Humanismi ja kirjoittamisen uudet versiot

Jäähyväisluento Risto Niemi-Pynttäri.30.9.2022 Jyväskylän yliopisto, päärakennus C4

”minä opetin papuja ja pavut opettivat minua”

näin totesi Henry Thoreau, ekofilosofian edeltäjä, 1845 papupeltoa kuokkiessaan. Minä puolestaan postasin Facebookiin tuon lauseen syyskuun alussa, olin kerännyt pensaspapusatoa. Sain yllättävän paljon tykkäyksiä, jopa onnitteluja.

Mistä kertoo se, että saa onnitteluja papujen keräämisestä. Jotkut lukijat onnittelivat, sitten useammat… ja viesti sai tulkinnan.

Tämä on kiinnostava sosiaalisen median ilmiö, samoin kuin Fingerporin ymmärtäjät. Pelkästään vihjaamalla että kryptistä Fingerporia voi ymmärtää, tulkintoja ei tarvitse näyttää, riittää pelkkä mahdollisuus, että Fingerporissa on jokin mieli ja monimielisyyttä.

Kesken jätetty virke täydentyy, joku jatkaa käsittämätöntä repliikkiä. Kiinnostavaa näissä kaikissa on, että lauseet alkavat toimia sosiaalisissa yhteyksissään. Ja, että monitulkintaisuutta ei koeta sekavana vaan hyvänä.

Kokemukseni kirjoittamisen työpajoista verkossa on samantapainen, sosiaalinen luenta täydentää luonnosmaista tekstiä, keskeneräisyys saa vahvistavan sysäyksen. Fiktion totuus on suhteellinen ja kirjoittajan ratkaisu.

Kirjoittamisen työpajoissa tapahtuu tekstien lukeminen ja kommentointi voi lähteä vaikutelmasta mutta tukeutuu tulkintaan. Kommentteja kuunnellessaan tekstin kirjoittaja kohtaa konkreettisesti oman tekstinsä monitulkintaisuuden.

Toinen esimerkki: filosofi Hans-Georg Gadamerin yleiskatsaus tieteen kentille. Hän koki, kuinka yhteensopimattomat totuudet muodostavat aivan huimaavan avaruuden. Kiistattomien ja tosien, mutta yhteensopimattomien objektiivisuuksien määrä on huikea kuin tähtitaivas, ja kaikki pitää paikkansa. Tämä on moderni kokemus, ajatteli Gadamer, tätä ei aiempi historia tunne. Tämä visio on kuin Gadamerin tunnetuin teesi: totuus on aina metodinsa mukainen. Tieteellisiä totuuksia on paljon, maailma on monitulkintainen.

Voiko totuuksien moninaisuudella olla jotain kosketusta kirjallisuudessa ja kirjoittamisessa niin keskeiseen monimerkiyksisyyteen ? Rinnastus voi olla kaukaa haettu. Runouden avoimuus monille merkityksille oli Gadamerille samaa modernia rikkautta, kuin monien totuuksien tiedemaailma.

Nykyisin tämä kysymys aktivoituu jos epäillään varmuuden kaipuuta ”epävarmuuden aikakaudella”. Näihin aikoihin Wienin yliopistossa humanistit pitävät avointen luentojen ”studia generaliaa” epävarmuuden, tarkemmin ehkä epätietoisuuden aikakauteen liittyen. ”Itävaltalainen kirjailija Stefan Kutzenberger kehottaa avautumaan totuuksien moninaisuudelle ja omalle moninaisuudelle kirjallisuuden avulla”. der Standardissa julkaistun esseen nimen voisi suomentaa ”Epätietoisuuden ylistys”.

Esseen keskeinen väite on, että ”selkeä ja vakaa mielipide voi antaa vain näennäistä tukea epävarmassa maailmassa, mutta se ei pysty ymmärtämään tätä maailmaa.” Romaani sisällyttäessään faktaa fiktioonsa, tekee rajanylityksiä tiedon alueelta toiselle. Kirjoittaja fiktionalisoi varsinkin oman elämänsä faktoja, ilmaisee kokemustaan fiktion tuella ja hieman suojassa kovilta faktoilta.

Kirjoittaessa oppii vaikeita asioita: keskeneräisen sietämistä, helpon ratkaisun lykkäämistä, epävarmuudessa viipymistä.

Entä humanismi ? En halunnut aloittaa kysymällä mitä on humanismi epävarmuuden aikakaudella. Kiitos Juri Joensuu kommentista, ei tarvitse käyttää otsikossa ilmaisua vanha humanismi. Ei ole tarpeen korostaa että kävelykeppi on vanha jos ”ihminen otetaan kaiken mitaksi” sen avulla – hirmumyrskyssä mitta näyttää pieneltä.

”Ihminen on kaiken mitta” (Protagoras), käytännössä mies, mittana, joka on arvokkain tekijä elonkehässä. Posthumanismiin liittyvä ilmaisu ”enemmän-kuin-humanismi” viittaa hyvin siihen, miten rajallinen tuo ihmis-mitta on ollut. Esimerkiksi romaani on laji, joka ei tunnu onnistuvan ilmaisemaan ilmastonmuutosta. Osasyynä on nimenomaan ihmisen hahmo, joka astuu aina näkymän eteen. Kaikki ne päähenkilöt romaaneissa ja elokuvissa tarjoavat samaistuttavaa ihmisen mittaa, osin siksi suuren mittakaavan äärellä ei oikein ole sanomista. Mutta toisenlainen kirjoittaminen ei ole mahdotonta.

Toisaalta humanitas -termi jota roomalainen Cicero käytti kuvaamaan hyvän puhujan (oraattorin) retorista koulutusta. Cicerolle humanitas koski ennen kaikkea julkista elämää; poliittista pyrkimystä tehdä elämästä humaania, inhimillistä sekä humanitaarisesti puolustaa ihmisarvoista elämää yleensä.

Usein humanismin ylärekisteri on miesten puhetta agoralla. Nimenomaan tämä julkisuus on ollut naisilta kielletty alue. Nämä naiset olivat humanisteja, mutta vailla julkista merkitystä. Julkaistun kirjallisuuden historiassa, mies on käyttänyt naisen ääntä. On kiinnostavaa, että kirjoittamisen historiassa oppineilla naisilla on sijansa, vielä tosin hämärässä.

Esimerkiksi naistekijät saksalaisen romantiikan ytimestä. Vielä on epäselvää, miten paljon he ovat kirjoittaneet ryhmään kuuluneiden miesten tekstejä, jaksoja ja täydennyksiä. Keskeiset saksalaisen romantiikan tekijöitä 1800-luvun vaihteessa olivat Dorothea Schlegel ja Caroline Schelling, kuuluisien miesfilosofien ja koko ryhmän kannalta. Heillä oli oikeus kirjoittaa kaikkiin tuossa työpajassa kehiteltyihin teksteihin. Tekijöiksi kirjatut nimet olivat usein satunnaisia, mutta miehiä.

Luovan kirjoittamisen paikka humanistisella alalla liittyy julkiseen kirjoittamiseen, mutta mikä se on tieteellisen kirjoittamisen ja journalismin alueista poiketen. Läheinen suhde kirjallisuuteen, liittyy tähän, hyvä kirjoittaminen on genretaito. Mutta konventionaalisista tieteellisen kirjoittamisen ja journalismin lajeista poiketen kyseessä on luova laji, rutinoituneista muodoista pois pyrkivä.

Vaikka kaikki kirjoittaminen ei ole luovaa, niin yhteistä on käsityö eli kieliaineksen kanssa työskentely. Tosin asiateksteissä materiaali väistyy informaation tieltä, ainakin palvelee sitä. Sanojen tuntu, äänteellisyys ja rytmi, piilevien assosiaatioiden hehku ainakin joltain osin. Paul Dawson, hakiessaan luovan kirjoittamisen paikkaa humanistisella alueella, katsoo että analyysi ja tulkinta tavoittaa vain metatason, kieli ikään kuin näkymätön materiaali johon voi saada tuntuman vain sitä työstämällä ei tulkitsemalla.

Kirjoittaminen ei ole niin subjektiivista kuin luullaan, pikemminkin se on mahdollisuus luoda subjektipositioita. Se on myös mahdollisuus tutkia omia taustoja, sen monitulkintaisuutta, omakohtaista uusiksikirjoittamista. Humanismin piirissä tällaista tiedonmuodostusta on kutsuttu persoonalliseksi, julkisen maailman moninaisuudessa.

Filosofi Hannah Arendt tarkentaa ja sanoo: ”Humanisti on opiskelun ja tutkimuksen myötä sivistynyt ihminen, joka luo tietoon perustuvaa julkisen vapauden aluetta”.

Tämä löytyy Arendtin esseeteoksessa ”Politisches Leben” (1968) englanniksi ”Men in dark times”. Totalitarioiden aikaankin tutkiva humanisti on tekemisissä tiedon moninaisuuden kanssa, puolustaa ”tietoon perustuvaa julkisen vapauden aluetta” totalitarioista huolimatta. Tietoon eikä vaihteleviin mielipiteisiin perustuvaa julkinen tila on silti moniääninen, ajattelevien ihmisten jakama tila.

Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi

Aino-Kaisa Koistinen, Henna Laininen, Risto Niemi-Pynttäri & Nina Sääksilahti

EHDOTUKSIA LUOVAN KIRJOITTAMISEN YMPÄRISTÖPEDAGOGIIKAKSI

Joutsen Kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja Nro 2022 Empiirinen ekokritiikki

Ote johdannosta:
”Luovat menetelmät voivat myös auttaa hankalien, tunteita herättävien aiheiden opettamista. Esimerkiksi ilmastonmuutos koetaan usein abstraktina asiana, jota koskevaa tietoa on vaikea hyväksyä. Luovat menetelmät mahdollistavat asioiden tarkastelun etäältä, fiktiivisessä kontekstissa, mikä voi tehdä vaikeistakin aiheista helpommin käsiteltäviä. (Hyvärinen ym. 2021: 11–12.)

Luovien menetelmien, kuten tarinankerronnan, avulla voi myös kuvitella toisenlaisia todellisuuksia, joiden myötä maailmaa voi pyrkiä muuttamaan (Haraway 2016). Nykyisenä ympäristökriisin aikana onkin elintärkeää kuvitella radikaaleja muutoksia ihmisten toimintaan (esim. Värri 2018: 50; Koistinen & Savinotko tulossa).

Luovalla kirjoittamisella on merkitystä myös opittujen kategorioiden purkamisessa. Kirjoituskokeilujen avulla inhimillisen ja ei-inhimillisen suhdetta voi hahmottaa uusista, yllättävistäkin näkökulmista. Tämä voi kannustaa sensitiivisempään ympäristösuhteeseen eli ympäristösensitiivisyyteen, jossa ihminen nähdään osana luontoa eikä erillisenä siitä.

Ymmärrämme ympäristösensitiivisyyden siis valppautena mielen, kehon, toislajisten ja ympäristön väliselle vuorovaikutukselle (vrt. Thomashow 1995: 57). Ajattelu- ja käsitystapojen sekä luontosuhteen muokkaamista tarvitaan, sillä planeettamme elinkelpoisuuden säilyttämiseksi ihmisen on asemoitava itsensä uudelleen suhteessa toisiin lajeihin ja ympäristöön.

Seuraavaksi avaamme niin kutsutun ympäristökirjoittamisen taustaa, teoriaa ja pedagogiikkaa erityisesti luonnon havainnoimisen ja ympäristösensitiivisyyden näkökulmasta. Sen jälkeen siirrymme tarkastelemaan luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikkaa empiirisen esimerkin, eli

ilmastotunteita käsittelevän kyselyaineiston, kautta.

(koko teksti doi-osoitteessa)

DOI: https://doi.org/10.33346/joutsensvanen.114936

ks, myös Risto Niemi-Pynttäri: Maasto ja aistillinen geografia

Luovuuden kolmas käänne (JYU tiedeblogi)

Risto Niemi-Pynttäri, JYU tiedeblogi 27.5.2022

Luovuus ymmärretään nykyään toisin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Tuo perinteisesti taiteeseen liittyvä työskentelytapa, uuden luominen, laajeni nopeasti monille alueille. Ensin luovuus samaistui ideointiin, sitten innovointiin: se lisääntyi markkinointiin ja uuteen teknologiaan. Nyt voi kuitenkin olla käsillä luovuuden kolmas käänne, tarve parantavaan ja elvyttävään luovuuteen.

Näkymät ovat muuttuneet, turvallisuus heikkenee. Emme tiedä jatkuuko silmitön sota vielä ensi talvena tai millaisessa kurimuksessa olemme ympäristökriisien takia? Jos turvattomuus lisääntyy, seuraa taantuminen, joka on muuta kuin luovaa.

Turvallisuuden tunne on luovuuden ehto, ainakin pedagogiselta ja terapeuttiselta kannalta.

Toki kriiseissä voi syntyä luovia ratkaisuja, mutta vain sieltä, missä on sisäisiä resursseja, mahdollisuuksien tajua ja rohkeutta. Mutta traumatisoituneille, pettyneille, masentuneille kriisit ovat umpikuja – kohtia, joihin persoonallinen kehitys tyssää.

Luovuuteen liittyvää painopisteen muutosta tuntuu olevan ilmassa. Varsinkin pedagogisesti ymmärretty luova oppiminen on ollut esillä. Esimerkiksi Anne Harris esitti Creative Turn -teoksessaan (2014), että luovuuden kolmas käänne voisi tapahtua nimenomaan koulutuksen alueella. Hän ei vielä tiennyt vielä nykyisistä kriiseistä, eikä hyvinvointiin liittyvästä, elvyttävän luovuuden tarpeesta.

Kun luovuus muuttuu, sen perustuksia tarkistetaan ja tulkitaan uudestaan.

Nykyisen turvattomuuden aikana ”luova vapaus” voidaan kokea erityisen olennaisena.

Täytyy myöntää, että aiemmin en ole täysin ymmärtänyt hyvinvoinnin ja turvallisuuden merkitystä. Ne ovat samankaltaisia kuin vapaus, niiden tarpeen tuntee, kun ne puuttuvat. Jos turvattomuudesta tulee arkea, vapaa spontaanius vähenee ja tilalle tulee varuillaan oloa.

Luovuuden elvyttävä puoli ei ehkä ole ongelmaratkaisussa, pikemminkin se on elämys, kuten luova flow. Onkin kiinnostavaa, että luovuuspuhetta pitkään hallinnut flow-termi on kääntynyt ilmaisemaan eri asiaa, kuin mitä sillä alun perin tarkoitettiin. Flow, joka tarkoitti sujuvaa, mutta vaativaa tekemistä, on nyt kääntynyt ilmaisemaan elämystä. Tuloksen ei tarvitse olla erityisen innovatiivinen, tärkeintä on, että virta on kantanut ja sujuvuuden tunne elvyttää tekijää itseään.

Luova tila, joka yleensä ymmärretään mielentilaksi, voi elvyttävän luovuuden kannalta olla varsin konkreettinen tila. Kun on tyhjä ja itsessä ei ole voimaa, sitä voi saada ympäristöstä.

Suomen kielessä tätä ilmaistaan sanalla ”asuminen”, sillä tarkoitetaan ympäristöön uppoavaa puuhailua. Se on vapaata toimintaa, jossa ympäröivällä tilalla on elvyttävän luovuuden funktio.

Voisi sanoa, että tällainen elvyttävä luovuus on vapaan leikin sukua, se sujuu silloin kun tila on vapaa ja pakoton. Ei lapsikaan ota lelujaan esille, jos ilmapiiri tuntuu uhkavalta ja pelottavalta. Mutta pieni oma alue riittää.

Stefano Manucso: Kasvien tasavalta

Stefano Manucso tekee ajatuskokeen ja ehdottaa: jospa kasvikunnasta puhuttaisiin tasavaltana. Voiko demokratian nähdä yhteydessä fotosynteesiin ? Sillä kasvien tuottama vihreä kuuluu tasapuolisesti kaikelle mikä on elävää, samoin kuin ilma ja aurinko. Ehkäpä luonnon monimuotoisuus on demokratiaa – eli hierarkiat kumoavaa.

Manucso hahmottaa kasvien tasavallan julistuksen retorisesti sanoen: ”sellaisina kuin kasvit ovat sen minulle sanelleet jo vuosikymmeniä jatkuneen yhteisen vaelluksemme aikana” (s.11).

Manucso edustaa suhteellisen uutta tutkimuksen alaa ”kasvineurobiologiaa”, eli kasveissa ja niiden ekologisista yhteisöistä löydettyä kommunikaatiota. Häneltä on suomennettu myös Loistavat kasvit ja Kasvien vallankumous. Manucso on kirjoittanut myös toisen italialaisen, merkittävän kasvifilosofin Emmanuele Coccion kanssa teoksen, joka käsittelee puita. 

Nyt kun luontokirjoittaminen on voimakkaasti laajenemassa, kritiikin on syytä kiinnittää huomiota myös kieleen, ja siihen millaisin keinoin asioita popularisoidaan. Varsinkin kasvineurobiologian pohjalta tehty popularisointi on joskus kasvien ajattelusta puhumista. Tällainen inhimillistäminen kertoo ennen kaikkea epäonnistuneesta kielenkäytöstä. Kasveissa liikkuu viestejä, mutta vailla hermokeskusta ja aivoja. Niinpä kasvien toiseudesta puhuminen edellyttää paljon kieleltä. Manucson ratkaisu perustuu korostetun retorisiin ilmaisuihin. Hän ei jumitu vastustamaan olemassaolon taistelua luonnossa, vaan ehdottaa: jospa kyseessä onkin tasavalta. (jatkuu…)

Koko teksti luettavissa Maailmankirjat verkkolehdessä sekä PDF-muodossa Jyväskylän yliopiston kirjaston tietokannassa.

Ylen kulttuuriykkönen – Krasznahorkai keskustelu 16.5.2022

Kulttuuriykkönen

Kulttikirjailija László Krasznahorkain romaani Vastarinnan melankolia on kevään käännöstapaus

Julkaistu: ma 16.5. klo 16.30

Kuunneltavissa tallenteena

”Vastarinnan melankolia”. Pelkkä romaanin nimi viittaa siiten, että jotakin suurempaa tapahtuu kirjallisuudessa. Kirjan tehnyt unkarilainen nykykirjailija László Krasznahorkai on saanut lukuisia palkintoja niin kotimaassaan kuin maailmalla. ”Vastarinnan melankolia” kertoo maailmasta, jossa kaiken yllä leijailee vääjäämättömän lopun tuntu. Kirjasta keskustelemassa romaanin suomentaja Minnamari Pitkänen sekä kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta Risto Niemi-Pynttäri. Jakke Holvas juontaa.

https://areena.yle.fi/audio/1-62116283?utm_campaign=areena-ios-share&utm_medium=social&utm_source=facebook-share

Kraznahorkai: Vastarinnan melankolia

Lázló Kraznahorkai: Vastarinnan melankolia, (1989) suom. Minnamari Pitkänen, Teos, 2022

Vastarinnan melankolia syntyy voimattomuuden kokemuksista väkivallan alla. – RISTO NIEMI-PYNTTÄRI 28.4.2022

Oudon kurinalaiset vandaalit riehuvat pienessä unkarilaisessa kaupungissa ja avuton päähenkilö
joutuu todistamaan lähes kaiken. Silloin kun aggressiiviset julmurit näyttävät valtansa Lazlo
Kraznahorkai laittaa lukijan kokemaan voimattomuutta mielivaltaisen julmuuden äärellä.Romaanissa on monia muitakin teemoja, mutta näinä päivinä venäläisten sotilaiden julmuudet
voimattomia siviilejä kohtaan tekee tästä teemasta ajankohtaisen.

Romaanin ensimmäisessä osassa rouva Pflau kokee voimattomuutta julkean miehen edessä. Hän
istuu ruuhkaisessa junassa, paikalleen naulittuna. Villakangastakkinen sänkinaama tuijottaa häntä
piinaavasti. Mies naukkailee palinkaa ja silmäilee rouvaa kuin omistaisi hänen rintansa ja
kroppansa. Rouva Pflau voi tehdä mitään. Kraznahorkai kertoo rouvan pelot ja pakenemisen.
Romaanin toisessa osassa hyväntahtoinen nuori mies Valuska kokee täydellistä voimattomuutta,
kun tuon sama villakangastakkinen mies ottaa hänet vangikseen, ja vie mukanaan väkivaltaisiin
tekoihin.

Tämä villakangastakkinen mies osoittautuu eräänlaiseksi väkivallan maestroksi, hänet tavataan
myöhemmin vandalismia harjoittavassa puolijärjestäytyneessä ryhmässä, hän on julmuuksien
spesialisti. Sama temppu minkä hän junassa tekee rouva Pflaulle, ilmenee nyt siinä, miten hän
käsittelee nuorta miestä, päähenkilö Valuskaa. Aluksi Valuska on varma että kyse on
väärinkäsityksestä: sirkuksen mukana kaupunkiin tullut miesjoukko on mukavaa väkeä, joka juhlii
hieman riehakkaasti. Villakangastakkinen mies ottaa Valuskan ryyppyrinkiinsä, tarjoaa palinkaa ja
pakottaa tämän kaverikseen kun lähtee riehumaan ja hakkaamaan ihmisiä.

Kraznahorkain erittäin pitkät lauseet vaativat lukijalta paneutumista. Lauseiden rytmi on hyvä ja
kerronta hahmottuu yllättävän helposti, vaikka lauseet ovatkin loputtoman tuntuisia. Pitkät lauseet
panevat lukijan töihin, saavat osallistumaan realistisen maailman hahmottamiseen, ja vievät lukijan
myös sen taakse. Lukijan on tehtävä osansa pitkillä taipaleilla.

Paljon on Minnamari Pitkäsen ansiota, että näin haastava teksti toimii erinomaisesti. Kraznahorkain
luoma kielellinen maailma on hämmästyttävä, ja se välittyy myös suomen kielelle.

Romaanin kerronta vie lukijan hitaasti etenevälle aikapolulle, kuin filmissä. Bela Tarr on tehnyt
elokuvat Kraznahorkain Saatanatangosta, sekä tästä Vastarinnan melankoliasta. Molemmat ovat
erityisen pitkiä ja hitaita filmejä. Niiden pitkät otokset rinnastuvat Kraznahorkain lauseisiin.
Bela Tarrin elokuva Werkmeisterin harmoniat perustuu Vastarinnan Melankolian keskimmäiseen
osaan. Siinä postinkantaja, Valuska, tempaistaan myötäilemään vandalismia ja todistamaan
julmuuksia. Vaarattomalta vaikuttanut sirkus, jossa on jättimäinen valas tuodaan näytille
kaupunkiin, hieman outoa tosin on, että yleisössä vain miehiä.

(jatkuu)

lue koko artikkeli PDF-muodossa Jyx -arkistosta

Inger Christensen ALFABET

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (24.10.2021)

Inger Christesenin runoelma Alfabet (1981) on jo klassikko. Se on ylistys olemassaoleville atomipommin uhkan alla. Se on luettelomainen kiitollisuuden osoitus sille, että on kasveja ja eläimiä, on kemiaa, mineraaleja, on elämää ja kuolemaa, on muistoja ja kieltä. Se hakee olla -verbin myötä kaikkea mitä on, se löytää, kuten skandinavisissa kielissä oleminen ilmaistaan: der finnas.

Hallitseva lukuvihje teokseen on Fibonaccin lukujono: Alfabet -runoelmassa säkeiden määrä kasvaa tietyn systeemin mukaan. Aluksi oli aprikoosipuu: yksi säe, sitten tuli bromi: kaksi säettä, sitten chromi, kolme säettä:

chromia on; sirkkoja, sikuria
sitruunapuita; sirkkoja on;
sirkat, setri, sypressi

2+3 säettä, sitten 3+5 säettä, ja sitten 5+7 säettä, ja 7+ 12 säettä. Näin runot laajenevat ja leviävät. Kun ollaan kirjaimessa ”j” säkeiden määrä on jo 89. Samalla se on jakautunut kuvaavalla tavalla kahteen runoon, joista ensimmäinen on Juhannusyö ja jälkimmäinen on Atomipommi.

Olemassaolevien keskelle on noussut uhka, samalla tavalla laajeneva, atomit hajottava pommi. Paha A laajenee, mutta ei evoluution ja sitä jatkavan kulttuurin tavoin, vaan silmänräpäyksessä. Tätä räjähdystä Christensen ei kuvaa, mutta annetulla kaavalla voi kuvitella atomeita halkovan ketjureaktion. Runoelman loppuosa liikkuukin sitten tuhoutuneessa ympäristössä.

Alfabetin lukijoita on yleensä ohjannut metodi, eli se miten olemassaolevien asioiden summa kehkeytyi Fibonaccin kaavan mukaan: ensin hitaasti mutta sitten nopeasti kasvaen. Myös luonnosta on löydetty orgaanisia prosesseja, jotka kasvavat samalla tavalla. Silti metodi on ehkä korostunut liikaa ja peittänyt teoksen muita nyansseja.

Runoelman metodi ei edes ole ristiriidaton, koska aakkosjärjestyksen ja fibonaccina kasvavan säemäärän välillä on ristiriita. Aakkoset eivät pitkään kestä tällaista kasvua, ja luettelon viimeiseksi kirjaimeksi jää ”n” – kirjain aakkosten keskellä. Mutta toisessa systeemissä se on äärettömän merkki.

Runoelmassa on ehkä vielä jotain muutakin, mikä jättää taakseen myös Fibonaccin, jotain minkä olla-verbi mahdollistaa paremmin kuin ”=” mikä tarkoittaa kuitenkin vain lasketun summaamista. Olemisen ykseys, äärettömyys ja tyhjyys ovat jollain toisella tasolla:

tyhjäksi, muuttuu
meidän kykymme
hahmottaa tyhjyyttä. (37)

Tyhjyyden äärellä ei voi ymmärtää tyhjyyttä, sellaista, joka ole laskettavissa, ei miinuslaskun summana. Tosin sitä tyhjyyttä ei voi ajatella eikä meditoida; sitä tyhjyyttä ei koeta elämyksenä avaruuden äärellä – kaikki tuo liittyi onnen tunteeseen ja kiitollisuuteen siitä, että tyhjyys on. Mutta kun sekin käy pahaksi tyhjäksi, emme ole ymmärtäneet mitään.

Viimeisen parin kymmenen vuoden aikana tapahtunut luonnon köyhtyminen on ollut niin huomaamatonta, että sitä ei osattu edes ajatella Christensenin runoelman aikaan, 80-luvulla. Monien muiden tavoin, hänkin pelkäsi, että kato tapahtuu kertalaakista.

Huonosti huomattu mutta valtava luontokato nousi vähitellen, Alfabetia ei voi enää olla lukematta suhteessa kasvien ja eläinten uhanalaistumiseen. Riikka Simpura onkin Alfabet-tutkielmassaan nostanut uhanalaisuuden teoksen keskeiseksi periaatteeksi.

Mutta luontokato tapahtunee romahduksittain, ei suoraviivaisen kiihtyvästi. Tai se kiihtyy kahteen suuntaan samanaikaisesti, joidenkin lajien runsastuessa ja toisten vähetessä.

Christensen on toivonut, että käännöksissä huomioitaisiin merkitykset, ei vain runoelman mekaniikkaa. Toisin sanoen runoelma on kirjoitettu merkityksin, ja tiettyjä rajoitteita käyttäen.

Aakkosten alussa kääntäjä kohtaa merkityksiin liittyvän haasteen: on niin vähän suomenkielisiä sanoja, jotka alkavat kirjaimilla b-,c-,d-. Vielä, kun merkitystenkin pitäisi olla oikean suuntaisia.

Oscar Rossin suomennoksessa tuntuu, että d-kirjaimen kohdalla on luovutettu. Teksti on sisällöltään jossain ihan muualla kuin lähteensä. Käännöksessä toistuu sana despootti, lähdekielen kyyhkysen (dove) sijaan. Merkitysten tasolla kyyhkynen on runoelmassa keskeinen lintu: toiseksi viimeistä runoa jopa hallitsee kyyhkynen.

Ehkä d-sanan olisi voinut luontevasti korvata jollain t-alkuisella sanalla, jollakin jonka voisi liittää kyyhkyseen. Samaan tapaan Christensen itsekin on muunnellut sanoja aakkosiin sopiviksi, ja samaa Rossi soveltaa juuri ennen d-runoa. c-runossa hän kotouttaakin osuvasti s-kirjamella (citronträder findes, on sitruunapuu).

Alfabet-runoelman liike, sen dynaaminen potku, tuntuu löytyvän heti kun päästään aakkosten hankalasta alusta e-sanoihin. Suomentajan jälkisanoissa Rossi sanookin painottavansa mieluummin rytmiä kuin merkitystä. Näinhän se on tehty, käännös svengaa ja olevainen ääntelehtii hienosti:

ensilumi on; entisajat; emmintä on;
ja erilläänoloa on; enkelit ja elohiiret
ja epäusko ovat; erityispiirteet ovat;
elonkorjuu, elämän ehtoo; ja elovalkeat
ovat, etelänpihlaja, euroopanlehtikuusi ovat
olemassa, ja eebeniä on, ja elintilaa ja eripuraa
on, ja emokarhut ja erakkoravut ovat,
ja etikkaa on, ja enteet, enteet (11)

Kotouttaminen toimii hyvin, hyvin on myös jätetty vieraaksi ja vieraannutettu. Tosin käännöksessä olisi voinut rohkeammin käyttää svetisismejä, vaikka yleensä niihin suhtaudutaan pahoina virheinä. Oman, eteläpohjalaisen, taustani takia ruotsinsukuiset ilmaisut eivät särähdä korvaani, vaan laulavat.

Käsittääkseni ”olemisen” kääntämisellä on filosofista merkitystä. Skandinaavisissa kielissä det finnas -tyyppinen ilmaus viittaa sekä olemiseen että löytämiseen. Näin siis oleminen on lähellä ilmenemistä ja esille tulemista.

Mitä siis saavutetaan ja mitä menetetään, kun det finnas käännetään olemassaoloksi? Det finnas tuntuu kantavan mukanaan olemisen ihmettelyä: ”täältä löytyy, täällä on”. Tällaisten svetisismien avulla suomikin, tämä finska, voisi olla osallisena näin korostuneessa olemisen ihmettelyssä.

Toisaalta suomen kielen ”on” puolustaa paikkaansa. Se ilmaisee itsenäistä olemista, havaitsijasta riippumatonta olemista: se on, vaikka sitä ei olisi löydettykään. Christensenin runoelmassa finnas -toistuu jatkuvasti, niin että se vaikuttaa mantralta. Suomen kielen ”on” toimii mantrana ehkä vielä paremmin, sen ”on” resonoi kuin ”om”, hyvin syvällä kropassa ja universumissa.

Alfabetin loppupuolella ympäristöahdistus kasvaa, havaintoihin tulee lannistunut sävy. Mutta samalla jotain yllättävää tapahtuu kielen ja maailman suhteessa. Alkupuolella kieli toimi erillisen systeeminsä mukaan, aakkosin ja nimin, asioille annettiin nimiä ja säkeitä laskettiin. Mutta loppupuolella – ehkäpä olemisen uhanalaisuus sai runoilijan lopettamaan laskemisen, ja ajattelu alkoi peilailla kaikkea luonnosta löytyvää.

ajattele kuin pesää rakentava
lintu, ajattele kuin pilvi,
kuin vaivaiskoivun juuret

ajattele kuin lehti puussa
ajattele, kuin valo ja varjo
kuin kiiltävä kaarna,
kuin kaarnan alla olevat
toukat ajattelevat … (39)

Vasta runoelman viimeisessä vaiheessa tulee runo ”Aakkoset ovat”, nimensä mukaisesti se liittää kirjaimet ja kirjoituksen mukaan olevaiseen tai paremminkin finnas -esiintuomiseen. Kun tähän asti kieli oli jäänyt elollisen ulkopuolelle, nyt tapahtuu muutos, kirjoittaminen tapahtuu luonnon sävyissä ja rytmeissä.

minä kirjoitan kuin tuuli
joka kirjoittaa pilvien
verkkaista tekstiä

tai nopeasti pääskysten
lailla taivaalle
katoavin vedoin

Mutta mitä auttaa se, että runoilija löytää uuden kielen, kun 1900-luvun lopun klassikkorunoelma loppuu epätoivoon:

lapsikatras etsii luolasta suojaa
ainoastaan jäniksen mykästi tarkkaillessa

Inger Christensen, Alfabet, suom. Oscar Rossi, Poesia 2021

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta

Arvio on julkaistu Käännöskirjallisuuden verkkolehti Maailmankirjoissa

sekä pdf-muodossa Jyväskylän yliopiston kirjaston JYX -tietokannassa

Köyhyys ja tyhjyyden meditointi

Clarice Lispector, Tähden hetki, suom. Tarja Härkönen, Teos 2020.

Clarice Lispectorin syntymästä tuli 100-vuotta juuri joulukuun 10 päivä, samaan aikaan yöllä luin Tähden hetkeä, hänen viimeistä teostaan, sen uutta suomennosta. Se on romaani köyhästä tytöstä. Mutta mistä köyhyydestä Lispector kirjoittaa, mistä puutteesta ? Romaani kertoo syytöksestä, joka nousee köyhyydestä: ”Hän syyttää minua ja ainoa keinoni puolustautua on kirjoittaa hänestä” (15).

Macabéa on varaton sekä huomaamaton, lähes olemassaoloaan anteeksi pyytelevä. Hän on pieni ja laiha, hieman ruma, hän ei halua olla näkyvissä eikä kenenkään tiellä. Hän on niitä Brasilian syrjäseuduilta suurkaupunkiin tulleita köyhiätyttöjä, jota kukaan ei näe ei noteeraa. Hänellä ei ole rahaa mihinkään. Hänellä on sentään varaa hymyyn, kukaan ei huomaa sitäkään.

Tarina köyhästä tytöstä on itsekin köyhä, niin kertoja toteaa. Macabéa elää kurjuudessa, hänen olemassaolonsa on harmaata. Macabéa on niin varovainen ja passiivinen, että hänelle ei tapahdu paljoakaan. Hänen mielikuvansa hyvästä elämästä liityvät Coca-colaan niin hennoin säikein, että siinä ei ole mitään ironista. Vaikka kertoja ei tiedä syntyykö tytöstä edes tarinaa, silti hän tietää olevansa jonkun äärettömän tärkeän äärellä.

Huonosta ruuasta ja aliravitsemuksesta johtuen Macabéan vietitkin elävät hiljaiseloa. Halukin on vain pieni mahdollisuus. Öisin hän näkee rikkaita, monipuolisia unia. Kukaan ei tiedä miten aistillinen Macabea on, he eivät huomaa, toisaalta edes hän itse ei tiedä sitä.

”Älkää siis odottako tähtiä siltä, mikä kohta alkaa: mikään siinä ei tuiki, se on mattaa materiaalia ja luonteensa vuoksi kaikkien halveksimaa.”(14)

Tähden hetki,viittaa romaanin nimenä paitsi filmitähteen, myös jollain arvoituksellisella tavalla köyhyyteen, ihmisarvoon, Macabéan hetkeen. Se on kuitenkin vain yksi romaanin nimistä, teoksen viisitoista lisänimeä määrittävät teosta myös. Ja eräs nimi romaanille on Lispectorin signeeraus –käsiala ja sen takana oleva käsi joka kirjoittaa. Lispector 100 -vuotta.Suomennoksessa on myös Tarja Härkösen käsialaa: hän on palannut 1996 kääntämänsä teoksen pariin, ja kääntänyt sen uudestaan siitä huolimatta, että edellinen käännös oli kiitetty ja vakiintunut. Hän halusi, jälkisanojen mukaan, ”yhdistää vanhan käännöksen raikkauden kokeneen suomentajan tarkkuuteen”.
….

Lue koko artikkeli
julk. Maailmankirjat, käännöskirjallisuuden verkkolehti, mobile, 18.12.2020
JYX , Jyväskylän yliopiston kirjasto, PDF-versio.

Emanuele Coccia: Kasvien elämä

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Nyt kun olemme ilmastokatastrofin keskellä, on syytä ajatella niitä, jotka tuottanet tämän happipitoisen ilmakehän. Kiitos kasveille, ne voivat ehkä ottaa hoitaakseen tämän valtavan hiilidioksiidimäärän, jonka olemme ilmakehään tuottaneet.

Coccialle ilmasto ei ole vain kaasukehä vaan paljon enemmän. Kasvit osoittavat, että ilmakehä ei ole kaatopaikka. Ja se, mitä kutsumme hengittämiseksi on osa kasvien kanssa tapahtuvaa ilmastoviljelyä. Tosin ihmiskunta tuottaa hiilidioksiidit ilmakehään aivan muuten kuin keuhkojensa kautta.

Kasvit ovat luoneet ilmaston, yhteyttämällä ne ovat tuottaneet tänne sekä hapen että hiilihydraatit,proteiinit ja muun syötävän. Kasvit ovat välittävä linkki auringon energian ja elävän maan piirin välillä. Fotosynteesi välittää niin sanotusti hengen aineeseen. Ainoastaankasvit eivät syö toista elollista, päinvastoin ne lisäävät elämää olemassaolollaan.

Niinpä ”kaikki fotosynteesiin kykenevät elämänmuodot voisi kuvata epäinhimillisinä ja aineellisina jumaluuksina, kesyinä titaaneina, jotka eivät tarvitse väkivaltaa perustaakseen uusia maailmoja.” Coccia, 19.

Fotosynteesi ja maailmassa oleminen

Coccia ottaa tarkasteltavakseen suuret prinsiipit: lehden, kukan ja juuren. Keskeisin näistä on lehti ja kaikki se, mikä fotosynteesiin liittyy. Kasvien ansioista maanpiirin ylle on syntynyt elinkelpoinen alue, ilmameri. Sen pohjalla me elämme, ilmaan upoksissa.

Fotosynteesi on asetettava lähtökohdaksi, kun kysymme, mitä on kasvien maailmassa-oleminen. Coccia on tässä hyvin johdonmukainen, kun hän väittää, että lehti on ensin. Lehti on laboratorio fotosynteesille. Ontologisessa mielessä siemen on lopultakin vain yksi lehden kehittämistä tavoista lisääntyä. Samoin kasvin varsi haaroineen, sen lehti on tehnyt omaksi kuvakseen, varren se on asettanut palvelemaan lehden pyrkimystä ylös valoon. Raamatullisesti puhuen: lehti on lähettänyt juuren maahan hakemaan nestettä ja kivennäisiä.

Silti, tuntuu että Coccialla on hieman vaikeuksia saada juuret mukaan tähän fotosynteesin ontologiaan. Juuret pyrkivät pois valosta, ne hakeutuvat alaspäin. Coccia tuntuu hakevan kasvien olemassaololle kuitenkin yhtä ainoaa lähtökohtaa: fotosynteesiä. Hän ei myönny tarjolla olevaan dualismiin. Vaikka selvästikin kasvi on kahden miljöön asukki, puoliksi maassa ja puoliksi ilmassa.

Niinpä voisi ajatella, että Coccia puhuu eläimistä, kun hän kiteyttää, että ”emme ole maan asukkaita, vaan asumme ilmakehässä”(42). Tämä on totta niitten elämänmuotojen kohdalla, jotka ovat juurettomia, mutta Coccia haluaa kasvit mukaan fluidiin ilmapiiriin, unohtamaan juuret.

Koko artikkeli: täällä.

Emanuele Coccia: Kasvien elämä, sekoittumisen metafysiikkaa, suom. Jussi Palmusaari, Tutkijaliitto 2020

KIRJOITTAMISEN KÄSITYÖ JA KIELEN MATERIAALISUUS

Jyväskylän yliopisto – 26.3.2020

Kirjoittamisen paikkaa tiedeyliopistossa on perusteltu monin syin, mm. osana nykykirjallisuutta ja tekstien syntyprosessien tutkimusta. Näin se on liitetty osaksi humanistista asiantuntijuutta. Teoksessaan New Humanities and Creative Writing (2005) Paul Dawson katsoo, että humanistien rooli on muuttumassa. Enää eivät riitä pelkät tulkinta ja analyysitaidot. Niiden rinnalla tarvitaan nykyistä laajempia tekstin tuottamisen taitoja.

Paul Dawsonin mukaan kirjoittajakoulutus voi tuoda tekstien tulkinnan rinnalle uusia tekstien kanssa työskentelemisen taitoja. Olennaista on tekstien materiaalisuuden tuntemus.

Vain viestintään suuntautunut kirjoittaja voi olla selkeä asioiden esittäjä, mutta samalla hän voi operoida pelkillä merkityksillä ja kirjoittaa kuin ruumiiton mieli. Hänen oma kielensä voi olla heikosti materiaalistunutta, epäkonkreettista, hän elää yleiskielessä niin hyvin, että on taipuvainen käyttämään sitä sokeasti.

Kirjoittajalle, joka tunnistaa olevansa kielen käsityöläinen, kieli ei koskaan ole puhdasta merkitysten viestimistä, siinä on myös epäpuhtauteen kätkeytynyttä materiaalisuutta.

Kirjoittaja saa tuntumaa kielen materiaalisuuteen kieltä käsitellessään – ja nämä monenlaiset käsittelyn eri pakenevat teoriaa. Kirjallisuustiede, jonka ansiot ovat tulkinnassa ja analyysissa, jää pakosta metatasolle, ellei siihen liitetä myös kirjoittamista. Tämä siksi, koska kielen materiaalisuutta ei voi tuntea vain tulkinnan avulla, siihen tulee tutustua kirjoittamalla, eli tekstin konkreettisen työstämisen tasolla.

”Lanquage is material in the sense that it has tangible effects …” David Bleich, Materiality of the Language.Uusmateriaalisuuden teoria suuntaa kirjoittamista hyvinkin vivahteikkaaseen toimintaan kielen konkreettisuuden kanssa.

Tulkinta ei siis ole ainoa, eikä riittävä tapa toimia tekstien kanssa. Kirjoitettuun kieleen täytyy myös tarttua, sitä täytyy työstää ja muokata, ote sen materiaalisuuteen saadaan sitä käsittelemällä.

 

DIGITAALISUUS JA PUHE TEKSTINÄ

Kielen materiaalisuuden tunnistamiseen antaa aihetta myös digitaalinen kumous. Yleensä digitaalisuus on liitetty immateriaalisuuteen, aineettoman kommunikaation tuotantoon. Samalla huomio on kuitenkin kiinnittynyt vain suuriin, digitaalisiin tekstimassoihin. Big Data ja puhe tekstimateriaalista viittaa kuitenkin vain tietoainekseen, tekstien varastoon.,

Suurten tekstiaineistojen automaattinen käsittely tekee lukemisesta tarpeetonta. Niiden materiaaleja ei ole työstetty eikä hahmotettu luettavaksi. Big Data osoittaa kuitenkin, että kieli on jotain käsiteltävää. Luettavaksi se tulee vasta kirjoittamalla tapahtuvan käsityön myötä.

Dawson korostaa sitä, että poeettinen kielen kanssa työskentely on humanistista käsityötä. Digitaalisuuden myötä on humanistit ovat havahtuneet siihen, että tulkintataitojen lisäksi tarvitaan kielen tajua, kykyä tunnistaa kielen elementit, sen materiaalisuus ja kirjoittamisen käsityö.

Miksi kirjoittaminen, konkreettinen kielen kanssa työskentely, tulisi nostaa tulkitsevan lukemisen rinnalle? Syntyykö jostain syystä juuri digitaalisena aikana tilausta kielen käsityölle.

Kenneth Goldsmithin Uncreative Writing, Managing language in the digital age (2011) kiinnitti kirjoittajien huomion löydettyyn kieliainekseen. Goldsmithin hyökkäys luovaa kirjoittamista vastaan perustuu huomioon, jonka mukaan itseilmaisuun keskittynyt kirjoittaminen on kielellisesti sokeaa. Kun kirjoittaja ilmaisee itseään, hän ei näe kieltä. Vieraitten, löydettyjen tekstien alueella kirjoittajan minä ei pääse varjostamaan kielen ominaisuuksien tunnustelua.

Kun digitaalisen mullistuksen myötä puhe muuttuu kirjoitukseksi, kielen sosiaalinen elämä tallentuu tekstivarastoiksi – ja siitä syntyy uuden kirjoittamisen työmaat. Nuo aineistot ovat tuskin lukukelpoisia, huono ja hahmoton kieli sekoittuu niissä rikkaaseen ja monipuoliseen. Mutta käsityö tällaisen kieliaineksen parissa – sekä sitä tukevien menetelmien käyttö – on digitaalisen ajan runoilijoiden työtä.

Elävän puheen kuuntelutaitoa tarvitaan siis silloinkin, kuin puhe on muuttunut digitaaliseksi aineistoiksi. Kirjoittaja kuuntelee kieltä ja työstää siitä esiin kielimateriaalin tuntua – lukija tunnistaa ja nauttii tästä materiaalisuudesta siis vasta kun se on kirjallisesti työstetty.

Goldsmith löysi ei-luovan kirjoittamisen periaatteensa luitenkin luovan kirjoittamisen harjoituksista. Timothy Mayersin kehittemissä harjoituksissa opeteltiin materiaalin tuntemusta työstämällä ensin vieraita tekstejä ja sitten omia. Re)Writing the craft (2005) teoksessa Mayers kehitteli uudelleen kirjoittamisen menetelmästä kirjoittajalle keinon tutustua lopulta omien tekstiensä materiaalisuuteen ja niiden sosiaaliseen kontekstiin.

Meyersin tavoitteena oli se, että kirjoittaja oppisi tuntemaan oman kielensä materiaalisuutta ja kirjoittamisensa ruumiillisuutta tekstejä uudelleen kirjoittamalla. Itsereflektio tarvitsee Meyersin mukaan myös ruumiillista ja aineellista itsetuntemusta, kirjoittamalla tapahtuvaa oman kielen tunnustelua.

Toisaalta juuri omaäänisyys on oman kielen materiaalisen elementin käytön taitoa. Kirjoittajan on vain vaikea tunnistaa sitä.

POEETTINEN FUNKTIO

Kirjoittaja käsittelee kieltä, hän kierrättää. Intertekstuaalisuus, joka aiemmin on korostanut merkitysten immateriaalista kiertämistä saa uusmateriaalisuudesta rinnalleen toisen painotuksen. Materiaalinen intertekstuaalisuus ei pidä kieltä vain merkityksinä, vaan kommunikaatiossa välittyy paljon muutakin. Yksinkertaisesti: vaikka ideat olisivat samoja englanniksi tai suomeksi, niin sanat ovat erilaisia. Niiden myötä myös merkitykset saavat erilaisia nyansseja.

Kielen materiaalisuus on käsillä esimerkiksi lyriikan työpajoissa, kun tulkinnan ja merkityksestä keskustelun sijaan käsitellään kielellistä ainesta, paneudutaan sen ominaisuuksiin. Informaation sijaan huomio kiinnittyy sanoihin ja niiden ominaisuuksiin.

Kirjallisuustieteen menneiden vuosien suuri termi ”poeettinen funktio” avasi aikoinaan mahdollisuuden ymmärtää, miksi kieli ei ole pelkkää kommunikaatiota ja immateriaalisia merkityksiä. Kieli välittää myös muuta, sillä on myös muuta tehtävää kuin viestintä. Tämän Roman Jacobson (1960) nimesi poeettisen funktion sellaiseksi alueeksi, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Pelkkä tiedon välittämiseen rajoittuneen kielen laajentaminen on ollut kirjallisuusteorian ytimessä siitä asti, kun Jacobson toi esiin poeettisen funktion -käsitteen. Kielen monenlaisten kommunikoivien funktioiden joukossa on myös funktio, joka kiinnittää huomion kieleen itseensä.

Tämä poeettinen funktio ei tarkastele asioita joihin kieli viittaa, se ei tarkastele kommunikaatiota jossa kieli toimii välineenä. Sen funktio on kielen ominaisuudet: tavallisesti poeettinen funktio liitetään kielen äänteellisten sekä rytmisten ominaisuuksien reflektointiin. Ajatus kieltä itseään heijastelevasta reflektiosta tekee poeettisesta funktiosta kielen abstrakteimman osan, mitä se onkin tekstin tulkitsijalle. Huomion kiinnittäminen kieleen on kirjoittajalle mitä konkreettisin seikka.

Kielen materiaalisuus on helppo tunnistaa kirjoittamisen käsityönä, samalla tuota kielen kanssa toimimista on hyvin vaikea selittää. Käsityön tekijä tuntee materiaalinsa: samalla kun kuvanveistäjä työstää puuveistosta, hän työstää myös puun materiaalisuutta esiin.

Kreikan poiesis -sana tarkoittaa alun perin valmistamista. Aristoteles viittasi tuolin tekemiseen puhuessaan poiesiksesta. Puusepällä on sekä tuolin idea että materiaalin tuntemus, niin että hän saa rakennettua kestävän tuolin,.

Voidaan siis sanoa, että kieleen tarttuminen ja sen käsittely on juuri sitä materiaalisuutta, jota kirjoittajat käsittelevät. Tarvitaan työskentelyä, jossa huomio kiinnittyy asian, merkityksen ja informaation lisäksi konkreettisesti kieleen.

 

KONKREETTINEN SUHDE ELÄMISMAAILMAAN

Usein on ihmetelty, kuinka vaikeaa tiedon popularisointi on: kuinka humanistiselle tutkimukselle niin olennainen käsitteellisyys ja teoria voisivat asettua osaksi vivahteikasta esseetä.

Samaan aikaan romaanitaiteen avulla pystytään käsittelemään sosiaalisen elämän kysymyksiä vivahteikkaasti ja yleistajuisesti. Romaani toimii ihmisten välisten suhteiden maailmassa. Se voi hyödyntää tutkimusta, mutta eri tavalla kuin yleistajuisuuteen pyrkivät popularisoinnit. Yleistajuisuutta luodaan käyttämällä esimerkkejä ja värikkäitä kielikuvia. Mutta romaanissa esimerkki on huono keino, esimerkkien käytön sijaan romaani vie lukijansa konkreettiseen maailmaan. Tämä maailma on samalla kertaa sekä tuttu ja yleistajuinen, että hyvin outo ja vivahteikas.

Mitä siis tarkoittaa se, että romaani vie lukijan konkreettiseen maailmaan ? Se edellyttää kirjoittajaa näyttämään pikemminkin kuin selittämään. Tiedon esittämisen sijaan se tekee lukijasta etsijän, joka kohtaa ensin tietämättömyyden ja saa tapahtumien myötä asioita selville.

Kirjoittaja siis tuo asiat esiin konkreettisina, eikä vain tiedon objekteina. Tietotekstissä konkreettiset asiat ovat vain esimerkkejä, kun taas romaanin maailma on kuvattu konkreettiseksi.

Näitten yhdistäminen on mahdollista persoonallisessa esseessä, joka poleemisen esseen sijaan ottaa konkreettiset elementtinsä kirjoittajan maailmasta ja juonellistaa kirjoittajan halun tietää ja saada asioita selville.

Akateemisen humanismin piirissä luova kirjoittaminen merkitsee ennen kaikkea epämuodollista tyyliä, puheen ja keskustelun alueilta siirtynyttä tyyliä. Erotessaan muodollisesta esitystavasta se keskustelee lukijan kanssa vapaammin, ja onnistuessaan se voi myös tavoittaa vivahteikkaampaa tietämystä kuin muodollinen tyyli.

Edes tieteellistä kirjoittamista ei voi enää pitää tieteen teon ornamenttia, tai kuosina, johon tutkimustieto jälkeenpäin puetaan. Ajattelu, kirjoittaminen, tutkiminen kietoutuvat yhteen.

Digitalisoitumisen suuri haaste ja mahdollisuus koko humanistiselle alalle, liittyy Paul Dawsonin mukaan juuri siihen, että nämä tulkintakeskeiset tieteenalat tarvitsevat käännettä kirjoittamiseen. Kyse ei ole vain fiktiosta eikä runoudesta, vaan myös tieteellisestä käsityöstä kielen kanssa

Ajattelussa on sosiaalinen dynamiikkansa, se synnyttää tilanteita, dialogia, ja verkon aikakaudella kykyä kirjoittaa tilanteiden mukaan. Toki muodollisilla ja konventionaalisilla kirjoittamisen metodeilla on paikkansa, mutta humanistisen ajattelun piirissä ne eivät ole ainoita. Luovan työn, luovan editoinnin ja uudelleen kirjoittamisen praktiikat kuuluvat tähän entistä sosiaalisempaan kirjoittamiseen.

 

Paul Dawson: New Humanities and Creative Writing (2004)
Timothy Mayers: (Re)Writing the craft (2005)