Risto Niemi-Pynttäri

Digitaalinen dementia ja kirjoittaminen

Posted in Filosofia, verkkokirjoittaminen by RniemiP on maaliskuu 12, 2017

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Yleinen pelko, että ihmisen muisti heikkenisi googlaamisen myötä, on saanut jonkun verran vahvistusta tutkimuksesta.  On tutkijoita, jotka ovat varoittaneet siitä, että toiminta tietoverkoissa synnyttää digitaalista dementiaa, joko tietomäärän takia tai siksi, että mentaalinen ponnistelu vähenee.

Tavallisin käsitys on se, että  muistia heikentää laiskuus: sen sijaan että kaivelisin omia muistilokeroitani, käytän hakukonetta ja muisti ikään kuin laiskistuu. Tämän suuntaisia poularisointeja on tehnyt mm. neurologi Manfred Spitzerin  Digitale Demenz (2013) bestsellerissään, jossa hän väitti, että hakukoneet edistävät huonomuistisuutta koska muistamisen ponnistelu vähenee. Toiset taas katsovat, että hakukoneiden vaara on toisenlainen: se, että populistinen ja mielellään shokeeraava tieto yleistyy.  Tieto hahmotetaan hakukoneen ensimmäisen sivun eli suosion perusteella.  Jos googlaat tietoa muistiongelmista tietoverkkojen aikana, niin Saksassa hakutuloksissa korkealla ovat Spitzerin haastattelut. Yhdysvalloissa puolestaan korkealla hakutuloksissa ovat Nicolas Carrin, The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains.  Saattaa siis käydä niin, että digitaalisella dementialla pelottelevat komeilevat itse ongelman polttopisteessä.

Samalla tulee selväksi, että ajatusponnistelu on osa vaativaa hakukoneiden käyttöä. Jotain on siis muuttunut, koska oman muistin kaivelemisen ja sisäisten muistitekniikkojen rinnalle on tullut tiedon hakemisen tekniikat. Ja tiedon kanssa työskentelyn vaiva on siirtynyt toiselle muistin alueelle, ja hakukoneiden käyttö tuleekin nähdä uudenlaisen muistitekniikan käyttönä.

Marcel O’Gormanin (2013) mukaan online-kulttuurin kasvatit eivät pidä lähimenneisyyttä mielessä enää samalla tavalla kuin aiemmin, kaikilla ei ole tarvetta työstää kokemuksia lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen. O’Gorman ei kiistä, etteikö muisti olisi rasituksen alla digitaalisena aikana. Hän katsoo että digitaalista dementiaa vastaan on kehitettävissä menetelmiä. Artikkelissaan ”Taking Care of Digital Dementia” hän väittää, että muisti ei ole suinkaan heikentynyt, sen muuttuminen vain antaa sellaisen vaikutelman. Monet aiemmin hyväksi koetut muistikäytännöt ovat nykyisessä online-tiedon virrassa vääränlaisia ja muistin kuormittuminen johtuu huonoista praktiikoista. Asioita voi huoletta unohtaa.

Omaelämäkerrallisen muistin  tehtäviä siirtyy tallenteiksi ulkoisiin muistiarkstoihin:

If information is always available to us externally, there is no need to pay attention, set the working memory in gear, and internalize information. Our digital attunement to the world frees the working memory from its previous task of transferring experience from short-term to long-term memory. We could be facing a culture of individuals for whom long-term memory is only accessible as data.

Digitaalisen tallentumisen aikakaudella me siis vapautamme työmuistia jotain muuta tarkoitusta varten. Onko päiväkirjan pitäminen siis vain alkeellista tallentamisen tekniikkaa. Vai voidaanko se nähdä työvälineenä, jossa pelkän tallennuksen sijaan ajatusponnistelu on jo mukana muistiinpanoja kirjoitettaessa. Toisin sanoen päiväkirjan ydin ei olekaan siinä että muistiinpanot arkistoidaan, vaan siinä että kokemuksia siirretään kirjoittamalla lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen muistiin. Vaivattoman kuvien ja dokumenttien tallentamisen sijaan kirjoittamiseen liittyvä ajatusponnistelu ja reflektointi edistää muistamista.

Muistin taakoista vapautuminen voi kuulua ihmisen kehitykseen. Nietzschen tunnettu kritiikki historian painoastia kohtaan kohdistui nimenomaan siihen, että nykyisyys ja läsnäolo ovat ikään kuin pitkäkestoisen muistin vankina. Ihminen ei voi toimia vapaasti ja spontaanisti, koska hän kuljettaa menneisyyttä mukanaan.  Tällainen ihminen on taakan kantaja, kameli, siksi unohtaminen vaatii rohkeutta mutta sen myötä ihmisen mieli saa vapautta.  Mutta tällainen ihminen ei olekaan hetkessä elävä luonnon lapsi, vain taitava muistitekniikoiden käyttäjä, arkistoija, voi vapautua menneisyyden taakoista ja jättää ne luottavaisesti ulkoisiin arkistoihin.

O’Gormanin edellä esittämän utopian mukaan läsnä oleviin hetkiin ei tarvitsisi enää kiinnittää huomiota koska automaattisen tallennuksen myötä kaiken tarpeellisen löytää myöhemmin. Toisaalta kuitenkin aistiminen ja havaintojen tekeminen on samankaltaista kuin muistaminen, ja siksi nykyisyyden havainnoinnista luopuminen kuulostaa elämästä luopumiselta.

Digitaalisen dementian eräänä ilmentymänä pidetään sitä, että elämäkertamuisti on heikentynyt, ja korvautunut tallennuksina. Kun kuva-ja videoarkistot ovat korvaamassa elämäkerrallista narratiivia ja tapahtumamuistia, O’Gorman näkee siinä mahdollisuuden vapauttaa muistikapasiteettia.  Hän katsoo, että asioitten päässä pitäminen on vanhanaikaista. Me voimme palauttaa asioista mieleen, me voimme hakea esiin vanhan valokuvan, ja voimme nopeasti palauttaa mieleemme sen sijaan, että vaivaisimme sisäistä muistiamme, jossa samat asiat aktivoituvat vähitellen.

Hänen mukaansa myös digitaalisena aikana muistin tulee ponnistella, mutta se tapahtuu uusilla alueilla: digitaalinen tallentaminen kokoaa asioita ulkoiseen muistiin niin, että ihmisten työmuistia vapautuu  muuhun. O’Gorman ei problematisoi elämäkerrallisen muistin hapertumista, hän ei kiinnitä huomiota elämäkerrallisen muistin uusiin tehtäviin, vaan katsoo että proseduraalinen muisti voi vallan hyvin korvata sen.

Hän katsoo varsin optimistisesti, että tapahtumamuistin heikkeneminen olisi väliaikaista, ja muutoksen vaikutus olisi päinvastainen:  se mahdollistaisi entistä suuremman muistojen määrän. Periaatteessa koko elämän kattavat muistot olisivat aktivoitavissa esimerkiksi videoita katselemalla.

Mutta kun henkilökohtaista historiaa tallennettaisiin automaattisesti, eikä sitä kerronnallisesti työstettäisi, niin mitä tapahtumista voisi muistaa, ehkä jotain valokuvamuistin tapaisia välähdyksiä, koska tapahtumien kulkua ei olisi enää mielessä. Näin siis elämäkerrallisen muistin sijaan tullut proseduraalinen muisti näyttäisi toki tiet arkistoihin, mutta kun tulija katselisi kuvia hän ei enää muistaisi tapahtumia.

Toinen muistin alue, semanttinen muisti on suhteessa tiedonhakuun. Siinä on tärkeä muistaa hakusanoja, ja muistin ylikuormittumisen takia nimet tulevat vähitellen mieleen ja googlen käyttö käy vaikeaksi. O’Gorman katsoo ulkoisen muistin ainoan vaaran liittyvän siihen, että elämäkerrallisen muistin   polut pyyhkiytyvät mielestä ja sen tilan ottaa proseduraalinen muisti,  ja eräänlainen navigointi

The threat of hypomnesis (externalized memory) lies not in its potential destruction of natural human processes, but in the potential for these processes to be governed by others, without our knowledge or permission.

On selvää, että muistamisen ja mielessä pitämisen tehtävät ovat digitaalisuuden myötä muuttuneet. Se, että emme muista samalla tavalla kuin vanhempamme, tuntuu muistin rapistumiselta. Mutta miksi muistaa ensi viikon töitä, kun ne ovat kalenterissa, miksi muistaa syntymäpäiviä, kun niistä voi tilata muistutukseen puhelimeensa. Kaikesta mikä on vaarassa unohtua, voi tilata muistutuksen itselleen. Arkista työmuistia voi siis vapauttaa muihin tehtäviin.

Menneisyyden automaattinen tallentaminen ei ole ongelmatonta. Muisti on aina uudelleen muistamista, siksi tuntuu kapealta olettaa, että ulkoiseen muistiin voisi tallentaa elämää ilman että sisäinen muisti osallistuisi siihen. Pikemminkin on ajateltava niin, että tallennus on vain ulkoinen virike jonka tulkitsemme oman kokemuksemme ja elämäkerrallisen muistin mukaan.

Muisti ei siis ole kovalevy, jonne talletetaan asioita. Muistaminen ei ole alkuperäisen asian hakemista esiin, vaikka ulkoiset muistit antavat sellaisen vaikutelman. Sisäinen muisti ei ole varasto, vaan se toimii aistien tavoin ja tarvitsee uudistamista sekä uudelleen tulkitsemista: ilman ajoittaista muiston uudelleen lujittumista se katoaa. Se minkä muistamme nyt, on jonkin asian viimeinen versio. Kun muistot muuttuvat, ovat vähemmän haavoittavia tai paljastuvat pahempina kuin muistitkaan, ihminen annostelee ja tulkitsee asioita.

Lisäksi muisti valehtelee, se voi ottaa omaksi pikkuveljen lapsuusmuiston, se voi rakentaa valemuiston valokuvan perusteella, se tulkitsee aina kaiken uudelleen. Voimakas eläytyminen tekee tämän mahdolliseksi, kuviteltu voi muuttua tosiasiaksi. Muistamainen on tässä samanlaista kuin aistihavainto, mikä sekään ei ole passiivista rekisteröintiä ja tallentamista. Huomiokyky tekee sekä havainnoista että muistoista muuttuvia, aktiivisesti eläviä asioita.

Yksityisen elämän eri vaiheitten muisti on nykyään paljolti valokuvien varassa, mutta kuvista nähty muuttuu. Kuvat toimivat tehokkaasti muistin ulkoisena laajennuksena, arkistona, jonka avulla asioita voidaan palauttaa mieleen. Valokuva on tehokas muistin lujittamisen väline, samalla käy usein niin, että kuva muuttuu tapahtumaksi, jonka sisällöstä kuvassa olevat ovat eri mieltä.

Episodisen muistin (tapahtumamuisti tai elämäkertamuisti) on katsottu heikentyneen, koska digitaalinen tallentaminen on paitsi korvannut sen, myös ottanut sen paikan. van Dijk (2007) puhuu medioituneesta muistista, jonka myötä pitkäkestoisen muistin, eli elämäkerrallisen muistin osuus näyttää vähentyneen tallennustekniikoiden myötä. Sisäiset kertomukset, elämän episodit, ovatkin kuvina arkistossa. Tämän myötä me emme ehkä muista itseämme yhtä vahvasti kuin vanhempamme muistavat itsensä, koska jatkuvuuden kokemus syntyy sisäistetyistä muistoista ja tapahtumien rytmittämästä elämäkerrasta. Kenkälaatikko, johon vanhemmat keräsivät valokuvat, tarjosi hataria, mustavalkoisia välähdyksiä, joiden perusteella jokin kesä tai talvi voitiin palauttaa mieleen. Kokonainen ajanjakso ja maailma voitiin muistiponnistuksin palauttaa mieleen. Meillä on kuvien arkistot paljon laajemmat, ja nuoremmilla on sitäkin laajemmat menneisyyden visuaaliset tallennukset. Kenenkään mieli ei ponnistele yhden valokuvan kanssa niin uutterasti, koska on niin paljon muita kuvia jotka ovat tallentaneet sen saman kesän.

Arkistot toimivat oman muistin ulkoisina laajennuksina vain, jos nuo kuvastot tarjoavat jotain mieleen palautettavaa. Jos tuo mieleen palaava käy ohueksi, jos en tunnistakaan enää kuvassa näkyvän miehen kokemusta omakseni.

Valokuvien katselu, omiin muistipaikkoihin pääsemisen taidot, elämäkertaan menemisen reitit eivät ole niin pysyviä kuin helposti luullaan. Onko mummon se kenkälaatikko hukassa, missä vanhat valokuvat olivat? Minne tulikaan laitettua kaikki ne vanhat kirjeet? Mitä niitten katoaminen merkitsee, katkosta, menneisyyteen pääsemisen epäonnistumista.  Digitaalisen tallentamisen aikana reitti ylenmääräisiinkin arkistoihin, kansioihin saattaa katketa, kun tiedostomuodot muuttuvat. Tai jos aineistot säilyvätkin, voi käydä niin että valokuvien sisäiset vastineet ovat kadonneet, voi olla että tiedän kyllä paikat ja ihmiset näkemissäni kuvissa, mutta kokemus ei palaa. Ehkä siitä on liian kauan aikaa, kun olen käynyt tuon ajanjaksoni kuvastossa, eikä yhteyttä sen aikaiseen maailmaan löydykään.

Voin kuvitella kuva-arkistot, jotka eivät aukea vaikka selaan kuvia, ilman kokemuksellista vastinetta on vain ryteikköjä.

Samalla joku on huomannut, että tapahtumamuisti on korvautunut valokuvamuistilla. Menneisyys on muuttunut kuvasarjoiksi kameroiden vaikutuksesta, niin että reitit valokuvista muistoihin vaatii

Ulkoisten muistien kaivelu ja niiden työstäminen sekä menneen tarkastelu uusin silmin on eräänlaista uusmuistelua, mielen ponnistelua digitaalista dementiaa vastaan. Voidaan väittää, että vaivattoman tallentamisen aikanakaan muisti ei ole pysyvä vaan sen tulee voida ajoittain työstää, tukita ja ymmärtää menneitä asioita. Uudelleen työstäminen, kertaaminen eli saman kertominen uudestaan ja uudessa tilanteessa on tarpeen. se antaa tilaa esimerkiksi kirjoittamisen kaltaiselle menneisyyden ymmärtämisen työlle.

Kirjoittaminen on muistitekniikka, joka liittyy kiinteästi omaelämäkerralliseen muistiin. O’Gorman korostaa sitä, että kirjoittaminen on muistitekniikka, josta on tullut erottamaton osa ihmistä:

… here is no human without the archive, no human without prosthetic memory. Any conception that views reading or writing as somehow unnatural for the human misses the point that perhaps the only thing natural about the human brain is its ability to adapt rapidly to changing technological implements and environments.

Ajatus kirjoittamisesta sosiaalisen aistin jatkeena ei ole vain metafora. Kirjoittamisen luonnehdinta apuvälineeksi, proteesiksi, on peräisin Derridalta. Se on termi, jonka kautta voidaan luonnehtia esimerkiksi sitä, miksi on ihmisiä, joille muistaminen ja kirjoitus ovat kehittyneet aivan erottamattomiksi.  Ihmisen ja välineen yhteen kasvaminen, proteesi, on sittemmin laajentunut N Kristine Heylesin luonnehdintaan kirjoittavasta ihmisestä ensimmäisenä kyborgina, joka on kirjoittaessaan kasvanut sisälle teknologiaan . Kirjoittamisen lisäksi kyborgi-ihminen on omaksunut myös muita proteeseja kuin kirjoitusvälineet, hänellä on kamera ja muita sensoreita.

Muistin apuvälineet kuuluvat ihmiseen, muistoja ei koskaan ole ollut pelkästään omassa mielessämme. Kulttuuri sellaisenaan on jo ulkoisen muistin aluetta. Tekstiksi kirjoitetut kokemukset, voidaan arkistoida, mutta kirjoitettaessa kokemuksesta piirtyy jälki myös pitkäkestoiseen muistiin, ja kun kirjoittaja löytää tekstin arkistosta hän löytää sen samalla omista muistoistaan.

Kirjoittamisen ja muistin suhde ei siis ole vain kokemuksen ylös kirjaamista. Kirjoittaminen muuttaa muistia ja samalla myös havaintoa. Havainnoiva kirjoittaminen vaikuttaa huomiokykyyn ja tarkkaavaisuuteen asioiden suhteen. Kirjoittaminen on silloin kuudes aisti. Joku kirjaa tunteensa päiväkirjaan, ilmaisee kirjoittamalla sen mitä todella ajattelee ja kokee. Kirjoituksesta on siis kehittynyt menetelmä, joka vahvistaa sosiaalista aistia.  Kuten runoilija Joseph Brodsky sanoi: ” ihmisellä ei ole häntää. siksi hän kirjoittaa”.

Kirjoitetut kokemukset eivät siis ole välineestä erillisiä asioita. Kokenut kirjoittaja on kehittynyt välineensä kanssa siihen suuntaan, että kirjoittaminen vahvistaa kokemusta. Myös kamerasta voi tulla tällainen havaitsemistapoihin kiinni kasvanut proteesi, silloin kyse ei ole enää tallennusvälineestä. Näin voidaan tehdä ero taitoa vaativan muistamisen välineen ja automaattisen tallennuksen välille. Vaivattoman tallentamisen suhde pitkäkestoiseen muistiin on oletettavasti heikompi. Vaikka O’Gorman  tukeutuu proteesin käsitteeseen hahmottaessaan ulkoisen muistin mahdollisuuksia, häneltä jää huomioimatta proteesin luonne. Kamera pelkkänä tallentimena ei ole proteesi, sellaiseksi se tulee vasta kuvaajan taitojen myötä.

Välitön kokemus ei ole erillään proteesista ja lisävälineestä silloin kun kokija aktiivisesti osallistuu havainnon tekoon. Vaivattomat tallennusvälineet eivät näin tee.  Kuvan ja digiteknologian sekoittuminen elämänkokemuksiin on keskeinen muutos, jossa muistitekniikat ovat muuttuneet arkistojamme. Optimismi, millä Hayles puhui kyborgeista yli kymmenen vuotta sitten, perustui oletukseen että havaintokyky tulee laajenemaan ja teknologian avulla ihminen pystyy saavuttamaan uudenlaista sensitiivisyyttä havaintomaailmaansa. Sittemmin on paljastunut, että teknologisten välineitten käytön kulttuuri ei kehittynytkään uteliaan kyborgi-ihmisen suuntaan. Digitaalisista välineistöistä on tullut rutiinia.

Tallennuksen ja kirjoittamisen välillä on siis olennainen ero, samalla kun kirjoittaminen vaikuttaa työläämmältä kokemuksen tallentamiselta, se toimii kokemuksen käsittelyn ja suodattamisen välineenä.

Technics and Time trilogian laatinut filosofi Bernard Stiegler painottaa myös kirjoittamisen merkitystä muistin kannalta. Hänen argumenttinsa on kulttuurievoluutioon pohjaava. Stiegler katsoo, että muistin kehitykselle voi olla haitaksi se, että varhaiset muistitekniikat ohitetaan. Piirtämisen ja kynällä kirjoittamisen taidot voidaan toki tuoda paperin sijaan näyttöpäätteelle. Suora hyppy kameroitten ja muitten tallennusvälineitten käyttöön voi johtaa yllättäviin seurauksiin paitsi muistin, myös havaintokyvyn kehitykselle.

Digitaalisen tallentamisen aikana teknologian rutinoituneella ja automaattisella käytöllä saattaa olla yhteytensä digitaaliseen dementiaan. Kognitiivinen ylikuormitus ja elämäkerrallisen muistin fragmentoituminen ja ulkoisten muistien käyttö voivat antaa vaikutelman kulttuurisesta ilmiöstä, joka on muistin heikentyminen. Kirjoittamisesta voi digitaalisena aikana löytää olennaisia muistin tekniikoista, joissa pitkäkestoisen muistin ja ulkoisen muistin arkistojen välille rakentuu reittejä kokemuksen ja tallentamisen välille, jotka ovat muistin kannalta olennaisia.

 Päälähde:
Marcel O’Gorman (2013) “Taking Care of Digital Dementia”, in ctheory
http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=740

Lähteet:
Jacques Derrida, (2003) Platonin Apteekki, suom. Tiina Arppe ym.
Nicholas Carr (2010): The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains
Manfred Spitzer (2012) Digitale Demenz, Wie wir uns und unsere Kinder um den Verstand bringen.
Walter J. Ong, (1958),Ramus, Method, and the Decay of Dialogue: From the Art of Discourse to the Art of Reason .
Maryanne Wolf, (2008),Proust and the Squid: The Story and Science of the Reading Brain
N. Katherine Hayles, (2007), ”Hyper and Deep Attention: The Generational Divide in Cognitive Modes,” Profession
Bernard Stiegler, (1994 – 2010) Technics and Time, 1-3.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: