joka melkein jää kuulematta, kunnes se kauan vieraan lähdön jälkeen, näkymätöntä umppuaan aina vaan enemmän avaten, näyttäytyy lopulta ihanana kukkana, toisiinsa kietoutuneet lehdet loistaen kaikissa väreissä, niin ettei näkyä unohda koskaan eikä väsy sen toistamiseen, se on alati läsnä kuin koskaan ehtymätön aarre.”

Kerronnan ornamenttia sirotellaan vain hienoimpia detaljeja poimimalla (umppuaan avaten … ihanana kukkana … loistaen kaikissa väreissä… ehtymätön aarre). Samalla jää huomaamatta, millaisena muutosvoimana Heinrich kuvataan; romantisoinnin työkalullaan hän on koskettanut hovin naisten mieltä tavalla, jota nämä jäävät toistamaan omissa fantasioissaan. Tämä väline ei ole erityisen fallinen; se on kaipuun sininen kukka, jonka vaikutus ei heti tunnu, mutta joka tekee työtään vähitellen.

Samalla tavalla Heinrich romantisoi myös arabipakolaisen. Kohdatessaan puistossa itkevän Zuliman, hän pyytää naista kertomaan perusteellisesti kohtalostaan. Tarina kestää iltaan, sen orientalististinen lumo ja eksotismi saa myös kriittisen sävyn. Nainen on sotasaalista, joka on orjuutettu palvelijaksi. Zulima kaipaa veljeään. Heinrichin yksinkertaisia ja lohduttavia vastauksia ei kerrota, mutta jokin alkaa tehdä työtään, niin että Zulima ei nuku lainkaan seuraavana yönä, ”sisäinen ilo oli pitänyt hänet valveilla”.

Koko artikkeli Nuori Voima 1/14
ks. myös ”Novaliksen  rakkaus (filo)sofiaan” esitelmä runosalongissa 1998

Platonin asetukset verkkosivulla: vieraat sallitaan/ei sallita

Risto Niemi-Pynttäri
julkaistu Lehtolapset Leevi Lehto 60-v juhlakirjassa 20.2.2011

”Mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa joukkojen tietoisuutta”
Tämä Leevi Lehdon uudenlaiseen kirjankustantamiseen liittämä ajatus-paradoksi kumpuaa kuviosta, jonka lähteet ovat moninaiset: vakavasti otetusta avantgardesta aina hienoiseen ironiaan joukkoja kohtaan. Lause on hyökkäys yleistajuisuuden vaadetta vastaan, olisihan joukkojen tietoisuuden mukailu vain ennalta ymmärrettyjen asioiden vahvistamista, se ei voisi kiinnostaa noita seitsemää.

Leevi Lehdon esseitä lukeneet tietävät, kuinka hän kavahtaa kaikkia yhteishengen nostattamisen hankkeita. Suuremmista kuin seitsemän hengen symposiumeista on harvoin kysymys. Lauseessa asetetaan siis oletusarvoksi 7 – eli pieni ryhmä, jossa voi tapahtua jotain vain heitä kiinnostavaa. Tätä voi verrata siihen mitä Platon tarkoitti, kun hän Faidros -dialogissa puolusti ajattelun harjoittamista vain pienessä seurassa – tosin Platon käsitteli sen kautta yleisesti jaettavan kirjoituksen vaaroja.

Kuuluuko Leevi Lehdon suusta siis Platonin sivuääni? Ehkä ei, mutta eräänlainen kaiku tuntuu kuitenkin sanovan: olennaista on kiinnittää huomio niihin seitsemään, jolle voit esittää ajatuksesi. Heille ja heidän avustamanaan voit synnyttää oikeaa kirjoitusta, tulevaisuuden kirjoitusta. Hävitä kuitenkin teksti heti sen esittämisen jälkeen.

Myytti siitä, että vain harvat ”ymmärtävät todella” palautuu Platonin Faidros-dialogeihin, ja kirjoituksen heikkouksiin puheeseen verrattuna. Eräänä ajatuksena on se, että kirjoitukseen ei voi luottaa, koska se ei voi puolustaa itseään väärinymmärrystä vastaan. Leevi Lehdon tekstejä lukeneet tietävät, että hänelle väärinymmärrys ja kirjoitusten väärintulkinta ei ole pettymyksen vaan antoisan hämmingin paikka.

Platonin asetukset 1

Platonin asetukset 2

Sloterdijk ja vihapankit

Risto Niemi-Pynttäri/ ote Nuoren Voiman KRITIIKKI -lehden syksy 2010 arviosta

Peter Sloterdijk: Zorn und Zeit. Politisch-psychologischer Versuch. 356 s. Suhrkamp 2006. Englanninnos Rage and Time: A Psychopolitical Investigation. 256 s. Käänt. Mario Wenning. Columbia University Press 2010.

1.

Kuinka suhtautua riitoihin ja vihaan verkkofoorumeilla? Milloin kyseessä on vaarallinen viha? Milloin taas pieni särö konsensuksessa on tulkittu riidaksi? Usein tulee vaikutelma, että verkkoriidoissa ei edes sanota mitään uutta: vanhat syyttelyt vain kiertävät ja toistuvat. Verkko on varsin altis sille, että vanhat riidanaiheet toistuvat yhä uudelleen. Toki kiistelijät voivat olla uusia, mutta kauna on sama. Missä ovat vapauttavat kiistat, ilmapiirin tuuletukset? Uusi ja tuore yhteenotto tekee jopa iloiseksi.

Aivan kuin verkossa riitelevillä olisi käytössään eräänlainen avoin pankkitili ja katkeruuden varanto. Aivan kuin pitkävihaisuus ja kauna eivät olisikaan yksilön ongelma, vaan pitkän ajan myötä kertynyt katkeruustili, josta halukkaat voivat ottaa käyttövihansa. Siksi riitelijän itsensä ei edes tarvitse olla erityisen aggressiivinen, joskus pitkästyneisyyskin riittää.

”Vihapankki” on Peter Sloterdijkin käyttämä termi pitkävihaisuuden varannoille, joita käytetään modernien valtarakenteiden tarpeisiin. ”Poliittis-psykologisessa tutkielmassaan” Zorn und Zeit (”Viha ja aika”) hän puhuu Nietzschen tavoin modernin kulttuurin perustaan asettuneesta kaunasta. Siitä on tullut huomaamaton persoonallisuuden rakennetta muovaava voima, ja jotkut ovat jopa neroja kaunansa vuoksi. Sloterdijk puhuu vihan ja katkeruuden kertymistä, jotka ovat osaltaan mullistaneet yhteiskuntia aina viime aikoihin asti. Viimeisinä ovat voimissaan Sloterdijkin mukaan kansallisvaltioiden vihapankit. Niistä käsin on tarjoutunut nationalistista vihaa minkä tahansa pettymyksen kruunuksi.

Sloterdijkin ”vihapankki” viittaa yleisen kaunaan, pettymykseen, joka kohdistuu tähän maailmaan uskonnollisissa liikkeissä, ja pettymykseen, joka kohdistuu tähän yhteiskuntaan poliittisissa liikkeissä. Yksilöllisen aggressiivisuuden sijaan näkökulma on siis laajoissa ja usein oikeutetuissakin pettymyksen kertymissä.

Verkossa viha on näkyvää, mutta on vaikea sanoa onko se todellista. Luoko verkkokulttuuri vain merkityksettömiä, kierteleviä konflikteja, vai onko niillä myös seurauksia? Sloterdijkin mukaan olemme tulleet aikakaudelle, jolloin yleensäkään intohimo, raivo ja vimma eivät muuta mitään, ne hajoavat voimattomuuteen. Edes oikeutettu viha ei johda muutoksiin. Yksittäiset raivonpuuskat eivät saa aikaan muita kuin pakonomaisia moralistis-kurinpidollisia toimia.

Verkossa ei synny hyviä eikä huonoja liikkeitä, vihapankki toimii mutta mikään ei muutu. Verkko vaikuttaa Sloterdijkin mukaan historian lopun alueelta, jossa lopulta menetetään myös se positiivinen voima, mikä vihan taustalla on vaikuttanut. Tuloksena ei ole rauhallinen maailmankylä, vaan päinvastoin tunkkainen pahantuulisuus leviää kaikkialle.

2.

Sloterdijk kehittelee Zorn und Zeit -teoksessaan nietzscheläistä vihan teoriaa, analyysia kulttuurista, jossa jäädytetty viha on hyväksytympää kuin spontaani raivokkuus. Vihassa on kyse patoutumasta, kertymästä joka myrkyttää kantajansa. Yksinkertaisesti sanoen, kun vapaasti virtaava raivo pysäytetään, se kertyy vihaksi. Raivo puolestaan on loukkauksesta syntyvä spontaani tunne, joka on suoraan yhteydessä ihmisen egoon, itsesuojeluvaistoon ja ennen kaikkea itsekunnioitukseen.

Sloterdijk katsoo, että raivon ja vihan taustalla on kysymys itsekunnioituksesta thymoksena. Platon sanoi, että raivon alkuperä on thymoksen, kiihkeän sielunosan loukkauksissa ja että tämä raivo on oikeutettua. Aivan toisenlaiseen kulttuuriin viittaa psykologisoiva puhe ”alemmuuskompleksista”, missä vastaavaa tarvetta väheksytään ja arvostuksen tarpeesta tulee lähinnä naurettava.

Tuo Platonilta peritty termi thymos on loukattuna raivoa synnyttävä psyyken voima, se on yhtä vahva kuin eros. Puhuessaan eroksesta Sloterdijk ei tarkoita seksuaalista emansipaatiota, vaan ahneutta kuluttamisessa. Modernina aikana toinen näistä muodostaa vihapankkeja ja toisesta on tullut kulutuskeskus. Loputon ahneus on tuhoisa seksuaalisuuden muoto, ja viimeajat Sloterdijk onkin puhunut ahneuden lopusta ja thymokseen perustuvasta anteliaisuuden taloudesta.

….