Risto Niemi-Pynttäri

Pääsykoetehtävä

Posted in kirjallisuus by RniemiP on lokakuu 26, 2018

Yliopistopäivät 26.10.2018, lukutuokio
Suomalaisessa Kirjakaupassa, Jyväskylässä.

 

OLI KEVÄT JA HAKUAIKA, mietin kuinka laatia kysymykset yliopistoon pyrkiville. Onhan kirjallisuus ala, josta ei tiedä, onko se nouseva vai laskeva. On siis perusteltua, että teen kuten sadussa ja annan kaksi mahdotonta tehtävää.

– Kaikki puut pitää kaataa palstalta, jonka teille näytän.

Ville Tuhkamokin meni palstalleen, veljessarjan nuorin, väheksytyin, hidas töissä, uneksuja. Hän kaatoi yhden puun ja sanoi: kaikki metsä kaatukoon. Kaikki puut kaatuivat.

Se oli ensimmäinen tehtävä. Annoin seuraavan, joka kuului: nosta kaikki puut pystyyn. Tämä sai ahkerimmat epätoivoon, kun he seisoivat avohakkuidensa äärellä. Tuhkamolle tehtävä oli helppo, hän oli kaatanut vain yhden puun ja muu oli kuvitelmaa.

Niinpä Ville Tuhkamo valittiin opiskelemaan kirjallisuutta. Muut tulivat todistusten perusteella, vain Tuhkamo sai kokeesta täydet pisteet. Ensimmäisessä tehtävässä, kuten dekaanille esitin, hän käytti kielen voimaa – teki synekdokeen – ja laittoi näin yhden puun edustamaan koko metsää.

Toisessa tehtävässä hän osoitti mikä on fiktiota eli kuvitelmaa.

Sitten hän yllätti myös minut. Hän näki kysymyksissä myös vertauskuvan siitä, mitä kirjallisuus on alana: se näyttää aina laskevan mutta tulee silti tarpeeseen, jos ei olla hätäisiä.

 

Mainokset

Anonyymit masennusblogit – julkinen kirjoittaminen, paremmaksi tuleminen, paraneminen

Posted in kirjoittamisterapia by RniemiP on syyskuu 18, 2018

Risto Niemi-Pynttäri

Sairastamiseen liittyy yleensä omiin oloihin vetäytyminen: latinaksi privatus. Kyse on yksityisyyteen hakeutumisesta, tarpeesta olla pois näkyviltä. Puplicum puolestaan tarkoittaa julkista aluetta, jossa ihmisen on mahdollista onnistua ja toimia ihailtavasti. (Arendt 2002, 56.) Julkista onnistumista pidetään usein myös merkkinä siitä, että sairautta potenut ihminen on tervehtynyt.

Mielenterveyskuntoutujan kannalta tilanne on vivahteikkaampi.Pysyvä vetäytyminen voi estää paranemista,toisaalta julkinen esillä oleminen voi olla nöyryyttävää ja johtaa leimautumiseen. Anonyymi mutta julkinen kirjoittaminen verkko-alustoilla tarjoaa kuntoutujalle mahdollisuuden kertoa kokemuksistaan ja vahvistua. Blogiaan nimimerkillä kirjoittava voi ennen pitkää tulla esiin myös omalla nimellään ja saada tunnustusta. Joissain tapauksissa sairaskomerosta esiin astuminen, julkinen kokemuksista kertominen, voi olla hyvä ratkaisu.

Tarkastelen artikkelissani sitä, millä tavoin kirjoittajat luovat julkista persoonaansa mielialahäiriöihin liittyvissä blogeissa. Sovellan julkisuusteoreettista näkökulmaa terapeuttisen kirjoittamisen kysymyksiin. Olen valinnut tarkasteltavaksi kaksi avainblogia, joista toinen käsittelee masennusta- ja toinen bipolaarisuuteen liittyvää masennusta.

Terapeuttisessa kirjoittamisessa keskitytään usein itseilmaisuun, tunteen ja kokemuksen esiin tuomiseen. Kirjoittaja ei pyri hyvään tekstiin, hän kirjoittaa itselleen ja tarkasteleeitseään tekstissä. Välittömän kirjoitustuokion jälkeen kirjoittaja voi kysyä, että mitä tuo teksti haluaa kertoa hänelle.

Kirjallisuustieteellinen erottelu kirjoittavan henkilön ja tekstistä paljastuvan sisäistekijän välillä on osoittautunut hyödylliseksi myös terapeuttisesta näkökulmasta. Aikoinaan sisäistekijä-termi syntyi osoittamaan eroa kirjailijahenkilön ja teoksen kautta hahmottuvan tekijän välillä (www.tieteen termipankki). Yleensä sisäistekijää on pidetty vain lukijan mielikuvana, nyttemmin sen katsotaan olevan merkittävä tarkasteltaessa kirjoittajaa. Sisäistekijä-termi on silloin irrotettu puhtaasti tekstiteoreettisesta kehyksestään ja tuotu osaksi tekstin laatimisen prosessia.

Vandermeulen (2011) puhuu kirjoittamisesta terapeuttisena neuvotteluna ideaaliminän kanssa, korostaen samalla laadukkaan tekstin merkitystä kirjoittajalle. Kuitenkin myös terapeuttisesta itseilmaisusta voidaan hahmottaa sisäistekijä. Silloin kun kysytään, mitä teksti haluaa kertoa kirjoittajalle itselleen, kohdataan tekstistä hahmottuva minä. Voidaan ajatella, että hieman samaan tapaan kuin uni esittää jotain vain henkilölle itselleen tarkoitettua, samoin tekee puhdas itseilmaisu.

On kuvaavaa, että esimerkiksi romaanin sisäistekijästä on puhuttu myös kirjoittajan parempana minänä. Siksi julkisen kirjoittamisen voi nähdä terapeuttisena neuvotteluna ideaalin kanssa: kun kirjoittaja panee parastaan, hän käy tätä neuvottelua. Perustan siis käsitykseni julkisen kirjoittamisen hyödyistä oletukseen, että kirjoittaessaan henkilö voi päästä hyvään dialogiin paremman puolensa kanssa.

Kirjoittajan ja sisäistekijän dialogi voi olla, kirjoitusprosessista riippuen, monenlaista. Terapeuttisen kirjoittamisen kannalta on keskeistä, että kirjoittaja voi tunnistaa siinä itsestään sellaista hyvää, mitä hän ei muuten tietäisi. Tekstiin heijastuu se käsitys hyvästä ja merkityksellisestä, mitä kirjoitettaessa tavoitellaan (Hunt, 2000).

Itseilmaisuun keskittynyttä kirjoittamisterapiaa on jo pitkään avattu myös kulttuuripsykologiseen suuntaan. Gillie Bolton on painottanut sitä, että terapeuttisessa prosessissa itseilmaisun tuleekin kehittyä kielellisesti hyväksi ilmaisuksi.

Bolton sanoo osuvasti, että kyse on silloin kulttuuristen resurssien käyttöön otosta. Kun pelkän itseilmaisun tilalle tulee persoonallisuus, jossa henkilökohtainen ja julkinen persoona kietoutuvat yhteen. (Bolton 2001, 5–6.)

Kulttuuriset resurssit, kuten luova metaforien käyttö ja narratiivinen kompetenssi, rikastuttavat kirjoittavan henkilön kykyä kuvata ja kokea asioita. Kirjallisuusterapeuttisissa harjoitteissa ilmaisu voi olla ohutta ja fraasimaista, vaikka kokemus sen takana olisi hyvinkin merkityksellinen. Tuntemattomalle lukijalle tuo kokemus ei kuitenkaan välity. Mutta silloin kun kirjoittaja onnistuu kertomaan kokemuksistaan hyvin, hän käyttää kulttuurisia kerronnan ja kielen resursseja, ja voi näin tulla julkisesti ymmärretyksi.

Hyvin ilmaistu ja kerrottu teksti syntyy eräänlaisesta neuvottelusta todellisen henkilön ja sisäistekijän, minän ja paremman minän välillä. (Vandermeulen 2011.)

koko artikkeli on vapaasti luettavissa
SCRIPTUM 2/2018

Lapset olivat muruja

Posted in kirjallisuus by RniemiP on heinäkuu 21, 2018

Multian Korsu-baarin runokaraokeen 20.7.18 kokoamani tekstit (kaikkia en esittänyt). Tekstit liittyvät lapsiin ja mummonmökkiin, jossa asuimme 30 vuotta sitten. Olin Multialla osa-aikaisena kulttuurisihteerinä.  Runokaraoke oli osa Multia 150-vuotta -tapahtumia.

 

 

 

 

 

 

VETTÄ

Enää emme voi juoda siitä kaikkein raikkaimmasta lähteestä, siitä aina hieman tippuvasta hanasta, joka oli saunassa.  Muistatteko, kuinka ryystimme sitä napusta, ja sanoimme sitä kypi, kypi, kylmäksi vedeksi.

Tuntuu kuin olisimme saunoneet vain sen takia, että saisimme juoda sitä vettä. Kahdesti viikossa tulet viritettin kiukaan ja vesipadan alle. Pikkuamme täytettiin lämpimällä vedellä, pyyhkeet haettiin ja  häkälöylyt heitettiin. Sitten me tulimme, kaikki yhtä aikaa. Me aikuiset asetuimme lauteille, ja lapset aloittivat liikennöintinsä ammeen, suikun ja lauteiden välillä. Nämä järjestelyt tapahtuivat vain siksi, että olisi sopivan kuuma ja otollinen hetki Lauran kiljahtaa:

-Nyt!  kypi, kypi kylmää vettä
-Ypi,ypi jatkaa Olli.

Minä laskeudun lauteilta, otan napun, ja avaan ulkoseinässä olevan hanan. Kohta nappu kiertää kädestä käteen, ja vettä juodaan pitkin kulauksin, leuka märkänä. Ryystämme sitä hartaasti, ja loputtomasti, aivan kuin imisimme sisäämme kylmää ja puhdasta happea.

Viimein lapset taputtivat pyöreitä vatsojaan.  Ja me nyökkääsimme yksimielisyyden vallitessa: parasta on vesi.

 

MOOTTORI SUUSSA

Olli lähti liikkeelle moottorina. Ensimmäisen vuotensa hän keskittyi elämään suun tienoolla. Märkäleukainen suhari, kädessään haalean keltainen muovi-Volvo. Niin, vauvat huvittavat itse itseään, he käynnistävät suussaan omat moottorinsa ja päristelevät. Ollista näki, että se on vapautta.

Et työntänyt, vaan runttasit autoa alaspäin. Yritit upottaa autoa hiekkaan, hiertää mattoon, tonkia sohvaa. Edestakaisin hankasit sillä lattiaa, hioit pöytiä ja tuoleja.

Keltainen Volvo kävi kaikkialla, hän painoi sitä niin että auton katto oli aivan notkollaan. Sylki roiskui, Volvo jurrasi.

Sitten tuli Helkama mopo ja kaasukahva. Moottoria ei käyttänytkään enää suu, vaan käsi. Samalla kasvoi vapaus, ja takarengas kaivoi uria hiekkaan.

 

LINTU

Kengät tulivat Lauran piirroskuvioihin syksyllä, samaan aikaan kun ensimmäiset puolukat linttautuivat päväpeittoon. Pikkulinnut pomppivat lintulaudan tienoilla, Laura piirteli värikynillään.

Tyttö itse ei suostunut pukemaan. Hän juoksenteli huoneesta toiseen, pylly paljaana ja varpaat kylmästä punertavina. Muistatko Merja, miten tyttö livahteli käsistämme ja kiemurteli eroon punaisista sukkahousuistaan.

Keltaisessa pikkupaidassaan se pyrähti paikasta toiseen; pomppi päiväpeitolla, pudotti tyynyt ja runttasi matot. Meidän vetoomuksillamme ei näyttänyt olevan mininkäänlaista vaikutusta. Kaikki meidän käskymme menivät suoraan tytären läpi piiroksiin. Niissä koko joukko oli varautunut kirpeisiin pakkasiin. Kaikilla piirustusten olennoilla oli pää, tikkujalat ja lämpimät talvikengät.

 

MURUT

Kun lapset kasvavat ja vahvistuvat, heitä aletaan kutsua Muruiksi ja syystä. Leivät murenevat, lattialle alkaa kertyä myös legopalikoita, palapelien osia, nappuloita ja kaikenlaisten murenevien kokonaisuuksien osia. Se on lapsen luonto, epäjärjestys.

Sunnuntai-aamun rauha katoaa, kun lakanoihin kertyy  leivänmuruja. Kielloista huolimatta Olli ja Laura hyökkäilevät kilpaa sängylle korput käsissään – nuo riivatut korppukotkat. Kohta murut hiertävät ja nokkivat selkäämme.

 

Tagged with: , , ,

Nuoret, kuvittelukyky ja uusi kirjoittaminen

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on heinäkuu 18, 2018

Median ja viestinnän tutkimuksen päivillä (27.4.2018)
Jyväskylässä pidetyn esitelmän pohjalta.

Luovuus on noussut keskeiseksi työn teon tavaksi digitaalisen teknologian, median ja koulutuksen piirissä. Aiemmin luova toiminta liitettiin vain taiteilijan työhön. Samalla luovuus on saanut uudenlaisia piirteitä – se on alkanut muistuttaa innovaatiota, keksimistä ja kehitystyötä. Aiemmin korostunut luova mielikuvitus on korvautunut toiminnallisella luovuus-teorialla, samalla luovan mielikuvituksen merkitys uhkaa jäädä tunnistamatta (Hall, Creative Turn 2016).

Käsittelen seuraavassa kuvittelukykyä, kuinka se on siirtynyt osin mediamielikuvien pariin, alueille joilla ei näytä olevan mitään tekemistä toiminnallisen luovuuden kanssa. Uusi kirjoittaminen, mediaympäristöissä tapahtuva kirjoittaminen, sisältää kuitenkin keinoja tuoda mediasfäärissä rapahtuvaa kuvittelua toiminnallisen luovuuden piiriin. Pyrin samalla tarkastelemaan kuvittelukyvyn merkitystä nuoruusvaiheen kannalta, kysyn millaista kognitiivista toimintaa kuvittelu on ja mikä on sen funktio. (Olen referoinut Tania Zittoun tutkimusta asiasta täällä)

Mediamielikuvien käyttäjien passiivisuus on tunnetusti näennäistä; se sisältää elämän murrosvaiheissa tarpeellista, fantasioivaa mielikuvitusta, ilman sen kummempaa toimintaa. Multimodaalinen kirjoittaminen on olennaisesti mielikuvatyöskentelyä. Tosin opetuksessa se nähdään usein vain teknisesti, visuaalisten ja auditiivisten teknologoiden tuomisena osaksi kirjoittamista. Mutta tähän suunnittelevaan kirjoittaamiseen kuuluu myös kuvittelua, jossa nuoret ottavat mediamielikuvia omien tarpeidensa mukaiseen käyttöön. Näin uusi kirjoittaminen on sitä osallisuuden kulttuuria, jossa media otetaan omaksin luova työskentelyn avulla.

Uusi kirjoittaminen on itseasiassa viimeisin luovaan kirjoittamiseen liittyvä luovuuden muodonmuutos, tekstuaalisuus on siinä saanut rinnalleen visuaalisia ja tonaalisia elementtejä. Vaikka multimodaalisuus vaikuttaa täysin uudelta seikalta kirjoittamisessa, silti tekstipohjainen ”kaikille aisteille kirjoittaminen” viittaa lukevan mielen kannalta jo multimodaalisiin aistimuksiin.

Luovuus on kouluissa ja nuorten harrastuksissa ollut ennen kaikkea tekemällä oppimista. Luovaa kirjoittamista on pidetty yksinäisten nuorten harrastuksena, tapana sanallistaa omia, sisäisiä mielikuvia. Kirjoittamista on pidetty niin sisäisenä ja yksityisenä, että kirjallista luovuutta ei ole uskottu voivan opettaa. On ajateltu, että kirjoittamisen tekniikoita voidaan opettaa, mutta se kirjalilijalle ominainen luovuus kehittyy yksityisesti. Niinpä luovan kirjoittamisen pedagogiikka on keskittyessään tekemisen kautta oppimiseen, on ymmärtänyt tekemisen johtavan tekniikan oppimiseen.

Kognitiivisen tutkimuksen edistyminen on antanut aiheen huomioida pikemminkin mielen tapoja (habits of mind)  kuin tekstejä, ja niiden kirjoittamisen tekniikoita. Mielikuvitus on mielen tapa, joka kehittää mahdollisuuksien tajua. Sen myötä kehittyy luovan suunnittelun kyky, mutta nuorten kouluteksteissä se pääsee puutteellisesti esille.

…. lue artikkeli kokonaan täältä.

Kirjallisuus meni chattiin

Posted in verkkokirjoittaminen by RniemiP on maaliskuu 28, 2018

(Ylioppilaslehti 16.3.2018)

Pientä säätöä on Demi-lehden julkaisema, ensimmäinen suomenkielinen Whatsapp-draama. Seitsemänosaisessa sarjassa käsitellään päähenkilö Emman sekä tämän ystävien Amirahin ja Iida-Sofian ihastumisia, gynekologireissuja ja etääntymistä ystävistä.

Kaikki tapahtuu tekstiviestiformaatissa, Emman Whatsappin ruudulla.

Maailmalla Whatsapp-draaman kaltaisia lajejea kutsutaan chatfiktioksi. Suomessa vielä melko huonosti tunnettu genre on varsinkin angloamerikkalaisessa maailmassa valtava hitti. ”Chatfiction”-sovelluksilla, kuten Hookedilla, on kymmeniä miljoonia latauksia.

Chatfiktion on spekuloitu jopa syrjäyttävän pikkuhiljaa niin kutsutun young adult -kirjallisuuden. On arveltu, että älypuhelin itsensä jatkeena kasvaneet milleniaalit voivat kokea vierautta perinteiseen kirjallisuuteen, jota ei eletä puoliksi virtuaalimaailmassa.

Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen lehtori Risto Niemi-Pynttäri on tutkinut erityisesti verkkokirjoittamista. Hän ottaa chatfiktion kaltaiset uudet, nuorten suosimat tekstilajit vastaan ilolla. Parhaimmillaan ne madaltavat kirjoittamisen ja lukemisen välistä rajaa, kun sovelluksia käyttävät nuoret osallistuvat itse myös fiktion kirjoittamiseen.

Suomessa on oltu jo vuosia huolestuneita nuorten lukutaidon heikkenemisestä. Niemi-Pynttärin mielestä täällä ei osata vielä hyödyntää uusien lajien potentiaalia. Hän huomauttaa, että esimerkiksi koulumaailmassa jäykkä kirjakieli sulkee osan nuorista ulos. Nuoret eivät välttämättä edes tunnista, että chatfiktiossa on kyse lukemisesta ja kirjoittamisesta aivan kuten äidinkielen tunneillakin.

”Koska chatfiktio on niin lähellä puhetta, se on helpoin lukemisen muoto”, Niemi-Pynttäri sanoo.

Yhdysvalloissa chatfiktioon on suhtauduttu kirjallisuutena, mutta Pientä säätöä -sarjan toinen kirjoittaja Veera Ojola ei ole asiasta aivan varma. Hän kertoo, että ajatteli muotoa pitkään enemmän videon ja kuvan kuin tekstin kautta.

Se johtuu ehkä siitä, että somekulttuuri on niin läpeensä visuaalista.

”Mutta toisaalta tässä on paljon samaa kirjallisuuden kanssa. Chatfiktio antaa paljon tilaa katsojan tai lukijan mielikuvitukselle”, hän sanoo.

Lukija kuvittelee maailman, toiminnan ja henkilöhahmot pelkän dialogin perusteella, kun muuta ei ole tarjolla.

Kirjallisuudentutkimus pohtii jatkuvasti muodon ja sisällön välistä suhdetta. Jos chatfiktion lukeminen on kerran helppoa, piileekö muodossa pinnallistumisen vaara? Ei suoraan, sanoo Risto Niemi-Pynttäri. Hänen mielestään genre mahdollistaa monipuolisten aiheiden käsittelyn ja myös kaunokirjallisuudelle ominaisen kielellisen leikittelyn.

Samaa mieltä on Veera Ojola.

”Chatfiktiolla voi käsitellä sitä, että asiat ovat todella monitulkintaisia tai monimerkityksisiä. Yksi lause voi tarkoittaa montaa eri asiaa.”

Hänen mielestään huolet pinnallisuudesta muistuttavat ikiaikaista puhetta siitä, että nuoriso on pilalla.

Niemi-Pynttäri kertoo, että tekeillä olevan kansainvälisen tutkimuksen mukaan chatfiktio kannusti nuoria myös perinteisemmän kirjallisuuden pariin. Ojolakin haaveilee romaanista, jota voisi täydentää vaikkapa erillisestä sovelluksesta löytyvillä chat-keskusteluilla.

Ojolan mielestä chatfiktio tuntuu henkilökohtaiselta, koska kaikki tapahtuu oman puhelimen ruudulla. Ideat Pientä säätöä -sarjan teemoihinkin hän ammensi omasta elämästään.

”Ne hetket ovat varmaan aika universaaleja. Tuijotat jotain viestiä ja olet, että voi ei, se on nähnyt, että mä olen nähnyt tämän viestin, ja mun on pakko vastata.”

 

Lumen painoton paino

Posted in kirjallisuus by RniemiP on helmikuu 18, 2018
.

Miten raskaasti räntä olikaan tarrautunut mieheen, joka pääsi postiasemalle lumimyrskyltä suojaan 1880 -­luvulla. Anton Tšehov kertoo novellissaan Yö ennen oikeudenkäyntiä yhtä paljon lumesta kuin miehestä. Miestä syytetään kaksin­naimisesta. Villin lännen komediassa vehkeilijä olisi piesty, tervattu ja kieritetty höyhenissä.

Valkoiselta ja piestyltä näyttää myös tämä venäläinen: räntäinen lumi tekee saman kuin terva ja höyhenet. Mies on joutunut vimmaisen lumimyrskyn vihoihin (suom. Juhani Konkka):

Olin sellaisen ihmisen näköinen, joka on peitetty
lumella, kasteltu vedellä ja perinpohjin piesty.

Tšehovin novellissa räntälumen takertuminen vaatetukseen symboloi häpeää. Se on märkää sohjoa, joka juuttuu hattuun ja hartioille, tarttuu selkään.

Toinen Tšehovin lumikuvaus ilmaisee yhtä vaikuttavaa tunnetilaa. Kyseessä on lumisateessa nuokkuva, apaattinen vossikkakuski Pietarissa. Hänen ylleen on kertynyt hämmäs­tyttävän paljon lunta. Ukko näyttää luhistuvan lumitaakan alle, mutta tarkka lukija kyllä havaitsee, kuinka kevyttä ja kuohkeaa tuo vastasatanut lumi on.

Tällaisella lumen kasautumisella, lumen painottomalla painolla, Tšehov ilmaisee lohduttomuutta novellissaan Suru (suom. Juhani Konkka):

Ajuri Joona on valkoinen kuin aave. Hän on koukistu
­
nut niin syvään kuin se elävälle ihmiselle on mahdollis
­
ta ja istuu liikkumatta kuskipukillaan. Vaikkapa hänen
päälleen putoaisi kokonainen lumikinos, tuskinpa hän
silloinkaan katsoisi tarpeelliseksi ravistella lunta itses
­
tään … Hänen hevoskaakkinsa on sekin valkoinen ja
liikkumaton.

Ajuri on kummitusmainen; kuin kuolleeksi vaipunut mytty lumen tyhjyydessä. Uuden asiakkaankin hän huomaa silmä ripsiin takertuneen lumen läpi.

Hevoskuski on menettänyt poikansa eikä haluaisi enää elää. Hän vain jumittaa parkissa kadun varrella ja odottelee asiakasta, joka auttaisi häntä hetkeksi unohtamaan surun. Kyytiin tuleville hän tolkuttaa aina samaa asiaa – kuolema on vienyt häneltä pojan. Kuka tahansa kelpaa kuuntelijaksi, jopa halveksivasta tai huonosti maksavasta asiakkaasta on apua. Hevoskuski toivoo ainoastaan sitä, ettei hänen tarvitsisi olla paikallaan surun jähmettämässä tilassa. Lumitaakka putoaa miehen yltä aina kun hän lähtee ajoon.

Anton Tšehov (1860–1904), venäläinen kirjailija.
Novellit: Yö ennen oikeudenkäyntiä ja Suru löytyvät useista kokoelmista, mm. Valitut novellit I , WSOY, 1959. Suomentajana Juhani Konkka.

BIOS DIONYSOS (ote)

Posted in Filosofia, Uuden ajan luonto by RniemiP on tammikuu 31, 2018

**

Viininjumala Dionysoksen talvista puolta ei tunneta: hänen kevätmaniansa oli niin huomiota herättävä, mutta talvimasennus taas oli aivan huomaamaton. Nyt on talvi ja elämä on vetäytynyt minimiin. Ihminen on ylivuotinen, hän tarvitsee energiaa talvellakin, hänen täytyy syödä, pitää tulta ja lueskella. Dionysos hyväksyi ja suojeli tätä jurottavaa, elämän vegetatiivista puolta. Demeter -viljanjyvä oli hänen sisarensa, molemmat olivat äiti maan, Semelen, lapsia. Antiikin Kreikassa kerrottiin kuinka Demeter, itämisen jumalatar, viedään talviajaksi Haadekseen, mutta Dionysos sen sijaan taantuu ja talvehtii. Dionysos ei syntynyt siemenestä, hän syntyi Zeun reidestä ikäänkuin vanhaan puuhun vartettu nuori oksa.

Kun kevät tuli ja villiinnytti Dionysoksen, luonto sekä ihmiset voimistuivat. Tarujen mukaan muutos alkoi ensimmäisten leutojen tuulten aikaan. Varhaiskeväällä, kun lehtipuiden silmut vasta paisuvat, havupuissa yhteyttämisen merkit näkyivät jo hehkuvana vihreänä. Demeter ei tiennyt tästä mitään, siemenet makasivat silloin vielä kuolleina maanpinnan alla. Jumalista vain Dionysos osasi jurottaa ja elpyä, sitten kun puissa nesteet lähtevät liikkeelle, nousevat juurista runkoon ja aivan oksan kärkiin asti.

* *

Minua ihmetyttää erityisesti se, kuinka Dionysos, tuo kreikkalaisista jumalista välittömin ja spontaanein, osasi olla myös niin toimeton, pysähtynyt, hiljaa kypsyvä tai pelkkään olemassaoloon taantunut kuin puu. Dionysos kantoi viinilekkerin lisäksi tunnusmerkkinään myös thyrsos-sauvaa, josta versoi muratti. Tarvittaessa hän saattoi kadota ja kätkeytyä tuohon murattiin.Vetäytyminen pelkkään olemiseen oli kreikkalaisessakin talvessa nähtävissä kaikkialla. Se oli kuusen ja muratin sinnittelevässä vihreydessä. Talvehtiminen ymmärrettiin ennen kaikkea paremman ajan odottamisena.

Kreikkalaiset käyttivät elämästä sanaa bios, se ei kuitenkaan ollut biologiaan vaan elämän vaihtelevaan laatuun viittaava termi.

koko essee osoitteessa: Esseepaja Bios Dionysos

VEHNÄJAUHON PAREMPI KÄYTTÖ (lyyrinen essee)

Posted in poetiikka by RniemiP on joulukuu 2, 2017

Teksti luettu taidetilaksi muuttuneessa olohuoneessa Jyväskylän Puistokadun varrella Anna Ruthin ja Juho Jäppisen järjestämässä House Games -näyttelyssä 23. marraskuuta, 2017

On aihetta muuttaa vehnäjauhon käyttötapoja, en halua täyttää sillä vatsaani, mutta pöydälle voisimme sen levittää. Ripottele sinä valkoista jauhoa olohuoneeseen. Hyvin nostatettu taikina tulee pöytään myöhemmin. Minä veivaan sitä kaksin käsin ämpärillisen.

Tee sinä kattaus. Katso, että lautasilla höyryää sienikeitto, kulhossa paahteiset uunivihannekset, juusto kuumana. Kylmät graavikalat, majoneesi, viini, voi.

Minä taputan taikinan limpuksi, pyöritän sen letuksi, nostan ilmaan, kiihdytän pyörteeksi, se leviää liinaksi, joka laskeutuu kattauksen päälle. ”Käykää kimppuun” sanot väelle, annat heille välineet joilla kaivautua taikinan läpi ruokiin.

Elämme vehnäjauhossa.

Valintamyymälät syntyivät vehnäjauhoon, ja vehnän vuoksi. Viljava 20-luvun Memphis Tessesee, sieltä alkoi valintamyymälän menestystarina. Hyvin säilyvää vehnäjauhoa pussitettiin ja hyllytettiin. Asiakas saattoi, kauppiasta vaivaamatta, itse hakea tuotteensa.  Kotien pienet uunit lämpenivät sähköllä, ja vehnänen tuoksui hyvältä myös kortteleissa, kun leipomoista levisi houkutteleva tuoksu kadulle.

Valintamyymälät levisivät kaikkialle, missä oli rahaa. Vehnäjauhoa ovat pellot, maatalous. Riihen kokoiset puimurit ilmestyvät pelloille. Tasalaatuista vehnäjauhoa jauhetaan valtavia eriä.

Elämä jatkuu leppoisasti täällä vehnäjauhossa, vaikka ummetus vaivaa keskiluokkaa.  Liikalihavuus leviää taikinan tavoin kaikkialle missä on syötävä halpaa vehnästä.

Toinen tekstini Väsymys sekä Penjami Lehdon samassa tilaisuudessa lukema Päälaella vanhan kirjan paino löytyvät  Esseepajasta. Vesa Lahti luki tilaisuudessa valikoiman runojaan.

 

Onnellisuuden arkkitehtuuri

Posted in Filosofia by RniemiP on lokakuu 9, 2017

Teksti on Alvar Aalto-museossa Jyväskylässä 2.9.2017 luettu essee, jota on karsittu ja muokattu

1.

Ulkopuolinen ihminen voi saada aavistuksen toisten onnesta heidän asuntonsa kautta. Ja vaikka heidän onnellisesta jaksostaan olisi aikaa kolmekymmentä vuotta, jotain siitä jää asuntoon. Vietin kerran ystäväni kanssa kolme syksyistä arkipäivää loistavassa saaristohuvilassa Turun lähellä, sienestäen ja kalastellen. Omistajat olivat eronneet ja asuivat muualla. Huvila, oikeastaan taiteilijakoti, tuntui jääneen 80-luvulle. Ne värit varsinkin. Asfaltinsininen puulaudoitus vaikutti kovin tummalta, toki syksyiseen mereen sopivalta. Sisällä oli tummaa myös, hämärää nykymakuun verrattuna, mutta tila henki syksyistä rauhaa. Suuret ikkunat avautuivat merelle. Erityisen miellyttävältä tuntui se, että huvilan sisätilat jakautuivat lukuisiin oleskelu-tasoihin. Nuo avoimet kerrokset tuntuivat luovan paikan, joka edisti tulemista ja lähtemistä. Sinne saattoi pysähtyä kuin satamaan, jonka laitureilla saattoi asua, tai asettua linnun tavoin oksille hämyisän kuusen sisään. Paljon liikkuvat taiteilijat olivat hankkineet paikan, joka ei tarvinnut isäntäväkeä – sen korvasi heidän entinen onnensa, aivan kuin se olisi pitänyt huolta vieraitten viihtymisestä.

Oleskelu noissa tiloissa vahvisti haluani elää suurpiirteisemmin, pikkuasiat rapisivat pois, ja päivä päivältä minussa voimistui halu omaksua suurempaa skaalaa. Tumtui, että huvilan laiturimaisuus vaikutti minuun siten. Meri, huvila ja laituri ehdottivat jonkinlaista skaalausta minulle koko ajan.

Ylin taso oli lähellä kattoa, ja sitä hallitsi valtava parivuode. Se kertoi omaa kieltään: ei intiimiä makuuhuonetta, vaan avara tila taivaalle avautuvan kattoikkunan alla – ja samalla näkymä alas merelle. Keskimmäisellä laiturilla oleskelusohvat ja kirjahyllyt, porrasta alempana musiikkisali ja levykokoelmat loivat oman laiturinsa.

Samalla huvilan avoin tila ja monet tasot olivat kuin juhlia varten. Oli helppo nähdä jazz trio asettuneena merelle avautuvan ikkunan eteen, ihmiset eri oleskelutasoilla. Ehkä sellaisia juhlia siellä oli vietetty, samalla tuo kuvitelmani muistutti arkkitehdin piirtämää ihmisten, ikkunoiden, mäntyjen ja meren sommitelmaa.

Minulla ei ollut käsitystä arjesta, ehkä talossa asuvat taiteilijat eivät tarvinneet arkea, ehkä he tarvitsivat onneaan varten sananmukaisesti huvilan. Samalla koin, että nuo kolmen tason huonetilat asettuivat minun käyttööni, tapahtui säätöä ja päivitystä. Kirja sohvalla on se mitä luen, muistikirja käden ulottuvilla, pikkupöydällä läppäri ja merinäkymä. Vaelluskenkäni eteisessä, sanko ja sieniveitsi. Hyvät asetukset: näin huvila tarjoutuu minun käyttööni.

Huvilassa ei ollut vaivaannuttavan henkilökohtaisia tavaroita, mutta sisustus oli persoonallinen, se välitti onnellisuuden vaikutelmaa. En tuntenut asukkaita paremmin, etäisyyteni heihin oli ehkä sama kuin arkkitehdin. Se, mikä jäi vaikuttamaan vielä pitkään jälkeenpäin, oli huvilaan suunniteltu laiturimaisuus: tulemisen ja lähtemisen helppous, sekä onnellisuus, joka tuntui luonnolliselta noissa tiloissa.

2.

En ole koskaan halunnut vuokrata vanhaa koulua, mutta sitäkin useammin vanhan sahakompleksin, tehtaan, tai mökin erämaassa. Halu asuttaa sellaista, mikä ei ole kotoisaa, on olemisen mittakaavan hakemista.

3

Jos talo ajattelee, kyse on ehkä jostain aivan muusta, kuin laskukoneen mietteistä älytalossa. Talo ajattelee interaktiivisesti, etupäässä vain ihmisen kanssa.

Monet ilmaisut viittaavat talon ajauksiin ja tunteisiin: talo muistelee, se uhmaa aikaa, muuttuu tympeäksi, uhkaavaksi; tai sitten talo vaan hiljenee ja nukkuu. Myöhemmin talo taas vilkastuu ja elää aktiivisesti nykyhetkeä. Kun taloa kuvataan inhimillisin termein, samalla kerrotaan asujan toiveista ja muutoshalusta asunnon suhteen. Miksei älytalo voisi mukautua siihen? Siispä tällaista kieltä kannattaisi kehittää, tarkentaa ja hyödyntää niin, että se voisi kilpailla asuntojen automaattisen tekniikan kanssa. Sen sijaan, että asunnot säädetään vain teknisten toimintojen mukaan, voitaisiin päästä siihen että asunnot kuuntelevat asujaansa. Ehkä niin on aina ollut. Lisäksi asunnot voivat ehdottaa asujalleen jotain tietynlaista virettä, mielentilaa.

Tilasta kumpuavan ajattelun tunnetuin muoto on kontemplaatio. Kontemplaatio viittaa sekä tilaan että mieleen; näin se on asettanut perustan ajattelevalle rakennukselle, perustan johon myös interaktiiviset asunnot voidaan säätää. Kontemplaatio, con templum, perustuessaan sanaan temppeli, viittaa tilaan joka tyhjentää ja ohjaa kokijansa ajattelua.

Kun hahmotan kontemplaatiota, huomaan, että se vähenevien tapahtumien rytmi, joka opastaa ajattelua hidastumaan vaatii tilaa. Hiljentyminen tarvitsee aikatilaa, hiipumista. Luonnossa sitä on, pohjoisessa luonnossa on tilaa ja tyhjyyttä. Urbaanissa ympäristössä vastaava kokemus saadaan eristämällä tyhjä tila vaikka temppeliksi. Tyhjä tila ajattelee aina kun ihminen on kontaktissa siihen.

Tuo merenrantahuvila, jossa asuin hetken, edisti suunnittelua. Myöhemmin tuntuu, että sen tilat tarjosivat mahdollisuuksia asettua nimenomaan suunnittelemaan: sen laiturit ja lähtemisen tunnelma.

Ajatteleva talo voi luoda myös yliluonnollisen tilan, mielikuvia kummitustalosta on runsaasti. Mystiikasta ja haamuista riisuttua siitä voisi löytää jotain olennaista asumiseen liittyvää – jotain turvallisen arjen ylittävään asumiseen liittyvää pelkoa. Kuten Solaris -scifi elokuvassa pelko suuntautuu johonkin todelliseen: avaruuslaivan ulkopuolella on jotain, joka kuuntelee ja muuttuu laivassa asujien pelkojen mukaan.Tosin suunta on päinvastainen, pelottavan äärelle houkutteleva, kutsu joka vie asujansa kannalta johonkin polttavan tarpeelliseen, jota hän ei halua kohdata.

Haluan ymmärtää tyhjään taloon liittyvän pelon hedelmälliseksi tilaksi: silloin asetukset ei ole säädetty pelkästään kotoisuuden mittakaavan mukaan. Onnellisuus ei ole vain tyytyväisyyttä. Kreikaksi onnellisuus, eudaimonia, sisältää kontaktin demonisiin voimiin ja tarkoittaa samalla itsensä löytämistä jotenkin muuttuneena.

Mitä silloin tapahtuu, kun syysiltana tulet yksin isoon, vieraaseen huvilaan menen rannalle? Ehkä se pelon sukuinen tunne, henkeä haukkova ympäristön tunnustelu on skaalojen säätämistä. Se hetki, kun ihmisen mittakaava on kadonnut tyhjästä huvilasta, ja tulija aavistaa sen. Vähitellen asumus säätää itsensä vähitellen sinulle sopivaksi, aamulla viimeistään koet olosi kotoisaksi – mutta hetki ennen kuin onnistut asettumaan taloksi tuntuu tilalta, jossa sekä talo että sinä haette hetken aikaa mittakaavaanne.

Tämä on siis tiedetty aina. Samoin se, että asunto hiljentyy heti kun asukkaat poistuvat. Kuvittelen asuntoa, jonka hiljentymistä avustaa tietokone. Se poistaa, puhdistaa, raikastaa, hengittää, erittää ilmaan hyviä varauksia. Äänten loppuminen talossa olisi jonkin toisen prosessin alkamisen merkki. Talo keskittyy hengitykseensä, lämpötila laskee raittiin ilman virratessa, villaiset tekstiilit puhdistavat itseään, illan hämärtyessä ledlamput syttyvät ja lehtivihreän eritys kiihtyy kasviseinällä, muualla hämärä syvenee, kissan liikuskelu, säätää tilaa aivan toisen olennon aistittavaksi.

***

Soisalon merinäkymää (ote)

Posted in poetiikka by RniemiP on kesäkuu 11, 2017

Juha Soisalo: Lähi-itä

 

(4) Silmä purjehtii väripintojen ohi kohti horisonttia ja aavaa meren selkää. Katse kulkee varsin leikkisästi ja aamupäivän utu sävyttää taivasta. En voi vastustaa teoksen kesäpäiväromantiikkaa.

Hilpeä musiikkiviittaus hallitsee kompositiota. Tuo pystypalkki; se muistuttaa pianon koskettimia ja klarinettia näppäimineen, aivan kuin suomifilmeistä tuttu, hilpeä kesäinen trilli keventäisi kulkua kohti merta. Samalla tuo pystypalkki tuo mieleen laiturin venepaikkoineen, ja sen että merelle lähtö edellyttää navigointia sekä kolmion kärkeen merkityn vaaran välttämistä. Lopulta yläosassaan palkki muuttuu piipuksi, joka tuprauttaa savun hattarat taivaalle, se huipentaa keveyden. Huomaan, että ilman tätä elementtiä teoksesta puuttuisi svengi.

Teoksen konstruktio; heraldisen jyrkät muodot ja kaksiulotteiset väripinnat johtavat katsojan vääjäämättä pohtimaan jokaisen elementin osuutta kokonaisuudessa. En tunne konstruktivismia paremmin, en muuta kuin sen, että juuri nämä sommittelijat osaavat tehdä työstä rakennuksen. Se romahtaisi, jos teoksesta poistaisi yhdenkin elementin. Kaikki palkit Soisalon työssä ovat ikään kuin kantavia rakenteita.

Se, että mitään ei voi poistaa mitään ilman että kokonaisuus kärsii, on vihje myös tulkinnalleni.

Ilman keskipalkkia, teoksesta katoaisi leikki ja keveys. Ja kuitenkin tuo ainoa vertikaalinen elementti on kuin päälle liimattu; se yltää kuvan alareunaan asti, ja on näin lähinnä katsojaa oleva elementti. Juuri tämä seikka kehotti minut purkutöihin, jos haluan tietää mistä tässä on kyse, minun on otettava pinon päällimmäinen palkki pois. Tämän jälkeen jäisi vain punaisen ja vihreän kehystämä  meri ja taivas. Samalla käy niin, että kaksi pilvenhattaraa muuttavaa merkitystään: niistä tulee synkkiä savun merkkejä. Taivaalta katoaa leikkisyys, jäljelle jää pahaenteinen viittaus siihen mikä levittää mustaa savua.

Teoksen purkamistyö etenee: keskipalkin poistaminen aiheuttaa sen, että vihreäkulmainen palkisto jää irralliseksi. Sen poistaminen muuttuisi näkymän jo varsin lohduttomaksi: vihreää olisi enää vain hieman, kuin levää meren sineen sekoittuneena. Tämän seurauksena kolmion kärjessä oleva vihreä muuttaa merkitystään, aivan kuin varoitusmerkin kehä muuttuisi kahdeksi viherlautaksi.

Tarinaa voisi jatkaa, kun konstruktio paljastaa asioita dekonstruktion avulla; teoksen purkaminen aktivoi tulkintani. Muutamaan kertaan olinkin jo yrittänyt lukea teosta suoraan, enkä edennyt puuhassani.

Koko essee on teoksessa. Jyväskylän Taidemuseo: Sata vuotta, tuhat tulkintaa (2017)
Risto Niemi-Pynttäri: Soisalon merinäkymää (ote)

Tallenna

Tallenna