Jospa kirjoittaminen on aisti

Jostain syystä kirjoittaminen ei ole lainkaan vanhanaikaista. Kuvittelen mielelläni, että kirjoittaminen on sci-fiä, dystopia tai utopia. Kuvittelen, että yliopiston luova kirjoittaminen enteilee jotain uutta; valmistellen mullistavaa keksintöä, jossa kirjoittaminen ja aistiminen yhdistyvät.

En ole kuitenkaan varma; jospa kyseessä on dystopia. Jos kieli on ulkoavaruudesta tänne istutettu virus, ja irjoittaminen on virusperäinen sairaus, joka lamaannuttaa kaikki välittömät kyvyt. Vitaalisen olennon tilalle tulee heikko, erilleen vetäytyvä kynäilijä.

Tai jospa tapahtuu niin, että kirjoittamisesta kehittyy aistimisen laajennin. Kirjoita kesästä, niin huomaat, että koet kesän voimakkaammin. Tämän sci-fi mielikuvan mukaan siis kirjoittaminen antaa lisäaistin. Filosofit ovat kehitelleet tähän liittyviä käsitteitä; kirjoittamista kutsutaan ylimääräiseksi raajaksi, proteesiksi, joka avaa ruumiillisuuteen uuden tason. Kirjoittaminen voi olla aistiherkkää, kunhan asiatekstin abstraktiudesta päästään eroon. Kirjoita ruuasta, niin nautit aterioista enemmän. Jospa kirjoittamisesta löytyy keino avata kokemusta syventävät kielen sensorit. Silloin tunnustettaisiin, että me voimme kehittää verbaalin kyvyn, mikä vahventaa ja herkistää aisteja.

Toisaalta haluaisin kehitellä scifi-utopian sijaan mielikuvaa, että kirjoittaminen olisi palaamista luontoon, eläimeksi. Voisinko saada samantapaisen valppauden ja herkkyyden, mikä eläimillä on. Meillä ei ole häntää, mutta meillä on huomiokykyä kehittävä kirjoittaminen. Kissan tai koiran häntä piirtää ilmaan mielialoja. Minua houkuttaa ajatus, että ihminen kaipaa häntää, ja siksi kirjoitamme: korvaamme puutteen kädellä ja kiemurtelevalla kynällä.

Kirjoittaminen muistuttaa häntää myös siksi, että se on tilanteisiin tarkasti reagoiva aisti. Mutta se ei ole välitön kuin häntä, kirjoittamisen hienous on siinä, että se on viiveellä toimiva tunne-elin. Se täydentää sen, mikä sosiaalisissa tilanteissa jää sanomatta. Kuvittelen että muistikirja, meili, tekstiviesti ilmaisevat jotain ainutlaatuista, koska ne toimivat viiveellä.
xx
Kirjoittamalla tutkiminen yliopistossa voi myös olla aistinvaraisempaa kuin abstrakti teoria tai kömpelön empiirinen tiedonkeruu. Kirjoittamista on pidetty subjektiivisena mielikuvien kehittelynä, mutta siitä voi kehittää aistimista ja ajattelua tarkentavan välineen, kuin mikroskoopin ja teleskoopin yhdistelmän. Näin kirjoittamalla tutkiminen voisi löytää paikkansa muitten tutkimusvälineitten joukosta.

Kirjoittamalla tutkiminen, kirjailijat ovat tehneet sitä aina, mutta kuvittelen että kirjoittamisen gradut yliopistossani ovat sitä myös.

Tamperelainen Liisa Rinne sai gradunsa valmiiksi viime syksynä. Aiheena on kirjailijaksi kehittyminen : siinä hahmotetaan kirjoittamisen opiskelua, kustannustoimittajan kanssa työskentelyä ja siitä siinä on harvinaisen hyvää aineistoa. Gradussa tarkastellaan myös eläytyvän lukijan kasvua kirjailijaksi. Jos kirjoittaminen on aisti, niin on helppo ymmärtää miksi Liisa Rinne on lukenut erityisesti Virginia Woolfia ja kirjoittaa gradun lopuksi tälle kirjeen. Se joka lukee Liisa Rinteen esikoisromaanin Odotus (Atena 2015), voi kokea adoptioon liittyviä tunteita äidin, lapsen ja adoptioperheen kannalta.
Vain ne, joilta lukemisen aisti puuttuu voivat nähdä kirjallisuuden jotenkin abstraktina, ja vain heikosti ruumiillisena. Lukemalla kirjoittaja voi ikään kuin kerätä lisää reseptoreita. Ihminen on aisteiltaan kapeammin virittynyt olento kuin eläin, lukemalla kirjoittaja voi ikään kuin kerätä lisää reseptoreita, laajentaa havaintojen tarkkuutta ja hajuaistia, jopa kasvattaa jonkinlaisia vaistonvaraisten ja vapaasti spontaanien kykyjen aluetta. Niin uskon.

(Lumooja 2/2015, kolumni ”Tutkijan kammiosta” palstalla)