Risto Niemi-Pynttäri

Tekstuaalista ystävyyttä

Posted in poetiikka by RniemiP on maaliskuu 13, 2012

Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö, ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä (Avain 2011)

Kuisma Korhosen esseekokoelman painavin anti on “tekstuaalista ystävyyttä” käsittelevien esseiden sarja. Kyse on ystävyydestä lukemiseen liittyvänä myötämielisyytenä. Korhosen väitöskirjassaan käsittelemä eettinen käänne perustuu muutamiin Derridan, Levinasin ja Blanehot’n filosofisiin oivalluksiin. Nuo oivallukset on usein kiteytetty paradoksaalisiin ilmaisuihin: “Ystävä! Ei ole ystäviä” (Derrida) ja “ainoa yhteisö, johon koen kuuluvani, on yhteisöttömien yhteisö” (Blanehot). Nuo lausah dukset voidaan ymmärtää ilmaisuina kirjoittajan ja lukijan yksinäisvydestä, joka tekstien kautta on kuitenkin yhteisöllistä.

“Ystävä! Ei ole ystäviä” -lausahdus lienee yhtä vanha kuin ystävyyden filosofia. Derridan myötä siitä on tullut tekstuaalisen ystävyyden motto. Se viittaa kirjoittamisen tilanteeseen, jossa yksinäinen kirjoittaja kääntyy lukijan puoleen ystävänä ja valittaa, että hänellä ei ole ystäviä. Tekstuaalinen ystävyys ei edellytä kasvokkaista kohtaamista, vaan vetoaa lukijaan siellä kaukana, johonkin, joka ehkä joskus lukee tuota tekstiä. Korhonen puhuu kasvokkaisuudesta, joka ei ole välitöntä silmiin katselua vaan jotain, mikä löytyy tekstistä.

Esseiden parasta antia on mielestäni huomion kiinnittäminen siihen yhteiseen, mikä ei ole spontaania sosiaalisuutta. Kirjoittaminen voi olla rajoittavaksi koetun sosiaalisuuden sijaan jopa aidompaa kasvokkaisuutta. Samalla tavalla kuin kirjoitus voi olla voimakkaammin aistillista kuin pelkkä välitön aistimus. “Aistillisuuksia” -essee käy hienolla tavalla purkamaan käsitystä, että lukeminen olisi jotenkin epäaisrillista. Tämä johtuu siitä, että silloin, kun kieli ei ole vain informaation välirtäjän ahstraktissa tehtävässä, se voi täydentää ja syventää aisteja. Heikoin lenkki hyvässä kokoelmassa on essee, jossa Kuisma Korhonen käsittelee kirjallisia ryhmittymiä ja erityisesti omaa ryhmäänsä, 90-luvun “nuorvoimalaisia”. Siinä hän asettuu avantgarden veteraaniksi, mutta lankeaa roistamaan yleisiä ajatuskuvioita elitistisistä kirjallisista ryhmistä. On pettymys, että hän ei tässä kohtaa ota esille kirjallisten yhteisöjen erityisluonnetta eli sitä “yhteisöttömien yhteisöä”, mistä hän aiemmin puhuu.

Yleensä Kuisma Korhosen esseissä hakeudutaan ratkeamattomien kysymysten äärelle: sellainen on kysymys joukkotuhojen muistamisesta ja sellaisia ovat myös ystävyyden ja yhteisöllisyyden
kysymykset. Kaiken kaikkiaan nämä aporiat — ratkeamattomat ristiriidat — kantavat mukanaan.

Arvio kokonaisuudessaan Bibliophilos 4/2011

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: