Risto Niemi-Pynttäri

Inger Christensen ALFABET

Posted in Uncategorized by RniemiP on 8 marraskuun, 2021

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (24.10.2021)

Inger Christesenin runoelma Alfabet (1981) on jo klassikko. Se on ylistys olemassaoleville atomipommin uhkan alla. Se on luettelomainen kiitollisuuden osoitus sille, että on kasveja ja eläimiä, on kemiaa, mineraaleja, on elämää ja kuolemaa, on muistoja ja kieltä. Se hakee olla -verbin myötä kaikkea mitä on, se löytää, kuten skandinavisissa kielissä oleminen ilmaistaan: der finnas.

Hallitseva lukuvihje teokseen on Fibonaccin lukujono: Alfabet -runoelmassa säkeiden määrä kasvaa tietyn systeemin mukaan. Aluksi oli aprikoosipuu: yksi säe, sitten tuli bromi: kaksi säettä, sitten chromi, kolme säettä:

chromia on; sirkkoja, sikuria
sitruunapuita; sirkkoja on;
sirkat, setri, sypressi

2+3 säettä, sitten 3+5 säettä, ja sitten 5+7 säettä, ja 7+ 12 säettä. Näin runot laajenevat ja leviävät. Kun ollaan kirjaimessa ”j” säkeiden määrä on jo 89. Samalla se on jakautunut kuvaavalla tavalla kahteen runoon, joista ensimmäinen on Juhannusyö ja jälkimmäinen on Atomipommi.

Olemassaolevien keskelle on noussut uhka, samalla tavalla laajeneva, atomit hajottava pommi. Paha A laajenee, mutta ei evoluution ja sitä jatkavan kulttuurin tavoin, vaan silmänräpäyksessä. Tätä räjähdystä Christensen ei kuvaa, mutta annetulla kaavalla voi kuvitella atomeita halkovan ketjureaktion. Runoelman loppuosa liikkuukin sitten tuhoutuneessa ympäristössä.

Alfabetin lukijoita on yleensä ohjannut metodi, eli se miten olemassaolevien asioiden summa kehkeytyi Fibonaccin kaavan mukaan: ensin hitaasti mutta sitten nopeasti kasvaen. Myös luonnosta on löydetty orgaanisia prosesseja, jotka kasvavat samalla tavalla. Silti metodi on ehkä korostunut liikaa ja peittänyt teoksen muita nyansseja.

Runoelman metodi ei edes ole ristiriidaton, koska aakkosjärjestyksen ja fibonaccina kasvavan säemäärän välillä on ristiriita. Aakkoset eivät pitkään kestä tällaista kasvua, ja luettelon viimeiseksi kirjaimeksi jää ”n” – kirjain aakkosten keskellä. Mutta toisessa systeemissä se on äärettömän merkki.

Runoelmassa on ehkä vielä jotain muutakin, mikä jättää taakseen myös Fibonaccin, jotain minkä olla-verbi mahdollistaa paremmin kuin ”=” mikä tarkoittaa kuitenkin vain lasketun summaamista. Olemisen ykseys, äärettömyys ja tyhjyys ovat jollain toisella tasolla:

tyhjäksi, muuttuu
meidän kykymme
hahmottaa tyhjyyttä. (37)

Tyhjyyden äärellä ei voi ymmärtää tyhjyyttä, sellaista, joka ole laskettavissa, ei miinuslaskun summana. Tosin sitä tyhjyyttä ei voi ajatella eikä meditoida; sitä tyhjyyttä ei koeta elämyksenä avaruuden äärellä – kaikki tuo liittyi onnen tunteeseen ja kiitollisuuteen siitä, että tyhjyys on. Mutta kun sekin käy pahaksi tyhjäksi, emme ole ymmärtäneet mitään.

Viimeisen parin kymmenen vuoden aikana tapahtunut luonnon köyhtyminen on ollut niin huomaamatonta, että sitä ei osattu edes ajatella Christensenin runoelman aikaan, 80-luvulla. Monien muiden tavoin, hänkin pelkäsi, että kato tapahtuu kertalaakista.

Huonosti huomattu mutta valtava luontokato nousi vähitellen, Alfabetia ei voi enää olla lukematta suhteessa kasvien ja eläinten uhanalaistumiseen. Riikka Simpura onkin Alfabet-tutkielmassaan nostanut uhanalaisuuden teoksen keskeiseksi periaatteeksi.

Mutta luontokato tapahtunee romahduksittain, ei suoraviivaisen kiihtyvästi. Tai se kiihtyy kahteen suuntaan samanaikaisesti, joidenkin lajien runsastuessa ja toisten vähetessä.

Christensen on toivonut, että käännöksissä huomioitaisiin merkitykset, ei vain runoelman mekaniikkaa. Toisin sanoen runoelma on kirjoitettu merkityksin, ja tiettyjä rajoitteita käyttäen.

Aakkosten alussa kääntäjä kohtaa merkityksiin liittyvän haasteen: on niin vähän suomenkielisiä sanoja, jotka alkavat kirjaimilla b-,c-,d-. Vielä, kun merkitystenkin pitäisi olla oikean suuntaisia.

Oscar Rossin suomennoksessa tuntuu, että d-kirjaimen kohdalla on luovutettu. Teksti on sisällöltään jossain ihan muualla kuin lähteensä. Käännöksessä toistuu sana despootti, lähdekielen kyyhkysen (dove) sijaan. Merkitysten tasolla kyyhkynen on runoelmassa keskeinen lintu: toiseksi viimeistä runoa jopa hallitsee kyyhkynen.

Ehkä d-sanan olisi voinut luontevasti korvata jollain t-alkuisella sanalla, jollakin jonka voisi liittää kyyhkyseen. Samaan tapaan Christensen itsekin on muunnellut sanoja aakkosiin sopiviksi, ja samaa Rossi soveltaa juuri ennen d-runoa. c-runossa hän kotouttaakin osuvasti s-kirjamella (citronträder findes, on sitruunapuu).

Alfabet-runoelman liike, sen dynaaminen potku, tuntuu löytyvän heti kun päästään aakkosten hankalasta alusta e-sanoihin. Suomentajan jälkisanoissa Rossi sanookin painottavansa mieluummin rytmiä kuin merkitystä. Näinhän se on tehty, käännös svengaa ja olevainen ääntelehtii hienosti:

ensilumi on; entisajat; emmintä on;
ja erilläänoloa on; enkelit ja elohiiret
ja epäusko ovat; erityispiirteet ovat;
elonkorjuu, elämän ehtoo; ja elovalkeat
ovat, etelänpihlaja, euroopanlehtikuusi ovat
olemassa, ja eebeniä on, ja elintilaa ja eripuraa
on, ja emokarhut ja erakkoravut ovat,
ja etikkaa on, ja enteet, enteet (11)

Kotouttaminen toimii hyvin, hyvin on myös jätetty vieraaksi ja vieraannutettu. Tosin käännöksessä olisi voinut rohkeammin käyttää svetisismejä, vaikka yleensä niihin suhtaudutaan pahoina virheinä. Oman, eteläpohjalaisen, taustani takia ruotsinsukuiset ilmaisut eivät särähdä korvaani, vaan laulavat.

Käsittääkseni ”olemisen” kääntämisellä on filosofista merkitystä. Skandinaavisissa kielissä det finnas -tyyppinen ilmaus viittaa sekä olemiseen että löytämiseen. Näin siis oleminen on lähellä ilmenemistä ja esille tulemista.

Mitä siis saavutetaan ja mitä menetetään, kun det finnas käännetään olemassaoloksi? Det finnas tuntuu kantavan mukanaan olemisen ihmettelyä: ”täältä löytyy, täällä on”. Tällaisten svetisismien avulla suomikin, tämä finska, voisi olla osallisena näin korostuneessa olemisen ihmettelyssä.

Toisaalta suomen kielen ”on” puolustaa paikkaansa. Se ilmaisee itsenäistä olemista, havaitsijasta riippumatonta olemista: se on, vaikka sitä ei olisi löydettykään. Christensenin runoelmassa finnas -toistuu jatkuvasti, niin että se vaikuttaa mantralta. Suomen kielen ”on” toimii mantrana ehkä vielä paremmin, sen ”on” resonoi kuin ”om”, hyvin syvällä kropassa ja universumissa.

Alfabetin loppupuolella ympäristöahdistus kasvaa, havaintoihin tulee lannistunut sävy. Mutta samalla jotain yllättävää tapahtuu kielen ja maailman suhteessa. Alkupuolella kieli toimi erillisen systeeminsä mukaan, aakkosin ja nimin, asioille annettiin nimiä ja säkeitä laskettiin. Mutta loppupuolella – ehkäpä olemisen uhanalaisuus sai runoilijan lopettamaan laskemisen, ja ajattelu alkoi peilailla kaikkea luonnosta löytyvää.

ajattele kuin pesää rakentava
lintu, ajattele kuin pilvi,
kuin vaivaiskoivun juuret

ajattele kuin lehti puussa
ajattele, kuin valo ja varjo
kuin kiiltävä kaarna,
kuin kaarnan alla olevat
toukat ajattelevat … (39)

Vasta runoelman viimeisessä vaiheessa tulee runo ”Aakkoset ovat”, nimensä mukaisesti se liittää kirjaimet ja kirjoituksen mukaan olevaiseen tai paremminkin finnas -esiintuomiseen. Kun tähän asti kieli oli jäänyt elollisen ulkopuolelle, nyt tapahtuu muutos, kirjoittaminen tapahtuu luonnon sävyissä ja rytmeissä.

minä kirjoitan kuin tuuli
joka kirjoittaa pilvien
verkkaista tekstiä

tai nopeasti pääskysten
lailla taivaalle
katoavin vedoin

Mutta mitä auttaa se, että runoilija löytää uuden kielen, kun 1900-luvun lopun klassikkorunoelma loppuu epätoivoon:

lapsikatras etsii luolasta suojaa
ainoastaan jäniksen mykästi tarkkaillessa

Inger Christensen, Alfabet, suom. Oscar Rossi, Poesia 2021

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta

Arvio on julkaistu Käännöskirjallisuuden verkkolehti Maailmankirjoissa

sekä pdf-muodossa Jyväskylän yliopiston kirjaston JYX -tietokannassa

Köyhyys ja tyhjyyden meditointi

Posted in Uncategorized by RniemiP on 31 joulukuun, 2020

Clarice Lispector, Tähden hetki, suom. Tarja Härkönen, Teos 2020.

Clarice Lispectorin syntymästä tuli 100-vuotta juuri joulukuun 10 päivä, samaan aikaan yöllä luin Tähden hetkeä, hänen viimeistä teostaan, sen uutta suomennosta. Se on romaani köyhästä tytöstä. Mutta mistä köyhyydestä Lispector kirjoittaa, mistä puutteesta ? Romaani kertoo syytöksestä, joka nousee köyhyydestä: ”Hän syyttää minua ja ainoa keinoni puolustautua on kirjoittaa hänestä” (15).

Macabéa on varaton sekä huomaamaton, lähes olemassaoloaan anteeksi pyytelevä. Hän on pieni ja laiha, hieman ruma, hän ei halua olla näkyvissä eikä kenenkään tiellä. Hän on niitä Brasilian syrjäseuduilta suurkaupunkiin tulleita köyhiätyttöjä, jota kukaan ei näe ei noteeraa. Hänellä ei ole rahaa mihinkään. Hänellä on sentään varaa hymyyn, kukaan ei huomaa sitäkään.

Tarina köyhästä tytöstä on itsekin köyhä, niin kertoja toteaa. Macabéa elää kurjuudessa, hänen olemassaolonsa on harmaata. Macabéa on niin varovainen ja passiivinen, että hänelle ei tapahdu paljoakaan. Hänen mielikuvansa hyvästä elämästä liityvät Coca-colaan niin hennoin säikein, että siinä ei ole mitään ironista. Vaikka kertoja ei tiedä syntyykö tytöstä edes tarinaa, silti hän tietää olevansa jonkun äärettömän tärkeän äärellä.

Huonosta ruuasta ja aliravitsemuksesta johtuen Macabéan vietitkin elävät hiljaiseloa. Halukin on vain pieni mahdollisuus. Öisin hän näkee rikkaita, monipuolisia unia. Kukaan ei tiedä miten aistillinen Macabea on, he eivät huomaa, toisaalta edes hän itse ei tiedä sitä.

”Älkää siis odottako tähtiä siltä, mikä kohta alkaa: mikään siinä ei tuiki, se on mattaa materiaalia ja luonteensa vuoksi kaikkien halveksimaa.”(14)

Tähden hetki,viittaa romaanin nimenä paitsi filmitähteen, myös jollain arvoituksellisella tavalla köyhyyteen, ihmisarvoon, Macabéan hetkeen. Se on kuitenkin vain yksi romaanin nimistä, teoksen viisitoista lisänimeä määrittävät teosta myös. Ja eräs nimi romaanille on Lispectorin signeeraus –käsiala ja sen takana oleva käsi joka kirjoittaa. Lispector 100 -vuotta.Suomennoksessa on myös Tarja Härkösen käsialaa: hän on palannut 1996 kääntämänsä teoksen pariin, ja kääntänyt sen uudestaan siitä huolimatta, että edellinen käännös oli kiitetty ja vakiintunut. Hän halusi, jälkisanojen mukaan, ”yhdistää vanhan käännöksen raikkauden kokeneen suomentajan tarkkuuteen”.
….


Lue koko artikkeli
julk. Maailmankirjat, käännöskirjallisuuden verkkolehti, mobile, 18.12.2020
JYX , Jyväskylän yliopiston kirjasto, PDF-versio.

Tagged with:

Emanuele Coccia: Kasvien elämä

Posted in Filosofia by RniemiP on 25 marraskuun, 2020

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Nyt kun olemme ilmastokatastrofin keskellä, on syytä ajatella niitä, jotka tuottanet tämän happipitoisen ilmakehän. Kiitos kasveille, ne voivat ehkä ottaa hoitaakseen tämän valtavan hiilidioksiidimäärän, jonka olemme ilmakehään tuottaneet.

Coccialle ilmasto ei ole vain kaasukehä vaan paljon enemmän. Kasvit osoittavat, että ilmakehä ei ole kaatopaikka. Ja se, mitä kutsumme hengittämiseksi on osa kasvien kanssa tapahtuvaa ilmastoviljelyä. Tosin ihmiskunta tuottaa hiilidioksiidit ilmakehään aivan muuten kuin keuhkojensa kautta.

Kasvit ovat luoneet ilmaston, yhteyttämällä ne ovat tuottaneet tänne sekä hapen että hiilihydraatit,proteiinit ja muun syötävän. Kasvit ovat välittävä linkki auringon energian ja elävän maan piirin välillä. Fotosynteesi välittää niin sanotusti hengen aineeseen. Ainoastaankasvit eivät syö toista elollista, päinvastoin ne lisäävät elämää olemassaolollaan.

Niinpä ”kaikki fotosynteesiin kykenevät elämänmuodot voisi kuvata epäinhimillisinä ja aineellisina jumaluuksina, kesyinä titaaneina, jotka eivät tarvitse väkivaltaa perustaakseen uusia maailmoja.” Coccia, 19.

Fotosynteesi ja maailmassa oleminen

Coccia ottaa tarkasteltavakseen suuret prinsiipit: lehden, kukan ja juuren. Keskeisin näistä on lehti ja kaikki se, mikä fotosynteesiin liittyy. Kasvien ansioista maanpiirin ylle on syntynyt elinkelpoinen alue, ilmameri. Sen pohjalla me elämme, ilmaan upoksissa.

Fotosynteesi on asetettava lähtökohdaksi, kun kysymme, mitä on kasvien maailmassa-oleminen. Coccia on tässä hyvin johdonmukainen, kun hän väittää, että lehti on ensin. Lehti on laboratorio fotosynteesille. Ontologisessa mielessä siemen on lopultakin vain yksi lehden kehittämistä tavoista lisääntyä. Samoin kasvin varsi haaroineen, sen lehti on tehnyt omaksi kuvakseen, varren se on asettanut palvelemaan lehden pyrkimystä ylös valoon. Raamatullisesti puhuen: lehti on lähettänyt juuren maahan hakemaan nestettä ja kivennäisiä.

Silti, tuntuu että Coccialla on hieman vaikeuksia saada juuret mukaan tähän fotosynteesin ontologiaan. Juuret pyrkivät pois valosta, ne hakeutuvat alaspäin. Coccia tuntuu hakevan kasvien olemassaololle kuitenkin yhtä ainoaa lähtökohtaa: fotosynteesiä. Hän ei myönny tarjolla olevaan dualismiin. Vaikka selvästikin kasvi on kahden miljöön asukki, puoliksi maassa ja puoliksi ilmassa.

Niinpä voisi ajatella, että Coccia puhuu eläimistä, kun hän kiteyttää, että ”emme ole maan asukkaita, vaan asumme ilmakehässä”(42). Tämä on totta niitten elämänmuotojen kohdalla, jotka ovat juurettomia, mutta Coccia haluaa kasvit mukaan fluidiin ilmapiiriin, unohtamaan juuret.

Koko artikkeli: täällä.

Emanuele Coccia: Kasvien elämä, sekoittumisen metafysiikkaa, suom. Jussi Palmusaari, Tutkijaliitto 2020

KIRJOITTAMISEN KÄSITYÖ JA KIELEN MATERIAALISUUS

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on 26 maaliskuun, 2020

Jyväskylän yliopisto – 26.3.2020

Kirjoittamisen paikkaa tiedeyliopistossa on perusteltu monin syin, mm. osana nykykirjallisuutta ja tekstien syntyprosessien tutkimusta. Näin se on liitetty osaksi humanistista asiantuntijuutta. Teoksessaan New Humanities and Creative Writing (2005) Paul Dawson katsoo, että humanistien rooli on muuttumassa. Enää eivät riitä pelkät tulkinta ja analyysitaidot. Niiden rinnalla tarvitaan nykyistä laajempia tekstin tuottamisen taitoja.

Paul Dawsonin mukaan kirjoittajakoulutus voi tuoda tekstien tulkinnan rinnalle uusia tekstien kanssa työskentelemisen taitoja. Olennaista on tekstien materiaalisuuden tuntemus.

Vain viestintään suuntautunut kirjoittaja voi olla selkeä asioiden esittäjä, mutta samalla hän voi operoida pelkillä merkityksillä ja kirjoittaa kuin ruumiiton mieli. Hänen oma kielensä voi olla heikosti materiaalistunutta, epäkonkreettista, hän elää yleiskielessä niin hyvin, että on taipuvainen käyttämään sitä sokeasti.

Kirjoittajalle, joka tunnistaa olevansa kielen käsityöläinen, kieli ei koskaan ole puhdasta merkitysten viestimistä, siinä on myös epäpuhtauteen kätkeytynyttä materiaalisuutta.

Kirjoittaja saa tuntumaa kielen materiaalisuuteen kieltä käsitellessäänja nämä monenlaiset käsittelyn eri pakenevat teoriaa. Kirjallisuustiede, jonka ansiot ovat tulkinnassa ja analyysissa, jää pakosta metatasolle, ellei siihen liitetä myös kirjoittamista. Tämä siksi, koska kielen materiaalisuutta ei voi tuntea vain tulkinnan avulla, siihen tulee tutustua kirjoittamalla, eli tekstin konkreettisen työstämisen tasolla.

Lanquage is material in the sense that it has tangible effects …” David Bleich, Materiality of the Language.Uusmateriaalisuuden teoria suuntaa kirjoittamista hyvinkin vivahteikkaaseen toimintaan kielen konkreettisuuden kanssa.

Tulkinta ei siis ole ainoa, eikä riittävä tapa toimia tekstien kanssa. Kirjoitettuun kieleen täytyy myös tarttua, sitä täytyy työstää ja muokata, ote sen materiaalisuuteen saadaan sitä käsittelemällä.

 

DIGITAALISUUS JA PUHE TEKSTINÄ

Kielen materiaalisuuden tunnistamiseen antaa aihetta myös digitaalinen kumous. Yleensä digitaalisuus on liitetty immateriaalisuuteen, aineettoman kommunikaation tuotantoon. Samalla huomio on kuitenkin kiinnittynyt vain suuriin, digitaalisiin tekstimassoihin. Big Data ja puhe tekstimateriaalista viittaa kuitenkin vain tietoainekseen, tekstien varastoon.,

Suurten tekstiaineistojen automaattinen käsittely tekee lukemisesta tarpeetonta. Niiden materiaaleja ei ole työstetty eikä hahmotettu luettavaksi. Big Data osoittaa kuitenkin, että kieli on jotain käsiteltävää. Luettavaksi se tulee vasta kirjoittamalla tapahtuvan käsityön myötä.

Dawson korostaa sitä, että poeettinen kielen kanssa työskentely on humanistista käsityötä. Digitaalisuuden myötä on humanistit ovat havahtuneet siihen, että tulkintataitojen lisäksi tarvitaan kielen tajua, kykyä tunnistaa kielen elementit, sen materiaalisuus ja kirjoittamisen käsityö.

Miksi kirjoittaminen, konkreettinen kielen kanssa työskentely, tulisi nostaa tulkitsevan lukemisen rinnalle? Syntyykö jostain syystä juuri digitaalisena aikana tilausta kielen käsityölle.

Kenneth Goldsmithin Uncreative Writing, Managing language in the digital age (2011) kiinnitti kirjoittajien huomion löydettyyn kieliainekseen. Goldsmithin hyökkäys luovaa kirjoittamista vastaan perustuu huomioon, jonka mukaan itseilmaisuun keskittynyt kirjoittaminen on kielellisesti sokeaa. Kun kirjoittaja ilmaisee itseään, hän ei näe kieltä. Vieraitten, löydettyjen tekstien alueella kirjoittajan minä ei pääse varjostamaan kielen ominaisuuksien tunnustelua.

Kun digitaalisen mullistuksen myötä puhe muuttuu kirjoitukseksi, kielen sosiaalinen elämä tallentuu tekstivarastoiksi – ja siitä syntyy uuden kirjoittamisen työmaat. Nuo aineistot ovat tuskin lukukelpoisia, huono ja hahmoton kieli sekoittuu niissä rikkaaseen ja monipuoliseen. Mutta käsityö tällaisen kieliaineksen parissa – sekä sitä tukevien menetelmien käyttö – on digitaalisen ajan runoilijoiden työtä.

Elävän puheen kuuntelutaitoa tarvitaan siis silloinkin, kuin puhe on muuttunut digitaaliseksi aineistoiksi. Kirjoittaja kuuntelee kieltä ja työstää siitä esiin kielimateriaalin tuntua – lukija tunnistaa ja nauttii tästä materiaalisuudesta siis vasta kun se on kirjallisesti työstetty.

Goldsmith löysi ei-luovan kirjoittamisen periaatteensa luitenkin luovan kirjoittamisen harjoituksista. Timothy Mayersin kehittemissä harjoituksissa opeteltiin materiaalin tuntemusta työstämällä ensin vieraita tekstejä ja sitten omia. Re)Writing the craft (2005) teoksessa Mayers kehitteli uudelleen kirjoittamisen menetelmästä kirjoittajalle keinon tutustua lopulta omien tekstiensä materiaalisuuteen ja niiden sosiaaliseen kontekstiin.

Meyersin tavoitteena oli se, että kirjoittaja oppisi tuntemaan oman kielensä materiaalisuutta ja kirjoittamisensa ruumiillisuutta tekstejä uudelleen kirjoittamalla. Itsereflektio tarvitsee Meyersin mukaan myös ruumiillista ja aineellista itsetuntemusta, kirjoittamalla tapahtuvaa oman kielen tunnustelua.

Toisaalta juuri omaäänisyys on oman kielen materiaalisen elementin käytön taitoa. Kirjoittajan on vain vaikea tunnistaa sitä.

POEETTINEN FUNKTIO

Kirjoittaja käsittelee kieltä, hän kierrättää. Intertekstuaalisuus, joka aiemmin on korostanut merkitysten immateriaalista kiertämistä saa uusmateriaalisuudesta rinnalleen toisen painotuksen. Materiaalinen intertekstuaalisuus ei pidä kieltä vain merkityksinä, vaan kommunikaatiossa välittyy paljon muutakin. Yksinkertaisesti: vaikka ideat olisivat samoja englanniksi tai suomeksi, niin sanat ovat erilaisia. Niiden myötä myös merkitykset saavat erilaisia nyansseja.

Kielen materiaalisuus on käsillä esimerkiksi lyriikan työpajoissa, kun tulkinnan ja merkityksestä keskustelun sijaan käsitellään kielellistä ainesta, paneudutaan sen ominaisuuksiin. Informaation sijaan huomio kiinnittyy sanoihin ja niiden ominaisuuksiin.

Kirjallisuustieteen menneiden vuosien suuri termi ”poeettinen funktio” avasi aikoinaan mahdollisuuden ymmärtää, miksi kieli ei ole pelkkää kommunikaatiota ja immateriaalisia merkityksiä. Kieli välittää myös muuta, sillä on myös muuta tehtävää kuin viestintä. Tämän Roman Jacobson (1960) nimesi poeettisen funktion sellaiseksi alueeksi, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Pelkkä tiedon välittämiseen rajoittuneen kielen laajentaminen on ollut kirjallisuusteorian ytimessä siitä asti, kun Jacobson toi esiin poeettisen funktion -käsitteen. Kielen monenlaisten kommunikoivien funktioiden joukossa on myös funktio, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Tämä poeettinen funktio ei tarkastele asioita joihin kieli viittaa, se ei tarkastele kommunikaatiota jossa kieli toimii välineenä. Sen funktio on kielen ominaisuudet: tavallisesti poeettinen funktio liitetään kielen äänteellisten sekä rytmisten ominaisuuksien reflektointiin. Ajatus kieltä itseään heijastelevasta reflektiosta tekee poeettisesta funktiosta kielen abstrakteimman osan, mitä se onkin tekstin tulkitsijalle. Huomion kiinnittäminen kieleen on kirjoittajalle mitä konkreettisin seikka.

Kielen materiaalisuus on helppo tunnistaa kirjoittamisen käsityönä, samalla tuota kielen kanssa toimimista on hyvin vaikea selittää. Käsityön tekijä tuntee materiaalinsa: samalla kun kuvanveistäjä työstää puuveistosta, hän työstää myös puun materiaalisuutta esiin.

Kreikan poiesis -sana tarkoittaa alun perin valmistamista. Aristoteles viittasi tuolin tekemiseen puhuessaan poiesiksesta. Puusepällä on sekä tuolin idea että materiaalin tuntemus, niin että hän saa rakennettua kestävän tuolin,.

Voidaan siis sanoa, että kieleen tarttuminen ja sen käsittely on juuri sitä materiaalisuutta, jota kirjoittajat käsittelevät. Tarvitaan työskentelyä, jossa huomio kiinnittyy asian, merkityksen ja informaation lisäksi konkreettisesti kieleen.

 

KONKREETTINEN SUHDE ELÄMISMAAILMAAN

Usein on ihmetelty, kuinka vaikeaa tiedon popularisointi on: kuinka humanistiselle tutkimukselle niin olennainen käsitteellisyys ja teoria voisivat asettua osaksi vivahteikasta esseetä.

Samaan aikaan romaanitaiteen avulla pystytään käsittelemään sosiaalisen elämän kysymyksiä vivahteikkaasti ja yleistajuisesti. Romaani toimii ihmisten välisten suhteiden maailmassa. Se voi hyödyntää tutkimusta, mutta eri tavalla kuin yleistajuisuuteen pyrkivät popularisoinnit. Yleistajuisuutta luodaan käyttämällä esimerkkejä ja värikkäitä kielikuvia. Mutta romaanissa esimerkki on huono keino, esimerkkien käytön sijaan romaani vie lukijansa konkreettiseen maailmaan. Tämä maailma on samalla kertaa sekä tuttu ja yleistajuinen, että hyvin outo ja vivahteikas.

Mitä siis tarkoittaa se, että romaani vie lukijan konkreettiseen maailmaan ? Se edellyttää kirjoittajaa näyttämään pikemminkin kuin selittämään. Tiedon esittämisen sijaan se tekee lukijasta etsijän, joka kohtaa ensin tietämättömyyden ja saa tapahtumien myötä asioita selville.

Kirjoittaja siis tuo asiat esiin konkreettisina, eikä vain tiedon objekteina. Tietotekstissä konkreettiset asiat ovat vain esimerkkejä, kun taas romaanin maailma on kuvattu konkreettiseksi.

Näitten yhdistäminen on mahdollista persoonallisessa esseessä, joka poleemisen esseen sijaan ottaa konkreettiset elementtinsä kirjoittajan maailmasta ja juonellistaa kirjoittajan halun tietää ja saada asioita selville.

Akateemisen humanismin piirissä luova kirjoittaminen merkitsee ennen kaikkea epämuodollista tyyliä, puheen ja keskustelun alueilta siirtynyttä tyyliä. Erotessaan muodollisesta esitystavasta se keskustelee lukijan kanssa vapaammin, ja onnistuessaan se voi myös tavoittaa vivahteikkaampaa tietämystä kuin muodollinen tyyli.

Edes tieteellistä kirjoittamista ei voi enää pitää tieteen teon ornamenttia, tai kuosina, johon tutkimustieto jälkeenpäin puetaan. Ajattelu, kirjoittaminen, tutkiminen kietoutuvat yhteen.

Digitalisoitumisen suuri haaste ja mahdollisuus koko humanistiselle alalle, liittyy Paul Dawsonin mukaan juuri siihen, että nämä tulkintakeskeiset tieteenalat tarvitsevat käännettä kirjoittamiseen. Kyse ei ole vain fiktiosta eikä runoudesta, vaan myös tieteellisestä käsityöstä kielen kanssa

Ajattelussa on sosiaalinen dynamiikkansa, se synnyttää tilanteita, dialogia, ja verkon aikakaudella kykyä kirjoittaa tilanteiden mukaan. Toki muodollisilla ja konventionaalisilla kirjoittamisen metodeilla on paikkansa, mutta humanistisen ajattelun piirissä ne eivät ole ainoita. Luovan työn, luovan editoinnin ja uudelleen kirjoittamisen praktiikat kuuluvat tähän entistä sosiaalisempaan kirjoittamiseen.

 

Paul Dawson: New Humanities and Creative Writing (2004)
Timothy Mayers: (Re)Writing the craft (2005)

 

Tragedia ja katkeruudesta puhdistuminen

Posted in Uncategorized by RniemiP on 28 tammikuun, 2020

Kreikkalainen tragedia – taideaineet, yleisluento Jyväskylän yliopisto 22.1.2020

Tragedia –sana viittaa yllättävään ja järkyttävään onnettomuuteen, kärsimykseen ja sen kohtalokkaaseen pahenemiseen. Tragedia on odottamaton sattuma, accident. Se on hetki, jolloin onnea olisi tarvittu, ja onnella siitä olisi selvitty.  Yhteys kreikkalaisen draaman tragediaan lieneekin tässä onnen puuttumisessa – kun jumalat kääntyvät sankaria vastaan.

Arkikielessä tragedia on tarkoittanut usein samaa, kuin tuo tapahtuma, vaikka tarkemmin ottaen tragedia on sille annettu muoto. Tragedia: mahdollisuus kohdata onnettomuus, eläytyä ja kuvitella sekä todistaa se. Katsojalla on mahdollisuus eläytyen sortua ja kuntoutua, kohdata kriisejä, ennakoida katastrofeja.

Tragedia on perustaltaan hellenistinen, ja kuten on joskus sanottu, tragedian olemus katoaa kristillisenä aikana. Kristillinen lupaus, että Jumala ei koskaan hylkää ihmistä on vastakkaista tragedialle. Helleenit kokivat, että jumala hylkää ennen pitkää aina. Traaginen hetki on tämä jumalan hylkäämisen hetki, onnettomuus, hetki jolloin onnen kantamoista ei tule, mikään ei auta.

Toisaalta eurooppalaisessa kulttuurissa on paljon helleenistä vaikutusta, ja tragediakin kuuluu tähän historiaan. Tietyllä tavalla nykyisen maailman luonnoksessa on kristillisiä, mutta myös helleenisiä piirteitä. Keskeiset käsitteet ovat muunnelmia kreikasta: phusiksen suhde fysiikkaan, psyhen suhde psykologiaan, kosmoksen suhde kosmologiaan on enää hyvin heikko, silti logoksen suhde logiikkaan ja filosofiaan on vahva.

Tragedia tunnetaan kaikissa eurooppalaisissa kielissä. Toisaalta kreikkalaiset eivät olisi voineet puhua tragediasta onnettomuutena, koska heille kyse oli esityksestä näyttämöllä. Pikemminkin tragedia oli heille jo tapahtuneen onnettomuuden uudelleenesitys, keino toistaa tapahtunut siten, että sen vaikutus on parantava.

Kreikkalaisen draaman katharsis viittaa tragedian yleisössä aiheuttamaan puhdistumiseen. Kyse ei ole vain helpotuksesta, siitä että kyse oli vain esityksestä. Kyse on ehkä jostain muusta. Vaikka katharsis liittyisi juonen käänteeseen, silti kertomalla ei voi tuottaa katharsista. Tuo ruumiillinen tunne edellyttää konkreettista ihmistä näyttämöllä. Tapahtumien kulun kääntyminen onnettomaan suuntaan, lopulta kuolleen ruumis näyttämöllä tulevat sen merkiksi, että mikään ei ole enää kuin ennen. Nykyisyys alkaa tämän kuoleman jälkeen, mutta katharsiksen vuoksi tämä sankarin kuoleman jälkeinen aika ei ole vihan eikä katkeruuden myrkyttämää.

Vapaa ihminen astuu esiin

Helleenien kukoistus muinaisessa Kreikassa 400 – 500 eKr. on asetettu eurooppalaisen kulttuurin esikuvaksi. Sen jälkeen kun renessanssissa antiikki läydettiin, se on ollut ideaali malli aina modernin ajan alkuun asti. Homeroksen eepoksista, Sokrateen filosofiasta, sekä tragedioista on haettu taiteen lakeja ja sisäistä dynamiikkaa. Helleenisen ajan veistoksista on löydetty ihmisen hahmo parhaimmillaan. Tässä ihmisen kukoistuksessa on nähty ”olemisen keskipäivä”, aika, jolloin ihminen asettui valokeilaan vapaana ja onnellisena, vailla katkeruutta. Huolimatta kaikesta kärsimyksestä ja vääryydestä, tämän hahmon voi nähdä asettuvan nimenomaan katharsiksen jälkeiseen valoon.

Kuten Nietzsche luonnehtii Tragedian synty –teoksessaan: verinen menneisyys oli niin raskas taakka, että helleenien täytyi keksiä tragedia siitä selvitäkseen. Myytit, sankarikertomukset ja sotakronikat tarjosivat yllin kyllin kärsimystä ja vääryyksiä. Näin kerrotut ja lauletut tarinat rakensivat historiallista muistia. Toki menneitten sotien muistaminen lohdutti, mutta se ruokki myös katkeruutta. Katharsikseen perustuva tragedia kertasi sekin menneisyyttä, mutta se teki kerrotusta tapahtumia. Asiat näytettiin tapahtumina näyttämöllä, se mahdollisti vahvemman yleisön emootioiden ohjailun sekä johdatti yleisön katharsiksen kautta tilaan, jossa katkeruutta ei enää ollut. Kerrotun muuttaminen tapahtumiksi näyttämöllä oli merkittävä käänne: onnettomuus tapahtui ihmiselle, jota katsomme.

Rituaali alkaa elää

Homeros on epiikassaan onnistunut kuvaamaan katastrofeja. Mutta siihen ei liitetty katharsista. On kiinnostavaa, että katastrofeissa on aina eeppisyyttä. Kreikan sana kata-strofi, viittaa siihen, kuinka lauseiden kulku (strofi) kääntyy alaspäin (kata). Homeerisessa kerronnan poljennossa kesuura on katkoksen merkki, tapahtuu rytminen horjahdus. Katastrofin kohdalla tämä horjahdus on merkki isommasta vyörystä. Mutta katastrofi vain mukailee jotain isoa ja järkyttävää mitä ei voi kuvata.

Kun tragediassa narratiivinen muuttuu toiminnaksi, samalla se mitä on kuunneltu, muuttuu ruumiillisiksi teoiksi näyttämöllä. Silti kyseessä on performanssi, eikä sama asia kuin onnettomuus, jota draaman kulku jäljittelee.

Edessämme olevan ihmishahmon onnettomuus on ihmiselle luonnollisesti kuuluvan onnellisuuden (eudaimonia)  vastakohta, onni on se minkä pois ottamista ihminen ei ymmärrä.

ei myöskään esitetä realistisesti, vaan draamallisesti emootioita kehittävässä järjestyksessä.  Kreikkalaisilla oli taju siitä, että ihmisen kuolema on jotain mitä ei voi varsinaisesti esittää, se pakenee kuvausta.

Tapahtumien esittäminen yleisölle tunnettiin aiemmin rituaalisina menoina. Niiden jäykkään kulkuemaisuuteen verrattuna kertomukset olivat jännittävämpiä. Näistä aineksista helleenit onnistuivat yhdistämään kertomuksen ja puhdistusrituaalin.  Dramaattisena koetussa prosessissa yleisö saatetaan liikutuksen tilaan sekä johdetaan katharsikseen.  Katkeruutta tuottavat tunteet ohjattiin sankarin kuolemaan liittyvän liikutuksen kautta vapauttavaan tunteeseen, niin että katkeruudesta ja vääryyksien hautomisesta oli mahdollista vapautua.

Johdanto tragediaan jatkuu katsauksilla Aiskhyloksen, Euripideen ja Sofoklen tragedioihin.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Posted in Uncategorized by RniemiP on 15 syyskuun, 2019

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI 31.8.2019
Maailmankirjat

Maggie Nelson kirjoittaa sinisestä ja sinisen vierestä. Hän tekee sen tavalla, joka on mahdollista vain esseessä.Sininen on aihe, joka tarvitsee tietopohjaista käsittelyä, ja samalla sininen pakenee sitä. Sininen on jo muualla,kun tutkija pääsee siihen käsiksi. Nelson puolestaan ei pääse sinisen tunteesta eroon vaikka haluaisi.Teos alkaa eleellä. Aivan kuin Nelson istuisi vastapäätä, yrittäen sanoa jotain, repien lautasliinaa, sanoen neljäsanaa. ”Sininen on minulle tärkeä”.

Sinelmiä -teoksen muodostaa 240 numeroitua ehdotusta lähestyä sinistä väriä. Ne ovat propositioita. KutenWittgenstein sanoi, ne ovat seikkoja joita ei perustella, ne voivat osoittautua todeksi tai ei. Kaijamari Sivill onvälittänyt ihailtavan taitavasti näitä ehdotelmia. Nelson pyrkii muuhun kuin paatos ja julistus -esseen tyyliin,lauset ilmaisevat jo muotonsa puolesta varovaisuutta sekä sävykkyyttä.Nelsonin propositiot keskustelevat myös tieteen ja väreihin liitettyjen faktojen kanssa. Nelson ottaa tukea niistätai horjuttaa niitä. Hän kysyy. Mitä seuraa siitä, että väri ei ole vain yhden aineen aallonpituutta vaan sekoitusmonia? Värin mittaaminen voi olla aallonpituutta, mutta väri on myös tapahtuma jonka syntyyn silmäosallistuu. On ihmisiä jotka ovat alttiimpia siniselle kuin toiset.

Lue koko teosesittely täältä….

Ezra Pound: Pisan Cantot

Posted in Uncategorized by RniemiP on 30 elokuun, 2019

Risto Niemi-Pynttäri 17.8.2019
Käännöskirjallisuuden verkkolehti Maailmankirjat

Tiedämme, että Pisan Cantoissa puhuu varhainen modernisti, moniäänisen runouden mestari. Tiedämme että kirjoittaessaan näitä runoja, Ezra Pound oli Italian Pisassa 1944 vangittuna Mussolinin tukemisesta. Hän oli julistanut fasismia italialaisen Radio Roman englanninkielisissä lähetyksissä. Mutta koska sanaa fasismi ei runoissa käytetä, lukija ei tiedä kaikkea. Varsinkin kun runojen puhe tulee vangilta, joka vastustaa sotaa ja väkivaltaa.

Runokokoelman eräs toistuva teema on hyvät hallitsijat, joita kansa tarvitsee – ja usein myös heidän traaginen kohtalonsa huipentaa kansan tarpeen. Heti ensimmäinen canto laulaa surusta, kun rakastettu johtaja on kuollut. Kari Aronpuro  selvittää huomautuksissa, että Pound puhuu Mussolinista. Tämä ”kahdesti ristiinnaulittu” ammuttiin ensin ja ripustettiin sitten pää alaspäin. Miksi näin? Koska natsit olivat vuotta aiemmin teloittaneet 15 summittaisesti valitsemaansa siviiliä tuolla samalla aukiolla.

Kuinka siis lukea Pisan Cantoja?  Runojen puhuja ei hahmotu niin, että lukija näkisi fasistia.  Puhuja ei hahmotu edes persoonaksi.

Poundin varhaisissa ja suomennetuissakin Personae –roolirunoissa minä-puhujasta saa kuvan. Cantojen puhuja on ”ei-kuka”, Pound sulautti itsensä äänten vaihteluun. Siteerattuja kieliä on runoissa useita, aikakausia on monia, muistoja on useista Poundin elämänvaiheista; silti mukana on nykyisyys ja eräänlainen vankileirin helvetti.

Emme siis voi lukea Poundia vain poliittisesti erilaisen näkemyksen edustajana, emme edes ”ristiriitaisena modernistina”. Historia vaatii muistamaan näitten asioitten yhteydessä myös aivan toisenlaisia kohtaloita – kuten Aronpuron mainitseman natsien viehtymyksen summittaisiin teloituksiin. Pound ei kuitenkaan ollut natsi, vaan fasisti italialaisittain.

Niinpä vastuu on lukijalla, kun hän lukee Pisan Cantoja, ja teos on moderni myös tässä mielessä: kertoja on epäluotettava. Pound pysyy modernismin klassikkona, sillä onhan runous jotain muuta kuin oikeassa oleminen.

Jälkisanoista paljastuu, että Pound oli myös talousajettelija, jonka konseptit sekosivat vainoharhaisen antisemitismin takia. Hän uskoi salaliittoteorioihin, joiden mukaan juutalaiset sijoittajat hyötyvät ensin sodasta ja sitten rauhasta. Hän kiroaa keinottelijat:

jotka elävät veloista ja sodan tuottamista liikevoitoista  (LXXVII 377)

Pound oli vimmattu finanssitalouden vastustaja. Veli-Matti Huhta nimesi Tuli&Savu nr. 97 arviossaan Poundin antikapitalistiksi, joka ajautui äärimmäiseen leiriin. Ehkä näin, tosin Aronpuro painottaa jälkisanoissaan tämän ajautumisen johdonmukaisuutta: taustalla on ”kotoperäinen” patriotismi, rasismi ja antisemitismi.  Nykyajan näkökulmasta 1900-lukua edeltävä kotoinen arkiajattelu oli tällaista sekä USAssa että Euroopassa.

Ezra Pound oivalsi jo varhain, että taloudesta on kyse. Runouden lisäksi hän osallistui suvereenisti ja eettisenä ajattelijana aikansa talousteoreettisiin debatteihin. Ratkaiseva virhe oli vain tuo antisemitistinen vainoharha, joka liittyi ”koronkiskureihin”. Pound on itse myöhemmin todennut, että se pilasi koko vision.

Pound halusi vaikuttaa talousnäkemyksillään, ja Mussolini oli ainoa, joka suostui tapaamaan hänet. Mussolinin karismaattisuus, taitava sanan käyttö ja voimaperäinen asioitten pelkistäminen tekivät vaikutuksen – ja niin Pound oli myyty.

ja jos varastaminen on leimallisesti
hallituksen kärkihanke
liittyy siihen takuulla myös näpistelyä (LXXVIII 184 – 186)

Tämä lumoavan populistinen sanailu kätkee samalla Poundin omaa vallanhaluaan. Hän ihaili käytännön voimapolitiikkaa. Tämä tulee ilmi, kun Pound muistelee työpariaan T.S. Eliotia, ja erästäkin modernismin ohjelmaa, jota ”ei koskaan julkaistu eikä seurattu”. Eliot kuvataan tositoimiin liian pehmeänä: nyrkkiraudan sijaan ovat  ”pitsikalvosimet valahtaneet hänen rystysilleen”.

Kirjallinen essee kokonaan PDF-muodossa
Jyväskylän yliopiston kirjaston arkisto

Lukuhaluttomuus ja kännykkä

Posted in Uncategorized by RniemiP on 7 kesäkuun, 2019

Kun eräs tutkijaryhmä analysoi sitä, millä tavalla nuoret opiskelijat lukivat online -tekstejä, he päätyivät siihen, etteivät kutsuisi tuota toimintaa lainkaan ”lukemiseksi”. Tutkittavat näyttivät hakeutuvan online-tekstien pariin itse asiassa välttääkseen sitä, mitä perinteisesti pidetään lukemisena. Tutkijaryhmä kutsui tätä löydöstään selailun uudeksi muodoksi, voima-selaamiseksi, joka silti muistuttaa lukemista.

Ne nuoret ei-opiskelijat, joille lukeminen on vaikeaa ja hidasta, kokevat usein myös epäonnistuvansa selaamisessa ja tiedonhaussa. Kun voima-selaamisen taito on heikko, nykymaailman asioita on vaikea hallita.

Lukemattomat hankkeessa Jyväskylän yliopisto on tuomassa suunnittelun tueksi tutkimuspohjaista tietoa heikon lukumotivaation syistä. Sana ”lukuhaluttomuus” kuulostaa aluksi yksilön syyttämiseltä, tarkemmin katsottuna tuo haluttomuus osoittautuu kuitenkin yleiseksi ongelmaksi.

Lukuhaluttomuus vaikuttaa myös ilmaisulta, joka osuu asian ytimeen. Tutkimuksen avulla voidaan hahmottaa sitä, miten tuo haluttomuus koetaan ja millainen elämäntapa sitä synnyttää.

Lukuhaluttomuus on siis vastenmielisyyden tunne tekstiä kohtaan. Se voi olla haluttomuutta tarttua työhön josta ei pidä. Se voi olla haluttomuutta, joka syntyy yrityksestä lukea, mutta teksti ei hahmotu. Se voi syntyä motivaation katoamisesta, kun tekstiä on edessä hallitsemattoman paljon. Kaiken tämän myötä lukuhaluttomuus voi kroonistua taitavaksi tekstien välttelyksi.

Joskus lukemisen vastenmielisyys voi johtua kännykästä, tarkemmin sanoen sen rajoittuneista käyttötottumuksista. Toki kännykän saa toimimaan kirjana ja muistivihkona, jos siihen on halua ja tarvetta. Toki kännykkää voi käyttää myös lukutaidon parantamiseen: siihen voi lukea ääneen, ja kehittää puherytmin avulla tekstin hahmotuskykyä.

Lukemista on myös pelillistetty kännykkään niin, että kehittyvä lukija etenee tasolta toiselle ja saa pisteitä. Aikuisille heikosti lukeville on luvassa sovellus, joka tunnistaa ääneen luetusta vaikeat sanat ja tekstikohdat, kertaa niitä ja auttaa edistymään. Pedagogisesti nämä sovellukset eivät silti ole kovin tasokkaita: niiden toiminta perustuu useimmiten virheiden osoittamiseen. Kannustava tukihenkilö silti parempi kuin peli, josta saa pisteitä.

Yleinen kokemus on, että lukeminen vähenee, koska viihdykettä on tarjolla ylen määrin. Tutkimus voi kuitenkin osoittaa, miksi juuri lukeminen kärsii median ylenmääräisestä tarjonnasta. Eräs syy voi olla se, että lukeminen ei asetu online-virtaan samoin kuin musiikki ja video. Ääni ja kuva kulkevat itsestään – vaikka kuulija nukahtaisi – kun taas lukeminen pysähtyy. Lukeminen etenee ihmisvoimalla samoin kuin kävely, siksi se koetaan myös työläämmäksi kuin itsestään virtaavat musiikki ja video.

Kännykkä ei perusasetuksissaan suosi lukemista. Tässä mielessä sitä voi pitää vielä kehittymättömänä teknologiana. Painopiste kännyköiden ja muitten liittymien kehityksessä on ollut välittömän kommunikaation helpottamisessa. On uskottu, että kirjoitus – tuo kommunikointi kirjainmerkeillä – tulisi väistymään. Siksi on kuvaavaa, että tekstiviestit keksittiin vahingossa, kalliin kehitystyön ulkopuolella. 1990 -luvun virtuaaligurut uskoivat vain audiovisuaaliseen online-todellisuuteen – eivät lukemiseen – ja tämän seuraukset näkyvät nykyteknologiassa.

Vähitellen online-utopioiden ongelmat alkoivat tulla ilmi. Keskittymiskyky ja lukeminen heikkenivät lähes kaikilla verkossa toimijoilla. Tutkimuksessa puhutaan keskittyneestä lukemisen tilasta, joka joskus täytyy taistella itselleen. Kevin Lankinen, leijonien maalivahti, kertoi että hänellä on luvun alla 900 -sivuinen romaani. Hänelle kirja siis tarjoaa runsaasti keskittymisjaksoja ja omiin oloihin vetäytymistä.

Yleisesti tiedetään myös, että nuorilla ilmenee haluttomuutta olla pois online-tilasta. Sosiaalisessa mediassa tapahtuu koko ajan jotain kiinnostavaa; ja pelkkä mahdollisuus, että ystäväpiirissä saattaa tapahtua jotain mistä jäät paitsi, aiheuttaa jatkuvaa kännykän vilkuilua. Lukurupeamat lyhenivät, koska offline -tilaan ei uskallettu jäädä kovin pitkäksi aikaa.

Online-kulttuurin psykologiassa tätäkin kysymystä on tutkittu. Online-sosiaalisuuden korostuessa erillisyyden sietokyky kehittyy heikosti. Se puolestaan on olennaista riippumattomaksi ja vapaaksi yksilöksi kasvamisessa.

Tietynlainen eristynyt ja keskittynyt syvälukeminen vahvistavat yksilön sisäistä maailmaa. Kunhan lukeminen on kehittynyt sille tasolle, että lukijan ajatukset alkavat kulkea tekstin rinnalla. Mekaanisessa lukemisessa tämä ei vielä onnistu. Mutta kun lukemisesta tulee vaivatonta, tämä yhteispeli syntyy. Se kehittää mielikuvitusta ja mahdollisuuksien tajua. Tämän myötä lukeminen lisää sisäisiä resursseja ja kykyä löytää ulospääsyjä elämän kriiseistä.

Kirjoittaja: Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylän yliopisto
Julkaistu Lukemattomat mahdollisuudet -hankkeen blogissa

”Joskus se on liian helppoa. Silloin voi rima olla liian matalalla.”

Posted in Uncategorized by RniemiP on 18 toukokuun, 2019

Miksi se on vaikeaa – niille, joille on?

Risto Niemi-Pynttärillä on siitä käsitys. Hän on Jyväskylän yliopiston tutkija ja opettaja. Hän opettaa luovaa kirjoittamista ja sen tutkimusta.

Niemi-Pynttäri miettii osuvinta termiä. Fiktion maailma ei ole paras, mutta parempaakaan ei nyt löydy.

”Se alue, jossa henkilöhahmot alkavat toimia ja elää omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan.”

Kirjailijan täytyy rakentaa sellainen. Ja sen jälkeen sinne täytyy siirtyä, päivä toisensa jälkeen.

Siirtymä on se, joka aiheuttaa hankausta. Miten se milloinkin onnistuu, kuinka syvälle pääsee. Tavoittaako kertojan, joka siinä maailmassa puhuu. Se voi olla aivan muunlainen ihminen, vaikka lapsi.

”Kirjoittaja siirtyy toisenlaiseen tajuntaan. Erilaiseen kuin oma arkitajunta.”

Yksi siirtymän merkki on inspiraatio. ”Vanha kunnon inspiraatio”, Niemi-Pynttäri sanoo.

Hänestä se on eräänlainen hallusinaatio, jossa kirjoittaja yhtäkkiä näkee, millainen tuleva teos olisi. Kuva on kirkas ja elävä.

”Mutta sitten kun sitä alkaa tehdä, tulee vaikeuksia.”

Ammattikirjailijat eivät juuri puhu inspiraatiosta, aloittelijat enemmän. Ammattilaiset puhuvat keinoista, joilla oivallukset saa käyttöön. Usein puhutaan myös istumalihaksista.

Tutkijalle se on hankala käsite. Ristiriitainen vähintään.

Kirjoittaminen vaatii istumalihaksia kyllä, mutta eniten siksi, että jaksaa sietää vaikeuksia. ”Sitä ilkeää olotilaa, kun on ratkaistava ongelmia tai työ ei suju.”

”Pelkillä istumalihaksilla ei tehdä hyvää proosaa.”

Niemi-Pynttäri kertoo Victor Hugosta. Kun Hugo kirjoitti 1800-luvun alussa romaania Notre Damen kellonsoittajasta, hän sulkeutui huoneeseensa ja pani ulkovaatteensa lukkojen taakse. Näin hän ei päässyt pakenemaan kirjoittamisen tilannetta.

Romaanin kirjoittaminen ei ole tavallista työtä, eikä siitä pidä sellaisena puhua, Niemi-Pynttäri sanoo. Nykyään puhutaan, liikaa.

”Työn horisontista, puurtamisen näkökulmasta. Ja se on kyllä puutteellinen mielikuva.”

”Suomi on niin työkeskeinen maa.”

Useimmille kirjoittaminen on välillä vaikeaa, välillä helppoa. Erilaisin painotuksin.

”Joskus se on liian helppoa. Silloin voi rima olla liian matalalla.”

”Mutta ei aina. Kyllähän me tiedetään, että joillekin lahjakkuus on vaivatonta ja loistavaa.”

Osa Suomen Kuvalehden juttua romaanikirjailijoden työskentelystä, milloin se on vaikeaa milloin helppoa.

 

 

Lyyrinen essee

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on 9 huhtikuun, 2019

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI  (9.4.2019)  esseepaja

Poeettista kirjoittamisen tutkimusta voi sanoa kirjoittajan oman työskentelyn perusteiden hakemiseksi. Sanna Kivikoski lähti tutkimaan lyyristä esseetä genrenä, mutta huomasi pian, että olennaiseksi nouseekin tila, johon kirjoittaja hakeutuu kielen kanssa olemaan.

Lyyrinen essee -tutkimuksen prosessia seuratessani, tuli pian selväksi, että esseen genre ei ole Kivikoskelle tyydyttävä. Vaikka kyseessä ei olisikaan poleeminen tykitys tai journalistinen tietopaketti vaan henkilökohtainen esitys, niin silti jokin esseen genressä haittaa. Ainakin se, että tiedollisessa esseessä kirjoittaja tekee itsestään esimerkin. Voiko kirjoittaja edes olla esillä muuten kuin esimerkkinä – ein Beispiel  (saks.) – sivuhuomautus tiedon keskellä?

”Lyyrinen essee ohjasi minua tekemään uudenlaisia ratkaisuja yleisen tiedon ja henkilökohtaisen kokemuksen ristipaineessa. Pohdin myös aivan uudella tavalla kirjoittajan ääntä ja sen heijastumista tekstiin. Lyyrinen essee haastoi minut myös muuttamaan työskentelytapojani. Yhtäkkiä ajatus tekstin tavoitteellisuudesta ja genrelähtöisestä kirjoittamisesta ei tuntunutkaan enää sopivalta” (Kivikoski, 2018, 4).

Kirjoittaminen on jotain muuta, kuin miltä se ensin näyttää. Se mikä ensin tuntuu itseilmaisulta – minä tässä kerron ja puhun tekstin muodossa –  sisältää myös taukoja, hiljaisuuksia, ja sen myötä kuunteluna.

”Kirjoittaminen on keskustelua syntymässä olevan tekstin kanssa” sanoo Kivikoski. Tämä teesi kuulostaa ensin itsestään selvyydeltä: tietysti kirjoittaminen on tekstin luomista. Tarkemmin katsoen Kivikoski painottaa kuitenkin dialogia, siis sanomista ja kuuntelua, edestakaista liikettä mielen ja kirjoituksen välillä.

Kirjoittaminen on tekstin kanssa keskustelua, se voi peilata kirjoitusta genrepiirteiden mukaiseksi, se voi käyttää aineistoaan tarkoitushakuisesti tai mielensä mukaan assosioiden. Kun Kivikoski painottaa läsnäolon ja kuuntelun merkitystä tuossa kirjoittamisen tilassa, on huomattava, että kyse on kirjoittamaan syventymisestä, eikä mielenrauhasta.

Lyyrinen essee viivyttää lukijaansa ja kirjoittajansa asian äärellä. Mutta siinä, missä kertova essee viivyttää ja kiinnittää huomion kertomalla tarinaa, siinä lyyrisesti toimiva kirjoittaja tuo tekstiin kuuntelun paikkoja.

Tuntuukin, että lyyrinen irtoaminen eteenpäin menevästä lauseesta aiheuttaa kuuntelua, ja siitä avautuu seikkoja, jotka tekevät Kivikosken hahmottamasta esseen poetiikasta niin kiinnostavan.

Katsaus kokonaisuudessaan julkaistu Esseepajassa, aiheena
Sanna Kivikoski: Äänikerrostumia. Lyyrinen essee kirjoittajan tilana
(Jyväskylän yliopisto, kirjoittamisen pro gradu 2018)
Sanna Kivikoski: SÄRKYMISEN RYTMI, lyyrinen essee migreenistä.