Tragedia ja katkeruudesta puhdistuminen

Kreikkalainen tragedia – taideaineet, yleisluento Jyväskylän yliopisto 22.1.2020

Tragedia –sana viittaa yllättävään ja järkyttävään onnettomuuteen, kärsimykseen ja sen kohtalokkaaseen pahenemiseen. Tragedia on odottamaton sattuma, accident. Se on hetki, jolloin onnea olisi tarvittu, ja onnella siitä olisi selvitty.  Yhteys kreikkalaisen draaman tragediaan lieneekin tässä onnen puuttumisessa – kun jumalat kääntyvät sankaria vastaan.

Arkikielessä tragedia on tarkoittanut usein samaa, kuin tuo tapahtuma, vaikka tarkemmin ottaen tragedia on sille annettu muoto. Tragedia: mahdollisuus kohdata onnettomuus, eläytyä ja kuvitella sekä todistaa se. Katsojalla on mahdollisuus eläytyen sortua ja kuntoutua, kohdata kriisejä, ennakoida katastrofeja.

Tragedia on perustaltaan hellenistinen, ja kuten on joskus sanottu, tragedian olemus katoaa kristillisenä aikana. Kristillinen lupaus, että Jumala ei koskaan hylkää ihmistä on vastakkaista tragedialle. Helleenit kokivat, että jumala hylkää ennen pitkää aina. Traaginen hetki on tämä jumalan hylkäämisen hetki, onnettomuus, hetki jolloin onnen kantamoista ei tule, mikään ei auta.

Toisaalta eurooppalaisessa kulttuurissa on paljon helleenistä vaikutusta, ja tragediakin kuuluu tähän historiaan. Tietyllä tavalla nykyisen maailman luonnoksessa on kristillisiä, mutta myös helleenisiä piirteitä. Keskeiset käsitteet ovat muunnelmia kreikasta: phusiksen suhde fysiikkaan, psyhen suhde psykologiaan, kosmoksen suhde kosmologiaan on enää hyvin heikko, silti logoksen suhde logiikkaan ja filosofiaan on vahva.

Tragedia tunnetaan kaikissa eurooppalaisissa kielissä. Toisaalta kreikkalaiset eivät olisi voineet puhua tragediasta onnettomuutena, koska heille kyse oli esityksestä näyttämöllä. Pikemminkin tragedia oli heille jo tapahtuneen onnettomuuden uudelleenesitys, keino toistaa tapahtunut siten, että sen vaikutus on parantava.

Kreikkalaisen draaman katharsis viittaa tragedian yleisössä aiheuttamaan puhdistumiseen. Kyse ei ole vain helpotuksesta, siitä että kyse oli vain esityksestä. Kyse on ehkä jostain muusta. Vaikka katharsis liittyisi juonen käänteeseen, silti kertomalla ei voi tuottaa katharsista. Tuo ruumiillinen tunne edellyttää konkreettista ihmistä näyttämöllä. Tapahtumien kulun kääntyminen onnettomaan suuntaan, lopulta kuolleen ruumis näyttämöllä tulevat sen merkiksi, että mikään ei ole enää kuin ennen. Nykyisyys alkaa tämän kuoleman jälkeen, mutta katharsiksen vuoksi tämä sankarin kuoleman jälkeinen aika ei ole vihan eikä katkeruuden myrkyttämää.

Vapaa ihminen astuu esiin

Helleenien kukoistus muinaisessa Kreikassa 400 – 500 eKr. on asetettu eurooppalaisen kulttuurin esikuvaksi. Sen jälkeen kun renessanssissa antiikki läydettiin, se on ollut ideaali malli aina modernin ajan alkuun asti. Homeroksen eepoksista, Sokrateen filosofiasta, sekä tragedioista on haettu taiteen lakeja ja sisäistä dynamiikkaa. Helleenisen ajan veistoksista on löydetty ihmisen hahmo parhaimmillaan. Tässä ihmisen kukoistuksessa on nähty ”olemisen keskipäivä”, aika, jolloin ihminen asettui valokeilaan vapaana ja onnellisena, vailla katkeruutta. Huolimatta kaikesta kärsimyksestä ja vääryydestä, tämän hahmon voi nähdä asettuvan nimenomaan katharsiksen jälkeiseen valoon.

Kuten Nietzsche luonnehtii Tragedian synty –teoksessaan: verinen menneisyys oli niin raskas taakka, että helleenien täytyi keksiä tragedia siitä selvitäkseen. Myytit, sankarikertomukset ja sotakronikat tarjosivat yllin kyllin kärsimystä ja vääryyksiä. Näin kerrotut ja lauletut tarinat rakensivat historiallista muistia. Toki menneitten sotien muistaminen lohdutti, mutta se ruokki myös katkeruutta. Katharsikseen perustuva tragedia kertasi sekin menneisyyttä, mutta se teki kerrotusta tapahtumia. Asiat näytettiin tapahtumina näyttämöllä, se mahdollisti vahvemman yleisön emootioiden ohjailun sekä johdatti yleisön katharsiksen kautta tilaan, jossa katkeruutta ei enää ollut. Kerrotun muuttaminen tapahtumiksi näyttämöllä oli merkittävä käänne: onnettomuus tapahtui ihmiselle, jota katsomme.

Rituaali alkaa elää

Homeros on epiikassaan onnistunut kuvaamaan katastrofeja. Mutta siihen ei liitetty katharsista. On kiinnostavaa, että katastrofeissa on aina eeppisyyttä. Kreikan sana kata-strofi, viittaa siihen, kuinka lauseiden kulku (strofi) kääntyy alaspäin (kata). Homeerisessa kerronnan poljennossa kesuura on katkoksen merkki, tapahtuu rytminen horjahdus. Katastrofin kohdalla tämä horjahdus on merkki isommasta vyörystä. Mutta katastrofi vain mukailee jotain isoa ja järkyttävää mitä ei voi kuvata.

Kun tragediassa narratiivinen muuttuu toiminnaksi, samalla se mitä on kuunneltu, muuttuu ruumiillisiksi teoiksi näyttämöllä. Silti kyseessä on performanssi, eikä sama asia kuin onnettomuus, jota draaman kulku jäljittelee.

Edessämme olevan ihmishahmon onnettomuus on ihmiselle luonnollisesti kuuluvan onnellisuuden (eudaimonia)  vastakohta, onni on se minkä pois ottamista ihminen ei ymmärrä.

ei myöskään esitetä realistisesti, vaan draamallisesti emootioita kehittävässä järjestyksessä.  Kreikkalaisilla oli taju siitä, että ihmisen kuolema on jotain mitä ei voi varsinaisesti esittää, se pakenee kuvausta.

Tapahtumien esittäminen yleisölle tunnettiin aiemmin rituaalisina menoina. Niiden jäykkään kulkuemaisuuteen verrattuna kertomukset olivat jännittävämpiä. Näistä aineksista helleenit onnistuivat yhdistämään kertomuksen ja puhdistusrituaalin.  Dramaattisena koetussa prosessissa yleisö saatetaan liikutuksen tilaan sekä johdetaan katharsikseen.  Katkeruutta tuottavat tunteet ohjattiin sankarin kuolemaan liittyvän liikutuksen kautta vapauttavaan tunteeseen, niin että katkeruudesta ja vääryyksien hautomisesta oli mahdollista vapautua.

Johdanto tragediaan jatkuu katsauksilla Aiskhyloksen, Euripideen ja Sofoklen tragedioihin.