Onnellisuuden arkkitehtuuri

Teksti on Alvar Aalto-museossa Jyväskylässä 2.9.2017 luettu essee, jota on karsittu ja muokattu

1.

Ulkopuolinen ihminen voi saada aavistuksen toisten onnesta heidän asuntonsa kautta. Ja vaikka heidän onnellisesta jaksostaan olisi aikaa kolmekymmentä vuotta, jotain siitä jää asuntoon. Vietin kerran ystäväni kanssa kolme syksyistä arkipäivää loistavassa saaristohuvilassa Turun lähellä, sienestäen ja kalastellen. Omistajat olivat eronneet ja asuivat muualla. Huvila, oikeastaan taiteilijakoti, tuntui jääneen 80-luvulle. Ne värit varsinkin. Asfaltinsininen puulaudoitus vaikutti kovin tummalta, toki syksyiseen mereen sopivalta. Sisällä oli tummaa myös, hämärää nykymakuun verrattuna, mutta tila henki syksyistä rauhaa. Suuret ikkunat avautuivat merelle. Erityisen miellyttävältä tuntui se, että huvilan sisätilat jakautuivat lukuisiin oleskelu-tasoihin. Nuo avoimet kerrokset tuntuivat luovan paikan, joka edisti tulemista ja lähtemistä. Sinne saattoi pysähtyä kuin satamaan, jonka laitureilla saattoi asua, tai asettua linnun tavoin oksille hämyisän kuusen sisään. Paljon liikkuvat taiteilijat olivat hankkineet paikan, joka ei tarvinnut isäntäväkeä – sen korvasi heidän entinen onnensa, aivan kuin se olisi pitänyt huolta vieraitten viihtymisestä.

Oleskelu noissa tiloissa vahvisti haluani elää suurpiirteisemmin, pikkuasiat rapisivat pois, ja päivä päivältä minussa voimistui halu omaksua suurempaa skaalaa. Tumtui, että huvilan laiturimaisuus vaikutti minuun siten. Meri, huvila ja laituri ehdottivat jonkinlaista skaalausta minulle koko ajan.

Ylin taso oli lähellä kattoa, ja sitä hallitsi valtava parivuode. Se kertoi omaa kieltään: ei intiimiä makuuhuonetta, vaan avara tila taivaalle avautuvan kattoikkunan alla – ja samalla näkymä alas merelle. Keskimmäisellä laiturilla oleskelusohvat ja kirjahyllyt, porrasta alempana musiikkisali ja levykokoelmat loivat oman laiturinsa.

Samalla huvilan avoin tila ja monet tasot olivat kuin juhlia varten. Oli helppo nähdä jazz trio asettuneena merelle avautuvan ikkunan eteen, ihmiset eri oleskelutasoilla. Ehkä sellaisia juhlia siellä oli vietetty, samalla tuo kuvitelmani muistutti arkkitehdin piirtämää ihmisten, ikkunoiden, mäntyjen ja meren sommitelmaa.

Minulla ei ollut käsitystä arjesta, ehkä talossa asuvat taiteilijat eivät tarvinneet arkea, ehkä he tarvitsivat onneaan varten sananmukaisesti huvilan. Samalla koin, että nuo kolmen tason huonetilat asettuivat minun käyttööni, tapahtui säätöä ja päivitystä. Kirja sohvalla on se mitä luen, muistikirja käden ulottuvilla, pikkupöydällä läppäri ja merinäkymä. Vaelluskenkäni eteisessä, sanko ja sieniveitsi. Hyvät asetukset: näin huvila tarjoutuu minun käyttööni.

Huvilassa ei ollut vaivaannuttavan henkilökohtaisia tavaroita, mutta sisustus oli persoonallinen, se välitti onnellisuuden vaikutelmaa. En tuntenut asukkaita paremmin, etäisyyteni heihin oli ehkä sama kuin arkkitehdin. Se, mikä jäi vaikuttamaan vielä pitkään jälkeenpäin, oli huvilaan suunniteltu laiturimaisuus: tulemisen ja lähtemisen helppous, sekä onnellisuus, joka tuntui luonnolliselta noissa tiloissa.

2.

En ole koskaan halunnut vuokrata vanhaa koulua, mutta sitäkin useammin vanhan sahakompleksin, tehtaan, tai mökin erämaassa. Halu asuttaa sellaista, mikä ei ole kotoisaa, on olemisen mittakaavan hakemista.

3

Jos talo ajattelee, kyse on ehkä jostain aivan muusta, kuin laskukoneen mietteistä älytalossa. Talo ajattelee interaktiivisesti, etupäässä vain ihmisen kanssa.

Monet ilmaisut viittaavat talon ajauksiin ja tunteisiin: talo muistelee, se uhmaa aikaa, muuttuu tympeäksi, uhkaavaksi; tai sitten talo vaan hiljenee ja nukkuu. Myöhemmin talo taas vilkastuu ja elää aktiivisesti nykyhetkeä. Kun taloa kuvataan inhimillisin termein, samalla kerrotaan asujan toiveista ja muutoshalusta asunnon suhteen. Miksei älytalo voisi mukautua siihen? Siispä tällaista kieltä kannattaisi kehittää, tarkentaa ja hyödyntää niin, että se voisi kilpailla asuntojen automaattisen tekniikan kanssa. Sen sijaan, että asunnot säädetään vain teknisten toimintojen mukaan, voitaisiin päästä siihen että asunnot kuuntelevat asujaansa. Ehkä niin on aina ollut. Lisäksi asunnot voivat ehdottaa asujalleen jotain tietynlaista virettä, mielentilaa.

Tilasta kumpuavan ajattelun tunnetuin muoto on kontemplaatio. Kontemplaatio viittaa sekä tilaan että mieleen; näin se on asettanut perustan ajattelevalle rakennukselle, perustan johon myös interaktiiviset asunnot voidaan säätää. Kontemplaatio, con templum, perustuessaan sanaan temppeli, viittaa tilaan joka tyhjentää ja ohjaa kokijansa ajattelua.

Kun hahmotan kontemplaatiota, huomaan, että se vähenevien tapahtumien rytmi, joka opastaa ajattelua hidastumaan vaatii tilaa. Hiljentyminen tarvitsee aikatilaa, hiipumista. Luonnossa sitä on, pohjoisessa luonnossa on tilaa ja tyhjyyttä. Urbaanissa ympäristössä vastaava kokemus saadaan eristämällä tyhjä tila vaikka temppeliksi. Tyhjä tila ajattelee aina kun ihminen on kontaktissa siihen.

Tuo merenrantahuvila, jossa asuin hetken, edisti suunnittelua. Myöhemmin tuntuu, että sen tilat tarjosivat mahdollisuuksia asettua nimenomaan suunnittelemaan: sen laiturit ja lähtemisen tunnelma.

Ajatteleva talo voi luoda myös yliluonnollisen tilan, mielikuvia kummitustalosta on runsaasti. Mystiikasta ja haamuista riisuttua siitä voisi löytää jotain olennaista asumiseen liittyvää – jotain turvallisen arjen ylittävään asumiseen liittyvää pelkoa. Kuten Solaris -scifi elokuvassa pelko suuntautuu johonkin todelliseen: avaruuslaivan ulkopuolella on jotain, joka kuuntelee ja muuttuu laivassa asujien pelkojen mukaan.Tosin suunta on päinvastainen, pelottavan äärelle houkutteleva, kutsu joka vie asujansa kannalta johonkin polttavan tarpeelliseen, jota hän ei halua kohdata.

Haluan ymmärtää tyhjään taloon liittyvän pelon hedelmälliseksi tilaksi: silloin asetukset ei ole säädetty pelkästään kotoisuuden mittakaavan mukaan. Onnellisuus ei ole vain tyytyväisyyttä. Kreikaksi onnellisuus, eudaimonia, sisältää kontaktin demonisiin voimiin ja tarkoittaa samalla itsensä löytämistä jotenkin muuttuneena.

Mitä silloin tapahtuu, kun syysiltana tulet yksin isoon, vieraaseen huvilaan menen rannalle? Ehkä se pelon sukuinen tunne, henkeä haukkova ympäristön tunnustelu on skaalojen säätämistä. Se hetki, kun ihmisen mittakaava on kadonnut tyhjästä huvilasta, ja tulija aavistaa sen. Vähitellen asumus säätää itsensä vähitellen sinulle sopivaksi, aamulla viimeistään koet olosi kotoisaksi – mutta hetki ennen kuin onnistut asettumaan taloksi tuntuu tilalta, jossa sekä talo että sinä haette hetken aikaa mittakaavaanne.

Tämä on siis tiedetty aina. Samoin se, että asunto hiljentyy heti kun asukkaat poistuvat. Kuvittelen asuntoa, jonka hiljentymistä avustaa tietokone. Se poistaa, puhdistaa, raikastaa, hengittää, erittää ilmaan hyviä varauksia. Äänten loppuminen talossa olisi jonkin toisen prosessin alkamisen merkki. Talo keskittyy hengitykseensä, lämpötila laskee raittiin ilman virratessa, villaiset tekstiilit puhdistavat itseään, illan hämärtyessä ledlamput syttyvät ja lehtivihreän eritys kiihtyy kasviseinällä, muualla hämärä syvenee, kissan liikuskelu, säätää tilaa aivan toisen olennon aistittavaksi.

***