KIRJOITTAMISEN KÄSITYÖ JA KIELEN MATERIAALISUUS

Jyväskylän yliopisto – 26.3.2020

Kirjoittamisen paikkaa tiedeyliopistossa on perusteltu monin syin, mm. osana nykykirjallisuutta ja tekstien syntyprosessien tutkimusta. Näin se on liitetty osaksi humanistista asiantuntijuutta. Teoksessaan New Humanities and Creative Writing (2005) Paul Dawson katsoo, että humanistien rooli on muuttumassa. Enää eivät riitä pelkät tulkinta ja analyysitaidot. Niiden rinnalla tarvitaan nykyistä laajempia tekstin tuottamisen taitoja.

Paul Dawsonin mukaan kirjoittajakoulutus voi tuoda tekstien tulkinnan rinnalle uusia tekstien kanssa työskentelemisen taitoja. Olennaista on tekstien materiaalisuuden tuntemus.

Vain viestintään suuntautunut kirjoittaja voi olla selkeä asioiden esittäjä, mutta samalla hän voi operoida pelkillä merkityksillä ja kirjoittaa kuin ruumiiton mieli. Hänen oma kielensä voi olla heikosti materiaalistunutta, epäkonkreettista, hän elää yleiskielessä niin hyvin, että on taipuvainen käyttämään sitä sokeasti.

Kirjoittajalle, joka tunnistaa olevansa kielen käsityöläinen, kieli ei koskaan ole puhdasta merkitysten viestimistä, siinä on myös epäpuhtauteen kätkeytynyttä materiaalisuutta.

Kirjoittaja saa tuntumaa kielen materiaalisuuteen kieltä käsitellessään – ja nämä monenlaiset käsittelyn eri pakenevat teoriaa. Kirjallisuustiede, jonka ansiot ovat tulkinnassa ja analyysissa, jää pakosta metatasolle, ellei siihen liitetä myös kirjoittamista. Tämä siksi, koska kielen materiaalisuutta ei voi tuntea vain tulkinnan avulla, siihen tulee tutustua kirjoittamalla, eli tekstin konkreettisen työstämisen tasolla.

”Lanquage is material in the sense that it has tangible effects …” David Bleich, Materiality of the Language.Uusmateriaalisuuden teoria suuntaa kirjoittamista hyvinkin vivahteikkaaseen toimintaan kielen konkreettisuuden kanssa.

Tulkinta ei siis ole ainoa, eikä riittävä tapa toimia tekstien kanssa. Kirjoitettuun kieleen täytyy myös tarttua, sitä täytyy työstää ja muokata, ote sen materiaalisuuteen saadaan sitä käsittelemällä.

 

DIGITAALISUUS JA PUHE TEKSTINÄ

Kielen materiaalisuuden tunnistamiseen antaa aihetta myös digitaalinen kumous. Yleensä digitaalisuus on liitetty immateriaalisuuteen, aineettoman kommunikaation tuotantoon. Samalla huomio on kuitenkin kiinnittynyt vain suuriin, digitaalisiin tekstimassoihin. Big Data ja puhe tekstimateriaalista viittaa kuitenkin vain tietoainekseen, tekstien varastoon.,

Suurten tekstiaineistojen automaattinen käsittely tekee lukemisesta tarpeetonta. Niiden materiaaleja ei ole työstetty eikä hahmotettu luettavaksi. Big Data osoittaa kuitenkin, että kieli on jotain käsiteltävää. Luettavaksi se tulee vasta kirjoittamalla tapahtuvan käsityön myötä.

Dawson korostaa sitä, että poeettinen kielen kanssa työskentely on humanistista käsityötä. Digitaalisuuden myötä on humanistit ovat havahtuneet siihen, että tulkintataitojen lisäksi tarvitaan kielen tajua, kykyä tunnistaa kielen elementit, sen materiaalisuus ja kirjoittamisen käsityö.

Miksi kirjoittaminen, konkreettinen kielen kanssa työskentely, tulisi nostaa tulkitsevan lukemisen rinnalle? Syntyykö jostain syystä juuri digitaalisena aikana tilausta kielen käsityölle.

Kenneth Goldsmithin Uncreative Writing, Managing language in the digital age (2011) kiinnitti kirjoittajien huomion löydettyyn kieliainekseen. Goldsmithin hyökkäys luovaa kirjoittamista vastaan perustuu huomioon, jonka mukaan itseilmaisuun keskittynyt kirjoittaminen on kielellisesti sokeaa. Kun kirjoittaja ilmaisee itseään, hän ei näe kieltä. Vieraitten, löydettyjen tekstien alueella kirjoittajan minä ei pääse varjostamaan kielen ominaisuuksien tunnustelua.

Kun digitaalisen mullistuksen myötä puhe muuttuu kirjoitukseksi, kielen sosiaalinen elämä tallentuu tekstivarastoiksi – ja siitä syntyy uuden kirjoittamisen työmaat. Nuo aineistot ovat tuskin lukukelpoisia, huono ja hahmoton kieli sekoittuu niissä rikkaaseen ja monipuoliseen. Mutta käsityö tällaisen kieliaineksen parissa – sekä sitä tukevien menetelmien käyttö – on digitaalisen ajan runoilijoiden työtä.

Elävän puheen kuuntelutaitoa tarvitaan siis silloinkin, kuin puhe on muuttunut digitaaliseksi aineistoiksi. Kirjoittaja kuuntelee kieltä ja työstää siitä esiin kielimateriaalin tuntua – lukija tunnistaa ja nauttii tästä materiaalisuudesta siis vasta kun se on kirjallisesti työstetty.

Goldsmith löysi ei-luovan kirjoittamisen periaatteensa luitenkin luovan kirjoittamisen harjoituksista. Timothy Mayersin kehittemissä harjoituksissa opeteltiin materiaalin tuntemusta työstämällä ensin vieraita tekstejä ja sitten omia. Re)Writing the craft (2005) teoksessa Mayers kehitteli uudelleen kirjoittamisen menetelmästä kirjoittajalle keinon tutustua lopulta omien tekstiensä materiaalisuuteen ja niiden sosiaaliseen kontekstiin.

Meyersin tavoitteena oli se, että kirjoittaja oppisi tuntemaan oman kielensä materiaalisuutta ja kirjoittamisensa ruumiillisuutta tekstejä uudelleen kirjoittamalla. Itsereflektio tarvitsee Meyersin mukaan myös ruumiillista ja aineellista itsetuntemusta, kirjoittamalla tapahtuvaa oman kielen tunnustelua.

Toisaalta juuri omaäänisyys on oman kielen materiaalisen elementin käytön taitoa. Kirjoittajan on vain vaikea tunnistaa sitä.

POEETTINEN FUNKTIO

Kirjoittaja käsittelee kieltä, hän kierrättää. Intertekstuaalisuus, joka aiemmin on korostanut merkitysten immateriaalista kiertämistä saa uusmateriaalisuudesta rinnalleen toisen painotuksen. Materiaalinen intertekstuaalisuus ei pidä kieltä vain merkityksinä, vaan kommunikaatiossa välittyy paljon muutakin. Yksinkertaisesti: vaikka ideat olisivat samoja englanniksi tai suomeksi, niin sanat ovat erilaisia. Niiden myötä myös merkitykset saavat erilaisia nyansseja.

Kielen materiaalisuus on käsillä esimerkiksi lyriikan työpajoissa, kun tulkinnan ja merkityksestä keskustelun sijaan käsitellään kielellistä ainesta, paneudutaan sen ominaisuuksiin. Informaation sijaan huomio kiinnittyy sanoihin ja niiden ominaisuuksiin.

Kirjallisuustieteen menneiden vuosien suuri termi ”poeettinen funktio” avasi aikoinaan mahdollisuuden ymmärtää, miksi kieli ei ole pelkkää kommunikaatiota ja immateriaalisia merkityksiä. Kieli välittää myös muuta, sillä on myös muuta tehtävää kuin viestintä. Tämän Roman Jacobson (1960) nimesi poeettisen funktion sellaiseksi alueeksi, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Pelkkä tiedon välittämiseen rajoittuneen kielen laajentaminen on ollut kirjallisuusteorian ytimessä siitä asti, kun Jacobson toi esiin poeettisen funktion -käsitteen. Kielen monenlaisten kommunikoivien funktioiden joukossa on myös funktio, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Tämä poeettinen funktio ei tarkastele asioita joihin kieli viittaa, se ei tarkastele kommunikaatiota jossa kieli toimii välineenä. Sen funktio on kielen ominaisuudet: tavallisesti poeettinen funktio liitetään kielen äänteellisten sekä rytmisten ominaisuuksien reflektointiin. Ajatus kieltä itseään heijastelevasta reflektiosta tekee poeettisesta funktiosta kielen abstrakteimman osan, mitä se onkin tekstin tulkitsijalle. Huomion kiinnittäminen kieleen on kirjoittajalle mitä konkreettisin seikka.

Kielen materiaalisuus on helppo tunnistaa kirjoittamisen käsityönä, samalla tuota kielen kanssa toimimista on hyvin vaikea selittää. Käsityön tekijä tuntee materiaalinsa: samalla kun kuvanveistäjä työstää puuveistosta, hän työstää myös puun materiaalisuutta esiin.

Kreikan poiesis -sana tarkoittaa alun perin valmistamista. Aristoteles viittasi tuolin tekemiseen puhuessaan poiesiksesta. Puusepällä on sekä tuolin idea että materiaalin tuntemus, niin että hän saa rakennettua kestävän tuolin,.

Voidaan siis sanoa, että kieleen tarttuminen ja sen käsittely on juuri sitä materiaalisuutta, jota kirjoittajat käsittelevät. Tarvitaan työskentelyä, jossa huomio kiinnittyy asian, merkityksen ja informaation lisäksi konkreettisesti kieleen.

 

KONKREETTINEN SUHDE ELÄMISMAAILMAAN

Usein on ihmetelty, kuinka vaikeaa tiedon popularisointi on: kuinka humanistiselle tutkimukselle niin olennainen käsitteellisyys ja teoria voisivat asettua osaksi vivahteikasta esseetä.

Samaan aikaan romaanitaiteen avulla pystytään käsittelemään sosiaalisen elämän kysymyksiä vivahteikkaasti ja yleistajuisesti. Romaani toimii ihmisten välisten suhteiden maailmassa. Se voi hyödyntää tutkimusta, mutta eri tavalla kuin yleistajuisuuteen pyrkivät popularisoinnit. Yleistajuisuutta luodaan käyttämällä esimerkkejä ja värikkäitä kielikuvia. Mutta romaanissa esimerkki on huono keino, esimerkkien käytön sijaan romaani vie lukijansa konkreettiseen maailmaan. Tämä maailma on samalla kertaa sekä tuttu ja yleistajuinen, että hyvin outo ja vivahteikas.

Mitä siis tarkoittaa se, että romaani vie lukijan konkreettiseen maailmaan ? Se edellyttää kirjoittajaa näyttämään pikemminkin kuin selittämään. Tiedon esittämisen sijaan se tekee lukijasta etsijän, joka kohtaa ensin tietämättömyyden ja saa tapahtumien myötä asioita selville.

Kirjoittaja siis tuo asiat esiin konkreettisina, eikä vain tiedon objekteina. Tietotekstissä konkreettiset asiat ovat vain esimerkkejä, kun taas romaanin maailma on kuvattu konkreettiseksi.

Näitten yhdistäminen on mahdollista persoonallisessa esseessä, joka poleemisen esseen sijaan ottaa konkreettiset elementtinsä kirjoittajan maailmasta ja juonellistaa kirjoittajan halun tietää ja saada asioita selville.

Akateemisen humanismin piirissä luova kirjoittaminen merkitsee ennen kaikkea epämuodollista tyyliä, puheen ja keskustelun alueilta siirtynyttä tyyliä. Erotessaan muodollisesta esitystavasta se keskustelee lukijan kanssa vapaammin, ja onnistuessaan se voi myös tavoittaa vivahteikkaampaa tietämystä kuin muodollinen tyyli.

Edes tieteellistä kirjoittamista ei voi enää pitää tieteen teon ornamenttia, tai kuosina, johon tutkimustieto jälkeenpäin puetaan. Ajattelu, kirjoittaminen, tutkiminen kietoutuvat yhteen.

Digitalisoitumisen suuri haaste ja mahdollisuus koko humanistiselle alalle, liittyy Paul Dawsonin mukaan juuri siihen, että nämä tulkintakeskeiset tieteenalat tarvitsevat käännettä kirjoittamiseen. Kyse ei ole vain fiktiosta eikä runoudesta, vaan myös tieteellisestä käsityöstä kielen kanssa

Ajattelussa on sosiaalinen dynamiikkansa, se synnyttää tilanteita, dialogia, ja verkon aikakaudella kykyä kirjoittaa tilanteiden mukaan. Toki muodollisilla ja konventionaalisilla kirjoittamisen metodeilla on paikkansa, mutta humanistisen ajattelun piirissä ne eivät ole ainoita. Luovan työn, luovan editoinnin ja uudelleen kirjoittamisen praktiikat kuuluvat tähän entistä sosiaalisempaan kirjoittamiseen.

 

Paul Dawson: New Humanities and Creative Writing (2004)
Timothy Mayers: (Re)Writing the craft (2005)