Emanuele Coccia: Kasvien elämä

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Nyt kun olemme ilmastokatastrofin keskellä, on syytä ajatella niitä, jotka tuottanet tämän happipitoisen ilmakehän. Kiitos kasveille, ne voivat ehkä ottaa hoitaakseen tämän valtavan hiilidioksiidimäärän, jonka olemme ilmakehään tuottaneet.

Coccialle ilmasto ei ole vain kaasukehä vaan paljon enemmän. Kasvit osoittavat, että ilmakehä ei ole kaatopaikka. Ja se, mitä kutsumme hengittämiseksi on osa kasvien kanssa tapahtuvaa ilmastoviljelyä. Tosin ihmiskunta tuottaa hiilidioksiidit ilmakehään aivan muuten kuin keuhkojensa kautta.

Kasvit ovat luoneet ilmaston, yhteyttämällä ne ovat tuottaneet tänne sekä hapen että hiilihydraatit,proteiinit ja muun syötävän. Kasvit ovat välittävä linkki auringon energian ja elävän maan piirin välillä. Fotosynteesi välittää niin sanotusti hengen aineeseen. Ainoastaankasvit eivät syö toista elollista, päinvastoin ne lisäävät elämää olemassaolollaan.

Niinpä ”kaikki fotosynteesiin kykenevät elämänmuodot voisi kuvata epäinhimillisinä ja aineellisina jumaluuksina, kesyinä titaaneina, jotka eivät tarvitse väkivaltaa perustaakseen uusia maailmoja.” Coccia, 19.

Fotosynteesi ja maailmassa oleminen

Coccia ottaa tarkasteltavakseen suuret prinsiipit: lehden, kukan ja juuren. Keskeisin näistä on lehti ja kaikki se, mikä fotosynteesiin liittyy. Kasvien ansioista maanpiirin ylle on syntynyt elinkelpoinen alue, ilmameri. Sen pohjalla me elämme, ilmaan upoksissa.

Fotosynteesi on asetettava lähtökohdaksi, kun kysymme, mitä on kasvien maailmassa-oleminen. Coccia on tässä hyvin johdonmukainen, kun hän väittää, että lehti on ensin. Lehti on laboratorio fotosynteesille. Ontologisessa mielessä siemen on lopultakin vain yksi lehden kehittämistä tavoista lisääntyä. Samoin kasvin varsi haaroineen, sen lehti on tehnyt omaksi kuvakseen, varren se on asettanut palvelemaan lehden pyrkimystä ylös valoon. Raamatullisesti puhuen: lehti on lähettänyt juuren maahan hakemaan nestettä ja kivennäisiä.

Silti, tuntuu että Coccialla on hieman vaikeuksia saada juuret mukaan tähän fotosynteesin ontologiaan. Juuret pyrkivät pois valosta, ne hakeutuvat alaspäin. Coccia tuntuu hakevan kasvien olemassaololle kuitenkin yhtä ainoaa lähtökohtaa: fotosynteesiä. Hän ei myönny tarjolla olevaan dualismiin. Vaikka selvästikin kasvi on kahden miljöön asukki, puoliksi maassa ja puoliksi ilmassa.

Niinpä voisi ajatella, että Coccia puhuu eläimistä, kun hän kiteyttää, että ”emme ole maan asukkaita, vaan asumme ilmakehässä”(42). Tämä on totta niitten elämänmuotojen kohdalla, jotka ovat juurettomia, mutta Coccia haluaa kasvit mukaan fluidiin ilmapiiriin, unohtamaan juuret.

Koko artikkeli: täällä.

Emanuele Coccia: Kasvien elämä, sekoittumisen metafysiikkaa, suom. Jussi Palmusaari, Tutkijaliitto 2020