Risto Niemi-Pynttäri

Juhani Ahon suomen kielen alta kuultaa ruotsi

Posted in kirjallisuus by RniemiP on maaliskuu 27, 2012

 Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden, Juhani Ahon elämäntaide, WSOY 2011

Juhani Ahon suhde ruotsin kieleen ja suomenruotsalaiseen kulttuuriin alkoi rajuna kapinana, kunnes avioliitto Venny Soldanin kanssa toi myös ruotsin kotikieleksi.

1800-luvun lopun Suomi oli kolmikielinen maa: kansa puhui murteellista suomea – ja ilman vakiintunutta kielioppia. Virkamiehillä oli kielenä venäjä ja sivistyneistöllä ruotsi. Suomalaisen proosan kehittymisen kannalta tällainen tilanne oli uskomattoman herkullinen. Kolme kieltä kiistelivät asemista, mutta olivat myös hyödyllisessä suhteessa toisiinsa. Niinpä Juhani Ahon proosassa ruotsi kuultaa suomen kielen alta.

Aluksi Juhani Aho iski ruotsia vastaan.

”Naisille on puhuttava suomea, ymmärtävät tai eivät”, kerrotaan ylioppilas Ahon sanoneen. Ilmaus huokuu kammottavaa asenteellisuutta naisia kohtaan, ja kun Panu Rajala aloittaa ihailevan Aho-elämäkertansa tällä lausahduksella, niin peli tuntuu olevan menetetty. Hänen vanhakantainen yrityksensä ylistää mieskirjailijaa ”naisen sielunelämän herkkävireisenä erittelijänä” karahtaa kiville heti ensimmäisessä lauseessa.

Juhani Ahon suhde ruotsin kieleen ja suomenruotsalaisuuteen ei Rajalan teoksessa ole tietoisen huomion kohteena, mutta hän antaa sen kuultaa läpi. Monet herkulliset yksityiskohdat puhuvat puolestaan, kirjeiden sitaatit saavat olla ruotsiksi, ja suomenkielisten kirjeiden kielikin kuulostaa aivan puoliruotsilta.

Nuori ylioppilas Johannes Brofelt, alias Juhani Aho, tuntuu ottaneen fennomanian eroottiseen käyttöön. Hän puhui suomea maalaiseen, maskuliiniseen ja villiin tapaan. Opiskelijapiireissä, joissa tuolloin lähes kaikki kuitenkin puhuivat ruotsia, tapa puhutella naisia karskisti suomeksi asetti ruotsin feminiinisen, sivistyneen ja sisäsiistin kielen asemaan, jota vasten oli hyvä peilailla.

Toisaalta ylioppilas Ahon provokaatiot suomen kielen puolesta olivat komeaa vastarintaa. Sorrettujen suomalaisten puhetapa, tuolloin tuskin kielenä pidetty rahvaan kiroilu ja murina haluttiin näyttää aitona ja rikkaana kielenä. Lönnrotin Kalevala sekä Aleksis Kiven välittämä kievarien ja hollitupien puhetapa olivat jo todistaneet, että suomen kielen voi ottaa kirjallisuuden kieleksi. Aho jatkoi täysillä tätä työtä.

Elisabet Järnefeltin salonki merkitsi Aholle tiukkaa ateljeekritiikkiä. Rajala painottaa sitä, kuinka tarkasti sekä Elisabet että poikansa Arvid Jänefeldt lukivat Ahon käsikirjoituksia. Järnefeltin salonki oli venäläinen versio eurooppalaisesta salonkikulttuurista. Järnefeltit toivat tolstoilaisen maahengen Suomeen ja ekologiset elementit Ahon proosaan. Ohjelmallisesti se oli suomalaisuuden salonki, siellä ei saanut keskustella muulla kielellä, sinne ei ollut päsyä muilla kuin suomenmielisillä. Tässä koulussa Juhani Aho opetteli kirjoittamaan taideproosaa suomeksi.

Elisabet Järnefeltin ja Juhani Ahon välistä salonkirakkautta Rajala käsittelee vain romanttisessa kontekstissa. Toisaalta tuo intohimo kietoutuu niin vahvasti suomen kielen manifestiin, että niitä ei ehkä voi erottaa. Rakkaus voidaan nähdä yhteisenä intohimona kieleen, jota ei vielä ollut. Kun Ahon halu alkoi laulaa suomeksi, Elisebet oli otettu. Hänelle Aho oli ainoa hahmo, jonka suomen kielestä hän nautti, ja johon hän uskoi.

Järnefeltin salogin manifesti oli: suomi taiteeksi.

Onneton episodi oli se, että Juhani Ahon ensimmäinen kihlattu, Ireene Wallenius, joutui oitis opettelemaan suomea. On kuvaavaa, että kaverukset Juhani ja Arvid pilkkasivat Immin kankeaa suomen kieltä. On paradoksi, että viaton maalaispappilan ”svenskatalande” tyttö ei yltänyt salongissa hiotun suomen kielen ideaaleihin.

Nuori Juhani Aho, oli raju kielifundamentalisti, mutta luodessaan suomen kielistä taideproosaa, hän toimi kolmikielisesä asetelmassa. Hänen täytyi koko ajan ottaa huomioon kaksi muuta kieltä: erottautua niistä ja toisaalta kuunnella vaikutteita, jotka tulevat kielten läpi. Kirjeissä Aho näyttisi käyttävän enemmän käännettyä sanajärjestystä ja svetisismejä kuin proosassaan. Se kertoo varsin aktiivisesta suomen kielen työstämisestä arkikieltä taiteellisemmaksi proosaksi. Silti, nykysuomeen verrattuna Juhani Ahon suomenkielinen proosa kuulostaa rytmiltään ja sanonnaltaan jonkin verran ruotsimmalta.

Juhani Ahon toinen kirjoittajakoulu, Minna Canthin salonki Kuopiossa, oli venäläisiä Järnefeltejä skandinaavisempi, ja se puolusti ohjelmallisesti realismia. Tämä juonne näkyy myöhemmin siinä, että Ahon teokset käännettiin ruotsiksi yleensä välittömästi, joskus jopa samanaisesti. Realistisen kansankuvauksen vuoksi Aho kannusti myös K.A. Tavastjärnaa, aikanaan lähes viimeistä ruotsiksi kirjoittavaa kirjailijaa Suomessa.

1800-luvun lopussa ruotsin kielen aseman muuttuminen merkitsi suomenruotsalaisuuden syntyä, ja vähemmistölle perustuvan identeteetin muodostumista. Toisinkin olisi voinut käydä. Kerrotaan, että jopa Topelius oli valmis uhraamaan ruotsin ja hyväksymään ”yksi kansa, yksi kieli” ajatuksen. Nuoremman polven fennmaani, Juhani Aho kääntyi oitis tukemaan ruotsinkielistä kulttuuria juuri silloin, kun se oli kulttuuripoliittisessa ahdingossa.

Juhani Aho ja Venny Soldan kohtasivat kansankirjastojen puolesta pidetyssä juhlassa 1891, se oli tarkoitettu suomen ja ruotsinkielisten yhteiseksi juhaksi, sovintojuhaksi.Siellä Aho puhutteli ensimmäisen kerran Venny Soldania – ruostuneella ruotsin kielellään. Tuohon aikaan Juhani Aho oli juuri julkaissut polemiikkia herättäneen Yksin-romaaninsa ja joutunut suomenmelisten kullttuurikonservatiivien hampaisiin. Vapaamielinen Venny vei hänet toisenlaiseen seuraan.

Vennyn vaikutuksesta Juhani Ahon ilmiselvä sovinismi alkaa rakoilla. Tosin Rajalan letkeässä kerronnassa sovinismi saa humoristista hyväksyntää, kun taas Minna Canthin ”feministisiä ylilyöntejä” moititaan. Siksi onkin yllättävää että Juhani Aho on paikalla naisasialiike Unionin perustavassa kokouksessa. Toki Rajalan mukaan vain joutessaan ja vaimonsa Vennyn seurassa. Pääpuhujana olleen naisaktivistin Ellen Keyn kanssa Aho oli kuitenkin kirjeenvaihdossa ja tapasikin hänet usein.

Skandinaavisuus ja epäsovinnainen Pariisin henki muodostavat kuitenkin vain osan Juhani Aholle hedelmällisestä jännitteestä, jossa hän alkaa hahmottaa myös uudenlaista Suomen maata ja luontoa. Ahosta ei tullut ensimmäistä eurooppa-romaanien kirjoittajaa: kalastus, vaelluretket, purjehtiminen ja polkupyöräily tekivät hänelle Suomen maan niin tärkeäksi. Kansallisen kulttuuri-ideoilogian sijaan voisikin väittää, että Aho laajensi tolstoilaista maahenkeä ympäristötietoiseen suuntaan. Hän löysi oman,olennaisen virityksen Euroopan ja Tuusulan taitelijayhteisön ja Huopanankosken välille.

Ahon luonto -kirjallisuuden ympäristöpoliittinen merkitys katoaa Rajalalta. Juhani Ahon luontokokemuksista puhuessaan hän jää vanhentuneen, koskenniemeläisen tyylin vangiksi. Rajala puhuu vain Ahon ”jylhästä luonnonmystiikasta”.

Panu Rajalan kerronta on sujuvaa mutta vanhakantaista, hän viittaa kintaalla nykyiselle Aho –tutkimukselle. Kirjallisuustieteelisestä ekokritiikistä Rajala ei ehkä ole kuullutkaan, onneksi hän antaa kuitenkin lähdeaineistonsa kuultaa tekstin läpi, niin, että vastakarvaan lukeminen on mahdollista.

Risto Niemi-Pynttäri
Julkaistu Kritiikin Uutisissa 1/12

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: