Risto Niemi-Pynttäri

KIRJOITTAMISEN KÄSITYÖ JA KIELEN MATERIAALISUUS

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on 26 maaliskuun, 2020

Jyväskylän yliopisto – 26.3.2020

Kirjoittamisen paikkaa tiedeyliopistossa on perusteltu monin syin, mm. osana nykykirjallisuutta ja tekstien syntyprosessien tutkimusta. Näin se on liitetty osaksi humanistista asiantuntijuutta. Teoksessaan New Humanities and Creative Writing (2005) Paul Dawson katsoo, että humanistien rooli on muuttumassa. Enää eivät riitä pelkät tulkinta ja analyysitaidot. Niiden rinnalla tarvitaan nykyistä laajempia tekstin tuottamisen taitoja.

Paul Dawsonin mukaan kirjoittajakoulutus voi tuoda tekstien tulkinnan rinnalle uusia tekstien kanssa työskentelemisen taitoja. Olennaista on tekstien materiaalisuuden tuntemus.

Vain viestintään suuntautunut kirjoittaja voi olla selkeä asioiden esittäjä, mutta samalla hän voi operoida pelkillä merkityksillä ja kirjoittaa kuin ruumiiton mieli. Hänen oma kielensä voi olla heikosti materiaalistunutta, epäkonkreettista, hän elää yleiskielessä niin hyvin, että on taipuvainen käyttämään sitä sokeasti.

Kirjoittajalle, joka tunnistaa olevansa kielen käsityöläinen, kieli ei koskaan ole puhdasta merkitysten viestimistä, siinä on myös epäpuhtauteen kätkeytynyttä materiaalisuutta.

Kirjoittaja saa tuntumaa kielen materiaalisuuteen kieltä käsitellessäänja nämä monenlaiset käsittelyn eri pakenevat teoriaa. Kirjallisuustiede, jonka ansiot ovat tulkinnassa ja analyysissa, jää pakosta metatasolle, ellei siihen liitetä myös kirjoittamista. Tämä siksi, koska kielen materiaalisuutta ei voi tuntea vain tulkinnan avulla, siihen tulee tutustua kirjoittamalla, eli tekstin konkreettisen työstämisen tasolla.

Lanquage is material in the sense that it has tangible effects …” David Bleich, Materiality of the Language.Uusmateriaalisuuden teoria suuntaa kirjoittamista hyvinkin vivahteikkaaseen toimintaan kielen konkreettisuuden kanssa.

Tulkinta ei siis ole ainoa, eikä riittävä tapa toimia tekstien kanssa. Kirjoitettuun kieleen täytyy myös tarttua, sitä täytyy työstää ja muokata, ote sen materiaalisuuteen saadaan sitä käsittelemällä.

 

DIGITAALISUUS JA PUHE TEKSTINÄ

Kielen materiaalisuuden tunnistamiseen antaa aihetta myös digitaalinen kumous. Yleensä digitaalisuus on liitetty immateriaalisuuteen, aineettoman kommunikaation tuotantoon. Samalla huomio on kuitenkin kiinnittynyt vain suuriin, digitaalisiin tekstimassoihin. Big Data ja puhe tekstimateriaalista viittaa kuitenkin vain tietoainekseen, tekstien varastoon.,

Suurten tekstiaineistojen automaattinen käsittely tekee lukemisesta tarpeetonta. Niiden materiaaleja ei ole työstetty eikä hahmotettu luettavaksi. Big Data osoittaa kuitenkin, että kieli on jotain käsiteltävää. Luettavaksi se tulee vasta kirjoittamalla tapahtuvan käsityön myötä.

Dawson korostaa sitä, että poeettinen kielen kanssa työskentely on humanistista käsityötä. Digitaalisuuden myötä on humanistit ovat havahtuneet siihen, että tulkintataitojen lisäksi tarvitaan kielen tajua, kykyä tunnistaa kielen elementit, sen materiaalisuus ja kirjoittamisen käsityö.

Miksi kirjoittaminen, konkreettinen kielen kanssa työskentely, tulisi nostaa tulkitsevan lukemisen rinnalle? Syntyykö jostain syystä juuri digitaalisena aikana tilausta kielen käsityölle.

Kenneth Goldsmithin Uncreative Writing, Managing language in the digital age (2011) kiinnitti kirjoittajien huomion löydettyyn kieliainekseen. Goldsmithin hyökkäys luovaa kirjoittamista vastaan perustuu huomioon, jonka mukaan itseilmaisuun keskittynyt kirjoittaminen on kielellisesti sokeaa. Kun kirjoittaja ilmaisee itseään, hän ei näe kieltä. Vieraitten, löydettyjen tekstien alueella kirjoittajan minä ei pääse varjostamaan kielen ominaisuuksien tunnustelua.

Kun digitaalisen mullistuksen myötä puhe muuttuu kirjoitukseksi, kielen sosiaalinen elämä tallentuu tekstivarastoiksi – ja siitä syntyy uuden kirjoittamisen työmaat. Nuo aineistot ovat tuskin lukukelpoisia, huono ja hahmoton kieli sekoittuu niissä rikkaaseen ja monipuoliseen. Mutta käsityö tällaisen kieliaineksen parissa – sekä sitä tukevien menetelmien käyttö – on digitaalisen ajan runoilijoiden työtä.

Elävän puheen kuuntelutaitoa tarvitaan siis silloinkin, kuin puhe on muuttunut digitaaliseksi aineistoiksi. Kirjoittaja kuuntelee kieltä ja työstää siitä esiin kielimateriaalin tuntua – lukija tunnistaa ja nauttii tästä materiaalisuudesta siis vasta kun se on kirjallisesti työstetty.

Goldsmith löysi ei-luovan kirjoittamisen periaatteensa luitenkin luovan kirjoittamisen harjoituksista. Timothy Mayersin kehittemissä harjoituksissa opeteltiin materiaalin tuntemusta työstämällä ensin vieraita tekstejä ja sitten omia. Re)Writing the craft (2005) teoksessa Mayers kehitteli uudelleen kirjoittamisen menetelmästä kirjoittajalle keinon tutustua lopulta omien tekstiensä materiaalisuuteen ja niiden sosiaaliseen kontekstiin.

Meyersin tavoitteena oli se, että kirjoittaja oppisi tuntemaan oman kielensä materiaalisuutta ja kirjoittamisensa ruumiillisuutta tekstejä uudelleen kirjoittamalla. Itsereflektio tarvitsee Meyersin mukaan myös ruumiillista ja aineellista itsetuntemusta, kirjoittamalla tapahtuvaa oman kielen tunnustelua.

Toisaalta juuri omaäänisyys on oman kielen materiaalisen elementin käytön taitoa. Kirjoittajan on vain vaikea tunnistaa sitä.

POEETTINEN FUNKTIO

Kirjoittaja käsittelee kieltä, hän kierrättää. Intertekstuaalisuus, joka aiemmin on korostanut merkitysten immateriaalista kiertämistä saa uusmateriaalisuudesta rinnalleen toisen painotuksen. Materiaalinen intertekstuaalisuus ei pidä kieltä vain merkityksinä, vaan kommunikaatiossa välittyy paljon muutakin. Yksinkertaisesti: vaikka ideat olisivat samoja englanniksi tai suomeksi, niin sanat ovat erilaisia. Niiden myötä myös merkitykset saavat erilaisia nyansseja.

Kielen materiaalisuus on käsillä esimerkiksi lyriikan työpajoissa, kun tulkinnan ja merkityksestä keskustelun sijaan käsitellään kielellistä ainesta, paneudutaan sen ominaisuuksiin. Informaation sijaan huomio kiinnittyy sanoihin ja niiden ominaisuuksiin.

Kirjallisuustieteen menneiden vuosien suuri termi ”poeettinen funktio” avasi aikoinaan mahdollisuuden ymmärtää, miksi kieli ei ole pelkkää kommunikaatiota ja immateriaalisia merkityksiä. Kieli välittää myös muuta, sillä on myös muuta tehtävää kuin viestintä. Tämän Roman Jacobson (1960) nimesi poeettisen funktion sellaiseksi alueeksi, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Pelkkä tiedon välittämiseen rajoittuneen kielen laajentaminen on ollut kirjallisuusteorian ytimessä siitä asti, kun Jacobson toi esiin poeettisen funktion -käsitteen. Kielen monenlaisten kommunikoivien funktioiden joukossa on myös funktio, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Tämä poeettinen funktio ei tarkastele asioita joihin kieli viittaa, se ei tarkastele kommunikaatiota jossa kieli toimii välineenä. Sen funktio on kielen ominaisuudet: tavallisesti poeettinen funktio liitetään kielen äänteellisten sekä rytmisten ominaisuuksien reflektointiin. Ajatus kieltä itseään heijastelevasta reflektiosta tekee poeettisesta funktiosta kielen abstrakteimman osan, mitä se onkin tekstin tulkitsijalle. Huomion kiinnittäminen kieleen on kirjoittajalle mitä konkreettisin seikka.

Kielen materiaalisuus on helppo tunnistaa kirjoittamisen käsityönä, samalla tuota kielen kanssa toimimista on hyvin vaikea selittää. Käsityön tekijä tuntee materiaalinsa: samalla kun kuvanveistäjä työstää puuveistosta, hän työstää myös puun materiaalisuutta esiin.

Kreikan poiesis -sana tarkoittaa alun perin valmistamista. Aristoteles viittasi tuolin tekemiseen puhuessaan poiesiksesta. Puusepällä on sekä tuolin idea että materiaalin tuntemus, niin että hän saa rakennettua kestävän tuolin,.

Voidaan siis sanoa, että kieleen tarttuminen ja sen käsittely on juuri sitä materiaalisuutta, jota kirjoittajat käsittelevät. Tarvitaan työskentelyä, jossa huomio kiinnittyy asian, merkityksen ja informaation lisäksi konkreettisesti kieleen.

 

KONKREETTINEN SUHDE ELÄMISMAAILMAAN

Usein on ihmetelty, kuinka vaikeaa tiedon popularisointi on: kuinka humanistiselle tutkimukselle niin olennainen käsitteellisyys ja teoria voisivat asettua osaksi vivahteikasta esseetä.

Samaan aikaan romaanitaiteen avulla pystytään käsittelemään sosiaalisen elämän kysymyksiä vivahteikkaasti ja yleistajuisesti. Romaani toimii ihmisten välisten suhteiden maailmassa. Se voi hyödyntää tutkimusta, mutta eri tavalla kuin yleistajuisuuteen pyrkivät popularisoinnit. Yleistajuisuutta luodaan käyttämällä esimerkkejä ja värikkäitä kielikuvia. Mutta romaanissa esimerkki on huono keino, esimerkkien käytön sijaan romaani vie lukijansa konkreettiseen maailmaan. Tämä maailma on samalla kertaa sekä tuttu ja yleistajuinen, että hyvin outo ja vivahteikas.

Mitä siis tarkoittaa se, että romaani vie lukijan konkreettiseen maailmaan ? Se edellyttää kirjoittajaa näyttämään pikemminkin kuin selittämään. Tiedon esittämisen sijaan se tekee lukijasta etsijän, joka kohtaa ensin tietämättömyyden ja saa tapahtumien myötä asioita selville.

Kirjoittaja siis tuo asiat esiin konkreettisina, eikä vain tiedon objekteina. Tietotekstissä konkreettiset asiat ovat vain esimerkkejä, kun taas romaanin maailma on kuvattu konkreettiseksi.

Näitten yhdistäminen on mahdollista persoonallisessa esseessä, joka poleemisen esseen sijaan ottaa konkreettiset elementtinsä kirjoittajan maailmasta ja juonellistaa kirjoittajan halun tietää ja saada asioita selville.

Akateemisen humanismin piirissä luova kirjoittaminen merkitsee ennen kaikkea epämuodollista tyyliä, puheen ja keskustelun alueilta siirtynyttä tyyliä. Erotessaan muodollisesta esitystavasta se keskustelee lukijan kanssa vapaammin, ja onnistuessaan se voi myös tavoittaa vivahteikkaampaa tietämystä kuin muodollinen tyyli.

Edes tieteellistä kirjoittamista ei voi enää pitää tieteen teon ornamenttia, tai kuosina, johon tutkimustieto jälkeenpäin puetaan. Ajattelu, kirjoittaminen, tutkiminen kietoutuvat yhteen.

Digitalisoitumisen suuri haaste ja mahdollisuus koko humanistiselle alalle, liittyy Paul Dawsonin mukaan juuri siihen, että nämä tulkintakeskeiset tieteenalat tarvitsevat käännettä kirjoittamiseen. Kyse ei ole vain fiktiosta eikä runoudesta, vaan myös tieteellisestä käsityöstä kielen kanssa

Ajattelussa on sosiaalinen dynamiikkansa, se synnyttää tilanteita, dialogia, ja verkon aikakaudella kykyä kirjoittaa tilanteiden mukaan. Toki muodollisilla ja konventionaalisilla kirjoittamisen metodeilla on paikkansa, mutta humanistisen ajattelun piirissä ne eivät ole ainoita. Luovan työn, luovan editoinnin ja uudelleen kirjoittamisen praktiikat kuuluvat tähän entistä sosiaalisempaan kirjoittamiseen.

 

Paul Dawson: New Humanities and Creative Writing (2004)
Timothy Mayers: (Re)Writing the craft (2005)

 

Tragedia ja katkeruudesta puhdistuminen

Posted in Uncategorized by RniemiP on 28 tammikuun, 2020

Kreikkalainen tragedia – taideaineet, yleisluento Jyväskylän yliopisto 22.1.2020

Tragedia –sana viittaa yllättävään ja järkyttävään onnettomuuteen, kärsimykseen ja sen kohtalokkaaseen pahenemiseen. Tragedia on odottamaton sattuma, accident. Se on hetki, jolloin onnea olisi tarvittu, ja onnella siitä olisi selvitty.  Yhteys kreikkalaisen draaman tragediaan lieneekin tässä onnen puuttumisessa – kun jumalat kääntyvät sankaria vastaan.

Arkikielessä tragedia on tarkoittanut usein samaa, kuin tuo tapahtuma, vaikka tarkemmin ottaen tragedia on sille annettu muoto. Tragedia: mahdollisuus kohdata onnettomuus, eläytyä ja kuvitella sekä todistaa se. Katsojalla on mahdollisuus eläytyen sortua ja kuntoutua, kohdata kriisejä, ennakoida katastrofeja.

Tragedia on perustaltaan hellenistinen, ja kuten on joskus sanottu, tragedian olemus katoaa kristillisenä aikana. Kristillinen lupaus, että Jumala ei koskaan hylkää ihmistä on vastakkaista tragedialle. Helleenit kokivat, että jumala hylkää ennen pitkää aina. Traaginen hetki on tämä jumalan hylkäämisen hetki, onnettomuus, hetki jolloin onnen kantamoista ei tule, mikään ei auta.

Toisaalta eurooppalaisessa kulttuurissa on paljon helleenistä vaikutusta, ja tragediakin kuuluu tähän historiaan. Tietyllä tavalla nykyisen maailman luonnoksessa on kristillisiä, mutta myös helleenisiä piirteitä. Keskeiset käsitteet ovat muunnelmia kreikasta: phusiksen suhde fysiikkaan, psyhen suhde psykologiaan, kosmoksen suhde kosmologiaan on enää hyvin heikko, silti logoksen suhde logiikkaan ja filosofiaan on vahva.

Tragedia tunnetaan kaikissa eurooppalaisissa kielissä. Toisaalta kreikkalaiset eivät olisi voineet puhua tragediasta onnettomuutena, koska heille kyse oli esityksestä näyttämöllä. Pikemminkin tragedia oli heille jo tapahtuneen onnettomuuden uudelleenesitys, keino toistaa tapahtunut siten, että sen vaikutus on parantava.

Kreikkalaisen draaman katharsis viittaa tragedian yleisössä aiheuttamaan puhdistumiseen. Kyse ei ole vain helpotuksesta, siitä että kyse oli vain esityksestä. Kyse on ehkä jostain muusta. Vaikka katharsis liittyisi juonen käänteeseen, silti kertomalla ei voi tuottaa katharsista. Tuo ruumiillinen tunne edellyttää konkreettista ihmistä näyttämöllä. Tapahtumien kulun kääntyminen onnettomaan suuntaan, lopulta kuolleen ruumis näyttämöllä tulevat sen merkiksi, että mikään ei ole enää kuin ennen. Nykyisyys alkaa tämän kuoleman jälkeen, mutta katharsiksen vuoksi tämä sankarin kuoleman jälkeinen aika ei ole vihan eikä katkeruuden myrkyttämää.

Vapaa ihminen astuu esiin

Helleenien kukoistus muinaisessa Kreikassa 400 – 500 eKr. on asetettu eurooppalaisen kulttuurin esikuvaksi. Sen jälkeen kun renessanssissa antiikki läydettiin, se on ollut ideaali malli aina modernin ajan alkuun asti. Homeroksen eepoksista, Sokrateen filosofiasta, sekä tragedioista on haettu taiteen lakeja ja sisäistä dynamiikkaa. Helleenisen ajan veistoksista on löydetty ihmisen hahmo parhaimmillaan. Tässä ihmisen kukoistuksessa on nähty ”olemisen keskipäivä”, aika, jolloin ihminen asettui valokeilaan vapaana ja onnellisena, vailla katkeruutta. Huolimatta kaikesta kärsimyksestä ja vääryydestä, tämän hahmon voi nähdä asettuvan nimenomaan katharsiksen jälkeiseen valoon.

Kuten Nietzsche luonnehtii Tragedian synty –teoksessaan: verinen menneisyys oli niin raskas taakka, että helleenien täytyi keksiä tragedia siitä selvitäkseen. Myytit, sankarikertomukset ja sotakronikat tarjosivat yllin kyllin kärsimystä ja vääryyksiä. Näin kerrotut ja lauletut tarinat rakensivat historiallista muistia. Toki menneitten sotien muistaminen lohdutti, mutta se ruokki myös katkeruutta. Katharsikseen perustuva tragedia kertasi sekin menneisyyttä, mutta se teki kerrotusta tapahtumia. Asiat näytettiin tapahtumina näyttämöllä, se mahdollisti vahvemman yleisön emootioiden ohjailun sekä johdatti yleisön katharsiksen kautta tilaan, jossa katkeruutta ei enää ollut. Kerrotun muuttaminen tapahtumiksi näyttämöllä oli merkittävä käänne: onnettomuus tapahtui ihmiselle, jota katsomme.

Rituaali alkaa elää

Homeros on epiikassaan onnistunut kuvaamaan katastrofeja. Mutta siihen ei liitetty katharsista. On kiinnostavaa, että katastrofeissa on aina eeppisyyttä. Kreikan sana kata-strofi, viittaa siihen, kuinka lauseiden kulku (strofi) kääntyy alaspäin (kata). Homeerisessa kerronnan poljennossa kesuura on katkoksen merkki, tapahtuu rytminen horjahdus. Katastrofin kohdalla tämä horjahdus on merkki isommasta vyörystä. Mutta katastrofi vain mukailee jotain isoa ja järkyttävää mitä ei voi kuvata.

Kun tragediassa narratiivinen muuttuu toiminnaksi, samalla se mitä on kuunneltu, muuttuu ruumiillisiksi teoiksi näyttämöllä. Silti kyseessä on performanssi, eikä sama asia kuin onnettomuus, jota draaman kulku jäljittelee.

Edessämme olevan ihmishahmon onnettomuus on ihmiselle luonnollisesti kuuluvan onnellisuuden (eudaimonia)  vastakohta, onni on se minkä pois ottamista ihminen ei ymmärrä.

ei myöskään esitetä realistisesti, vaan draamallisesti emootioita kehittävässä järjestyksessä.  Kreikkalaisilla oli taju siitä, että ihmisen kuolema on jotain mitä ei voi varsinaisesti esittää, se pakenee kuvausta.

Tapahtumien esittäminen yleisölle tunnettiin aiemmin rituaalisina menoina. Niiden jäykkään kulkuemaisuuteen verrattuna kertomukset olivat jännittävämpiä. Näistä aineksista helleenit onnistuivat yhdistämään kertomuksen ja puhdistusrituaalin.  Dramaattisena koetussa prosessissa yleisö saatetaan liikutuksen tilaan sekä johdetaan katharsikseen.  Katkeruutta tuottavat tunteet ohjattiin sankarin kuolemaan liittyvän liikutuksen kautta vapauttavaan tunteeseen, niin että katkeruudesta ja vääryyksien hautomisesta oli mahdollista vapautua.

Johdanto tragediaan jatkuu katsauksilla Aiskhyloksen, Euripideen ja Sofoklen tragedioihin.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Posted in Uncategorized by RniemiP on 15 syyskuun, 2019

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI 31.8.2019
Maailmankirjat

Maggie Nelson kirjoittaa sinisestä ja sinisen vierestä. Hän tekee sen tavalla, joka on mahdollista vain esseessä.Sininen on aihe, joka tarvitsee tietopohjaista käsittelyä, ja samalla sininen pakenee sitä. Sininen on jo muualla,kun tutkija pääsee siihen käsiksi. Nelson puolestaan ei pääse sinisen tunteesta eroon vaikka haluaisi.Teos alkaa eleellä. Aivan kuin Nelson istuisi vastapäätä, yrittäen sanoa jotain, repien lautasliinaa, sanoen neljäsanaa. ”Sininen on minulle tärkeä”.

Sinelmiä -teoksen muodostaa 240 numeroitua ehdotusta lähestyä sinistä väriä. Ne ovat propositioita. KutenWittgenstein sanoi, ne ovat seikkoja joita ei perustella, ne voivat osoittautua todeksi tai ei. Kaijamari Sivill onvälittänyt ihailtavan taitavasti näitä ehdotelmia. Nelson pyrkii muuhun kuin paatos ja julistus -esseen tyyliin,lauset ilmaisevat jo muotonsa puolesta varovaisuutta sekä sävykkyyttä.Nelsonin propositiot keskustelevat myös tieteen ja väreihin liitettyjen faktojen kanssa. Nelson ottaa tukea niistätai horjuttaa niitä. Hän kysyy. Mitä seuraa siitä, että väri ei ole vain yhden aineen aallonpituutta vaan sekoitusmonia? Värin mittaaminen voi olla aallonpituutta, mutta väri on myös tapahtuma jonka syntyyn silmäosallistuu. On ihmisiä jotka ovat alttiimpia siniselle kuin toiset.

Lue koko teosesittely täältä….

Ezra Pound: Pisan Cantot

Posted in Uncategorized by RniemiP on 30 elokuun, 2019

Risto Niemi-Pynttäri 17.8.2019
Käännöskirjallisuuden verkkolehti Maailmankirjat

Tiedämme, että Pisan Cantoissa puhuu varhainen modernisti, moniäänisen runouden mestari. Tiedämme että kirjoittaessaan näitä runoja, Ezra Pound oli Italian Pisassa 1944 vangittuna Mussolinin tukemisesta. Hän oli julistanut fasismia italialaisen Radio Roman englanninkielisissä lähetyksissä. Mutta koska sanaa fasismi ei runoissa käytetä, lukija ei tiedä kaikkea. Varsinkin kun runojen puhe tulee vangilta, joka vastustaa sotaa ja väkivaltaa.

Runokokoelman eräs toistuva teema on hyvät hallitsijat, joita kansa tarvitsee – ja usein myös heidän traaginen kohtalonsa huipentaa kansan tarpeen. Heti ensimmäinen canto laulaa surusta, kun rakastettu johtaja on kuollut. Kari Aronpuro  selvittää huomautuksissa, että Pound puhuu Mussolinista. Tämä ”kahdesti ristiinnaulittu” ammuttiin ensin ja ripustettiin sitten pää alaspäin. Miksi näin? Koska natsit olivat vuotta aiemmin teloittaneet 15 summittaisesti valitsemaansa siviiliä tuolla samalla aukiolla.

Kuinka siis lukea Pisan Cantoja?  Runojen puhuja ei hahmotu niin, että lukija näkisi fasistia.  Puhuja ei hahmotu edes persoonaksi.

Poundin varhaisissa ja suomennetuissakin Personae –roolirunoissa minä-puhujasta saa kuvan. Cantojen puhuja on ”ei-kuka”, Pound sulautti itsensä äänten vaihteluun. Siteerattuja kieliä on runoissa useita, aikakausia on monia, muistoja on useista Poundin elämänvaiheista; silti mukana on nykyisyys ja eräänlainen vankileirin helvetti.

Emme siis voi lukea Poundia vain poliittisesti erilaisen näkemyksen edustajana, emme edes ”ristiriitaisena modernistina”. Historia vaatii muistamaan näitten asioitten yhteydessä myös aivan toisenlaisia kohtaloita – kuten Aronpuron mainitseman natsien viehtymyksen summittaisiin teloituksiin. Pound ei kuitenkaan ollut natsi, vaan fasisti italialaisittain.

Niinpä vastuu on lukijalla, kun hän lukee Pisan Cantoja, ja teos on moderni myös tässä mielessä: kertoja on epäluotettava. Pound pysyy modernismin klassikkona, sillä onhan runous jotain muuta kuin oikeassa oleminen.

Jälkisanoista paljastuu, että Pound oli myös talousajettelija, jonka konseptit sekosivat vainoharhaisen antisemitismin takia. Hän uskoi salaliittoteorioihin, joiden mukaan juutalaiset sijoittajat hyötyvät ensin sodasta ja sitten rauhasta. Hän kiroaa keinottelijat:

jotka elävät veloista ja sodan tuottamista liikevoitoista  (LXXVII 377)

Pound oli vimmattu finanssitalouden vastustaja. Veli-Matti Huhta nimesi Tuli&Savu nr. 97 arviossaan Poundin antikapitalistiksi, joka ajautui äärimmäiseen leiriin. Ehkä näin, tosin Aronpuro painottaa jälkisanoissaan tämän ajautumisen johdonmukaisuutta: taustalla on ”kotoperäinen” patriotismi, rasismi ja antisemitismi.  Nykyajan näkökulmasta 1900-lukua edeltävä kotoinen arkiajattelu oli tällaista sekä USAssa että Euroopassa.

Ezra Pound oivalsi jo varhain, että taloudesta on kyse. Runouden lisäksi hän osallistui suvereenisti ja eettisenä ajattelijana aikansa talousteoreettisiin debatteihin. Ratkaiseva virhe oli vain tuo antisemitistinen vainoharha, joka liittyi ”koronkiskureihin”. Pound on itse myöhemmin todennut, että se pilasi koko vision.

Pound halusi vaikuttaa talousnäkemyksillään, ja Mussolini oli ainoa, joka suostui tapaamaan hänet. Mussolinin karismaattisuus, taitava sanan käyttö ja voimaperäinen asioitten pelkistäminen tekivät vaikutuksen – ja niin Pound oli myyty.

ja jos varastaminen on leimallisesti
hallituksen kärkihanke
liittyy siihen takuulla myös näpistelyä (LXXVIII 184 – 186)

Tämä lumoavan populistinen sanailu kätkee samalla Poundin omaa vallanhaluaan. Hän ihaili käytännön voimapolitiikkaa. Tämä tulee ilmi, kun Pound muistelee työpariaan T.S. Eliotia, ja erästäkin modernismin ohjelmaa, jota ”ei koskaan julkaistu eikä seurattu”. Eliot kuvataan tositoimiin liian pehmeänä: nyrkkiraudan sijaan ovat  ”pitsikalvosimet valahtaneet hänen rystysilleen”.

Kirjallinen essee kokonaan PDF-muodossa
Jyväskylän yliopiston kirjaston arkisto

Lukuhaluttomuus ja kännykkä

Posted in Uncategorized by RniemiP on 7 kesäkuun, 2019

Kun eräs tutkijaryhmä analysoi sitä, millä tavalla nuoret opiskelijat lukivat online -tekstejä, he päätyivät siihen, etteivät kutsuisi tuota toimintaa lainkaan ”lukemiseksi”. Tutkittavat näyttivät hakeutuvan online-tekstien pariin itse asiassa välttääkseen sitä, mitä perinteisesti pidetään lukemisena. Tutkijaryhmä kutsui tätä löydöstään selailun uudeksi muodoksi, voima-selaamiseksi, joka silti muistuttaa lukemista.

Ne nuoret ei-opiskelijat, joille lukeminen on vaikeaa ja hidasta, kokevat usein myös epäonnistuvansa selaamisessa ja tiedonhaussa. Kun voima-selaamisen taito on heikko, nykymaailman asioita on vaikea hallita.

Lukemattomat hankkeessa Jyväskylän yliopisto on tuomassa suunnittelun tueksi tutkimuspohjaista tietoa heikon lukumotivaation syistä. Sana ”lukuhaluttomuus” kuulostaa aluksi yksilön syyttämiseltä, tarkemmin katsottuna tuo haluttomuus osoittautuu kuitenkin yleiseksi ongelmaksi.

Lukuhaluttomuus vaikuttaa myös ilmaisulta, joka osuu asian ytimeen. Tutkimuksen avulla voidaan hahmottaa sitä, miten tuo haluttomuus koetaan ja millainen elämäntapa sitä synnyttää.

Lukuhaluttomuus on siis vastenmielisyyden tunne tekstiä kohtaan. Se voi olla haluttomuutta tarttua työhön josta ei pidä. Se voi olla haluttomuutta, joka syntyy yrityksestä lukea, mutta teksti ei hahmotu. Se voi syntyä motivaation katoamisesta, kun tekstiä on edessä hallitsemattoman paljon. Kaiken tämän myötä lukuhaluttomuus voi kroonistua taitavaksi tekstien välttelyksi.

Joskus lukemisen vastenmielisyys voi johtua kännykästä, tarkemmin sanoen sen rajoittuneista käyttötottumuksista. Toki kännykän saa toimimaan kirjana ja muistivihkona, jos siihen on halua ja tarvetta. Toki kännykkää voi käyttää myös lukutaidon parantamiseen: siihen voi lukea ääneen, ja kehittää puherytmin avulla tekstin hahmotuskykyä.

Lukemista on myös pelillistetty kännykkään niin, että kehittyvä lukija etenee tasolta toiselle ja saa pisteitä. Aikuisille heikosti lukeville on luvassa sovellus, joka tunnistaa ääneen luetusta vaikeat sanat ja tekstikohdat, kertaa niitä ja auttaa edistymään. Pedagogisesti nämä sovellukset eivät silti ole kovin tasokkaita: niiden toiminta perustuu useimmiten virheiden osoittamiseen. Kannustava tukihenkilö silti parempi kuin peli, josta saa pisteitä.

Yleinen kokemus on, että lukeminen vähenee, koska viihdykettä on tarjolla ylen määrin. Tutkimus voi kuitenkin osoittaa, miksi juuri lukeminen kärsii median ylenmääräisestä tarjonnasta. Eräs syy voi olla se, että lukeminen ei asetu online-virtaan samoin kuin musiikki ja video. Ääni ja kuva kulkevat itsestään – vaikka kuulija nukahtaisi – kun taas lukeminen pysähtyy. Lukeminen etenee ihmisvoimalla samoin kuin kävely, siksi se koetaan myös työläämmäksi kuin itsestään virtaavat musiikki ja video.

Kännykkä ei perusasetuksissaan suosi lukemista. Tässä mielessä sitä voi pitää vielä kehittymättömänä teknologiana. Painopiste kännyköiden ja muitten liittymien kehityksessä on ollut välittömän kommunikaation helpottamisessa. On uskottu, että kirjoitus – tuo kommunikointi kirjainmerkeillä – tulisi väistymään. Siksi on kuvaavaa, että tekstiviestit keksittiin vahingossa, kalliin kehitystyön ulkopuolella. 1990 -luvun virtuaaligurut uskoivat vain audiovisuaaliseen online-todellisuuteen – eivät lukemiseen – ja tämän seuraukset näkyvät nykyteknologiassa.

Vähitellen online-utopioiden ongelmat alkoivat tulla ilmi. Keskittymiskyky ja lukeminen heikkenivät lähes kaikilla verkossa toimijoilla. Tutkimuksessa puhutaan keskittyneestä lukemisen tilasta, joka joskus täytyy taistella itselleen. Kevin Lankinen, leijonien maalivahti, kertoi että hänellä on luvun alla 900 -sivuinen romaani. Hänelle kirja siis tarjoaa runsaasti keskittymisjaksoja ja omiin oloihin vetäytymistä.

Yleisesti tiedetään myös, että nuorilla ilmenee haluttomuutta olla pois online-tilasta. Sosiaalisessa mediassa tapahtuu koko ajan jotain kiinnostavaa; ja pelkkä mahdollisuus, että ystäväpiirissä saattaa tapahtua jotain mistä jäät paitsi, aiheuttaa jatkuvaa kännykän vilkuilua. Lukurupeamat lyhenivät, koska offline -tilaan ei uskallettu jäädä kovin pitkäksi aikaa.

Online-kulttuurin psykologiassa tätäkin kysymystä on tutkittu. Online-sosiaalisuuden korostuessa erillisyyden sietokyky kehittyy heikosti. Se puolestaan on olennaista riippumattomaksi ja vapaaksi yksilöksi kasvamisessa.

Tietynlainen eristynyt ja keskittynyt syvälukeminen vahvistavat yksilön sisäistä maailmaa. Kunhan lukeminen on kehittynyt sille tasolle, että lukijan ajatukset alkavat kulkea tekstin rinnalla. Mekaanisessa lukemisessa tämä ei vielä onnistu. Mutta kun lukemisesta tulee vaivatonta, tämä yhteispeli syntyy. Se kehittää mielikuvitusta ja mahdollisuuksien tajua. Tämän myötä lukeminen lisää sisäisiä resursseja ja kykyä löytää ulospääsyjä elämän kriiseistä.

Kirjoittaja: Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylän yliopisto
Julkaistu Lukemattomat mahdollisuudet -hankkeen blogissa

”Joskus se on liian helppoa. Silloin voi rima olla liian matalalla.”

Posted in Uncategorized by RniemiP on 18 toukokuun, 2019

Miksi se on vaikeaa – niille, joille on?

Risto Niemi-Pynttärillä on siitä käsitys. Hän on Jyväskylän yliopiston tutkija ja opettaja. Hän opettaa luovaa kirjoittamista ja sen tutkimusta.

Niemi-Pynttäri miettii osuvinta termiä. Fiktion maailma ei ole paras, mutta parempaakaan ei nyt löydy.

”Se alue, jossa henkilöhahmot alkavat toimia ja elää omaa elämäänsä, omilla ehdoillaan.”

Kirjailijan täytyy rakentaa sellainen. Ja sen jälkeen sinne täytyy siirtyä, päivä toisensa jälkeen.

Siirtymä on se, joka aiheuttaa hankausta. Miten se milloinkin onnistuu, kuinka syvälle pääsee. Tavoittaako kertojan, joka siinä maailmassa puhuu. Se voi olla aivan muunlainen ihminen, vaikka lapsi.

”Kirjoittaja siirtyy toisenlaiseen tajuntaan. Erilaiseen kuin oma arkitajunta.”

Yksi siirtymän merkki on inspiraatio. ”Vanha kunnon inspiraatio”, Niemi-Pynttäri sanoo.

Hänestä se on eräänlainen hallusinaatio, jossa kirjoittaja yhtäkkiä näkee, millainen tuleva teos olisi. Kuva on kirkas ja elävä.

”Mutta sitten kun sitä alkaa tehdä, tulee vaikeuksia.”

Ammattikirjailijat eivät juuri puhu inspiraatiosta, aloittelijat enemmän. Ammattilaiset puhuvat keinoista, joilla oivallukset saa käyttöön. Usein puhutaan myös istumalihaksista.

Tutkijalle se on hankala käsite. Ristiriitainen vähintään.

Kirjoittaminen vaatii istumalihaksia kyllä, mutta eniten siksi, että jaksaa sietää vaikeuksia. ”Sitä ilkeää olotilaa, kun on ratkaistava ongelmia tai työ ei suju.”

”Pelkillä istumalihaksilla ei tehdä hyvää proosaa.”

Niemi-Pynttäri kertoo Victor Hugosta. Kun Hugo kirjoitti 1800-luvun alussa romaania Notre Damen kellonsoittajasta, hän sulkeutui huoneeseensa ja pani ulkovaatteensa lukkojen taakse. Näin hän ei päässyt pakenemaan kirjoittamisen tilannetta.

Romaanin kirjoittaminen ei ole tavallista työtä, eikä siitä pidä sellaisena puhua, Niemi-Pynttäri sanoo. Nykyään puhutaan, liikaa.

”Työn horisontista, puurtamisen näkökulmasta. Ja se on kyllä puutteellinen mielikuva.”

”Suomi on niin työkeskeinen maa.”

Useimmille kirjoittaminen on välillä vaikeaa, välillä helppoa. Erilaisin painotuksin.

”Joskus se on liian helppoa. Silloin voi rima olla liian matalalla.”

”Mutta ei aina. Kyllähän me tiedetään, että joillekin lahjakkuus on vaivatonta ja loistavaa.”

Osa Suomen Kuvalehden juttua romaanikirjailijoden työskentelystä, milloin se on vaikeaa milloin helppoa.

 

 

Lyyrinen essee

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on 9 huhtikuun, 2019

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI  (9.4.2019)  esseepaja

Poeettista kirjoittamisen tutkimusta voi sanoa kirjoittajan oman työskentelyn perusteiden hakemiseksi. Sanna Kivikoski lähti tutkimaan lyyristä esseetä genrenä, mutta huomasi pian, että olennaiseksi nouseekin tila, johon kirjoittaja hakeutuu kielen kanssa olemaan.

Lyyrinen essee -tutkimuksen prosessia seuratessani, tuli pian selväksi, että esseen genre ei ole Kivikoskelle tyydyttävä. Vaikka kyseessä ei olisikaan poleeminen tykitys tai journalistinen tietopaketti vaan henkilökohtainen esitys, niin silti jokin esseen genressä haittaa. Ainakin se, että tiedollisessa esseessä kirjoittaja tekee itsestään esimerkin. Voiko kirjoittaja edes olla esillä muuten kuin esimerkkinä – ein Beispiel  (saks.) – sivuhuomautus tiedon keskellä?

”Lyyrinen essee ohjasi minua tekemään uudenlaisia ratkaisuja yleisen tiedon ja henkilökohtaisen kokemuksen ristipaineessa. Pohdin myös aivan uudella tavalla kirjoittajan ääntä ja sen heijastumista tekstiin. Lyyrinen essee haastoi minut myös muuttamaan työskentelytapojani. Yhtäkkiä ajatus tekstin tavoitteellisuudesta ja genrelähtöisestä kirjoittamisesta ei tuntunutkaan enää sopivalta” (Kivikoski, 2018, 4).

Kirjoittaminen on jotain muuta, kuin miltä se ensin näyttää. Se mikä ensin tuntuu itseilmaisulta – minä tässä kerron ja puhun tekstin muodossa –  sisältää myös taukoja, hiljaisuuksia, ja sen myötä kuunteluna.

”Kirjoittaminen on keskustelua syntymässä olevan tekstin kanssa” sanoo Kivikoski. Tämä teesi kuulostaa ensin itsestään selvyydeltä: tietysti kirjoittaminen on tekstin luomista. Tarkemmin katsoen Kivikoski painottaa kuitenkin dialogia, siis sanomista ja kuuntelua, edestakaista liikettä mielen ja kirjoituksen välillä.

Kirjoittaminen on tekstin kanssa keskustelua, se voi peilata kirjoitusta genrepiirteiden mukaiseksi, se voi käyttää aineistoaan tarkoitushakuisesti tai mielensä mukaan assosioiden. Kun Kivikoski painottaa läsnäolon ja kuuntelun merkitystä tuossa kirjoittamisen tilassa, on huomattava, että kyse on kirjoittamaan syventymisestä, eikä mielenrauhasta.

Lyyrinen essee viivyttää lukijaansa ja kirjoittajansa asian äärellä. Mutta siinä, missä kertova essee viivyttää ja kiinnittää huomion kertomalla tarinaa, siinä lyyrisesti toimiva kirjoittaja tuo tekstiin kuuntelun paikkoja.

Tuntuukin, että lyyrinen irtoaminen eteenpäin menevästä lauseesta aiheuttaa kuuntelua, ja siitä avautuu seikkoja, jotka tekevät Kivikosken hahmottamasta esseen poetiikasta niin kiinnostavan.

Katsaus kokonaisuudessaan julkaistu Esseepajassa, aiheena
Sanna Kivikoski: Äänikerrostumia. Lyyrinen essee kirjoittajan tilana
(Jyväskylän yliopisto, kirjoittamisen pro gradu 2018)
Sanna Kivikoski: SÄRKYMISEN RYTMI, lyyrinen essee migreenistä.

Paper Nations -kampanja auttaa nuorista kirjoittajia

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on 7 helmikuun, 2019

Näin edis­te­tään nuor­ten luo­vaa kir­joit­ta­mista Englannissa

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI  – Uusi kirjoittaminen ja nuoret -tutkimushanke

Mitä kaikkea luova kirjoittaminen voi tarjota lapsille ja varhaisnuorille? Paper Nations projekti osoittaa, kuinka edistynyttä luovan kirjoittamisen kulttuuri on Englannissa. Nuorten luovista kyvyistä ollaan kiinnostuneita. Paper Nations (2016-18) oli Bath Spa yliopiston projekti ja samalla kampanja nuorten kirjoittamisen edistämiseksi sekä koulussa että vapaa-aikana.

Call for evidence –kampanja keräsi projektille todistusaineistoa, ideoita, hyviä käytäntöjä. Paper Nations projektin pohjata on koottu Dare to Write –työkalupakki nuorille ja heidän ohjaajilleen.

Paper Nations –projektin tapaustutkimukset olivat pääteemana Yorkin vuotuisessa luovan kirjoittamisen pedagogiikan NAWE konferenssissa marraskuussa 2018. Samalla NAWEn lehti Writing Education julkaisi Paper Nations –teemanumeron joka esittelee seikkaperäisesti projektin.

Ohessa muutamia esimerkkejä.

Avoin  Dare to Write verkkoportaali on interaktiivinen kirjoitusopas lapsille ja nuorille. Se opastaa muistikirjan käytössä, auttaa tutkimaan sanoja. Se opastaa leikilliseen kirjoittamiseen, jakamaan tekstejä ja juhlimaan niitä. Foorumin kehittelijä on Paper Nations –hankketta johtava prof. Bambo Soyinka.  http://daretowrite.org

Vulnerable Young People –kirjoittajaryhmät erityisherkille nuorille Bathissa sekä Wiltshiressä. Ryhmissä vahvistettiin erityisesti itseilmaisua. Kirjoittamalla nuoret saattoivat itse sanoittaa omia haavoittuvuuteen liittyviä kokemuksiaan. Ohjaajat auttoivat nuoria ennen kaikkea löytämään oman kirjoittamisen vapautensa. Samalla tuettiin myös kirjoittamisen praktiikoita, opastettiin kevyttä luonnostelua sekä valmiin tekstin puristamista. Kirjoittajaryhmän yhteistenä pyrkimyksenä oli samalla toisten ymmärtämisen taidon vahvistaminen. Ryhmiä koordinoi Lucy Sweetman, luovan kirjoittamisen yliopistonlehtori, Bath Spa yliopistosta.

InsideOut oli runousprojekti kuuroille lapsille – hyviä käytäntöjä kehiteltiin ennen kaikkea viittomakielisen runouden avulla. Emfield School Bristolissa on kuurojen lasten koulu, jossa lapset tutustuivat viittomakielisen runouden lisäksi myös muuhun visuaaliseen runouteen.
Runoilijat sekä opettaja Kyra Pollitt järjestivät kahdeksan työpajan sarjan (2017-18) jossa lapset tekivät runoutta viittomakielellä. Kielellä leikkiminen oli keskeinen tavoite, ja keskeinen elämys oli se, miten viittomakielellä voi tehdä runoutta. https://theleapingword.com/what-we-offer/

A Writing Club for boys  Poikien kirjoittajakerho aloitti lukuhaluttomuudesta. Oak Primary School on suuri koulu, jossa lukemisen vastustus on ongelma. Ja monille se on myös viimeinen koulu, sieltä on jatkettu muihin kouluihin vähemmän kuin yleensä.

Kirjoittajapiiri oli 5/6 luokan pojista koostuva, 8 henkeä vakituisesti mukana yksi tyttö veljensä kanssa, pari satunnaista osallistujaa. Suurin osa pojista eivät olleet lukemisesta kiinnostuneita. Monet sanoivat, ”etteivät osaa”, eivät osaa aloittaa, eivätkä keksi mistä kirjoittaa.
Kirjoittajapiirin tavoitteena oli tunnistaa seikkoja, jotka saavat pojat löytämään kirjoittamisen. Tarinan kertomiskyvyn vahvistaminen koettiin tärkeäksi. Pojat opettelivat löytämään helppoja tarinoita: kertomuksen voi kirjoittaa mistä vaan, tarinoiden malleja voi ottaa filmeistä, telkkarista, sarjakuvista, tietokonepeleistä. Pojille pyrittiin kehittämään luottamusta omaan tarinan kehittelyn kykyyn. Eräs poika innostui kirjoittamaan  PowerPointin avulla, koska sai tarinansa esitettävään muotoon. Toinen poika teki ensin sarjakuvia, mutta kun tarinointihalu kasvoi, piirtäminen tuntui hidastavalta seikalta ja hän siirtyi pelkkään kirjoittamiseen.
Poikien työpajoissa oli myös avustajia, jotka auttoivat poikia työskentelyn solmukohdissa, ja auttoivat heitä keskittymään aiheisiinsa. Kirjoittajakerhon lopuksi avustajat esittivät katsauksen kaikkiin tarinoihin ja lukivat otteita tuoden esiin hyviä kuvauksia, jännittävää toimintaa ja hyviä juonia.
Kerho kesti kahdeksan viikkoa, tavoitteena oli opettaa kirjoittamisen vapautta, oman tarinan kehittelyä. http://chrisvick.co.uk/schools-and-events/

Artikkeli on julkaistu myös Uusi kirjoittaminen ja nuoret tutkimushankkeen sivuilla.

Yhdeksän astetta tähtipimeään

Posted in Uuden ajan luonto, valosaaste by RniemiP on 1 joulukuun, 2018

Pimeä salonki, Kirjailijatalo, Jyväskylä 30.11.2018

Sanotaan, että taivaan alla on olemassa yhdeksän silmille erottuvaa pimeän tähtiyön sfääriä. Silmin nähtävät tähdet vähenevät sitä mukaa kuin asutus tihenee. Huomaan että liikkuessani yössä, olenkin ollut yllättävän heikkojen – antroposeenin laimentamien – tähtinäkymien alla.

Lue lisää
Essee kokonaisuudessaan

Pääsykoetehtävä

Posted in kirjallisuus by RniemiP on 26 lokakuun, 2018

Yliopistopäivät 26.10.2018, lukutuokio
Suomalaisessa Kirjakaupassa, Jyväskylässä.

 

OLI KEVÄT JA HAKUAIKA, mietin kuinka laatia kysymykset yliopistoon pyrkiville. Onhan kirjallisuus ala, josta ei tiedä, onko se nouseva vai laskeva. On siis perusteltua, että teen kuten sadussa ja annan kaksi mahdotonta tehtävää.

– Kaikki puut pitää kaataa palstalta, jonka teille näytän.

Ville Tuhkamokin meni palstalleen, veljessarjan nuorin, väheksytyin, hidas töissä, uneksuja. Hän kaatoi yhden puun ja sanoi: kaikki metsä kaatukoon. Kaikki puut kaatuivat.

Se oli ensimmäinen tehtävä. Annoin seuraavan, joka kuului: nosta kaikki puut pystyyn. Tämä sai ahkerimmat epätoivoon, kun he seisoivat avohakkuidensa äärellä. Tuhkamolle tehtävä oli helppo, hän oli kaatanut vain yhden puun ja muu oli kuvitelmaa.

Niinpä Ville Tuhkamo valittiin opiskelemaan kirjallisuutta. Muut tulivat todistusten perusteella, vain Tuhkamo sai kokeesta täydet pisteet. Ensimmäisessä tehtävässä, kuten dekaanille esitin, hän käytti kielen voimaa – teki synekdokeen – ja laittoi näin yhden puun edustamaan koko metsää.

Toisessa tehtävässä hän osoitti mikä on fiktiota eli kuvitelmaa.

Sitten hän yllätti myös minut. Hän näki kysymyksissä myös vertauskuvan siitä, mitä kirjallisuus on alana: se näyttää aina laskevan mutta tulee silti tarpeeseen, jos ei olla hätäisiä.