Risto Niemi-Pynttäri

Lapset olivat muruja

Posted in kirjallisuus by RniemiP on heinäkuu 21, 2018

Multian Korsu-baarin runokaraokeen 20.7.18 kokoamani tekstit (kaikkia en esittänyt). Tekstit liittyvät lapsiin ja mummonmökkiin, jossa asuimme 30 vuotta sitten. Olin Multialla osa-aikaisena kulttuurisihteerinä.  Runokaraoke oli osa Multia 150-vuotta -tapahtumia.

 

VETTÄ

Enää emme voi juoda siitä kaikkein raikkaimmasta lähteestä, siitä aina hieman tippuvasta hanasta, joka oli saunassa.  Muistatteko, kuinka ryystimme sitä napusta, ja sanoimme sitä kypi, kypi, kylmäksi vedeksi.

Tuntuu kuin olisimme saunoneet vain sen takia, että saisimme juoda sitä vettä. Kahdesti viikossa tulet viritettin kiukaan ja vesipadan alle. Pikkuamme täytettiin lämpimällä vedellä, pyyhkeet haettiin ja  häkälöylyt heitettiin. Sitten me tulimme, kaikki yhtä aikaa. Me aikuiset asetuimme lauteille, ja lapset aloittivat liikennöintinsä ammeen, suikun ja lauteiden välillä. Nämä järjestelyt tapahtuivat vain siksi, että olisi sopivan kuuma ja otollinen hetki Lauran kiljahtaa:

-Nyt!  kypi, kypi kylmää vettä
-Ypi,ypi jatkaa Olli.

Minä laskeudun lauteilta, otan napun, ja avaan ulkoseinässä olevan hanan. Kohta nappu kiertää kädestä käteen, ja vettä juodaan pitkin kulauksin, leuka märkänä. Ryystämme sitä hartaasti, ja loputtomasti, aivan kuin imisimme sisäämme kylmää ja puhdasta happea.

Viimein lapset taputtivat pyöreitä vatsojaan.  Ja me nyökkääsimme yksimielisyyden vallitessa: parasta on vesi.

 

MOOTTORI SUUSSA

Olli lähti liikkeelle moottorina. Ensimmäisen vuotensa hän keskittyi elämään suun tienoolla. Märkäleukainen suhari, kädessään haalean keltainen muovi-Volvo. Niin, vauvat huvittavat itse itseään, he käynnistävät suussaan omat moottorinsa ja päristelevät. Ollista näki, että se on vapautta.

Et työntänyt, vaan runttasit autoa alaspäin. Yritit upottaa autoa hiekkaan, hiertää mattoon, tonkia sohvaa. Edestakaisin hankasit sillä lattiaa, hioit pöytiä ja tuoleja.

Keltainen Volvo kävi kaikkialla, hän painoi sitä niin että auton katto oli aivan notkollaan. Sylki roiskui, Volvo jurrasi.

Sitten tuli Helkama mopo ja kaasukahva. Moottoria ei käyttänytkään enää suu, vaan käsi. Samalla kasvoi vapaus, ja takarengas kaivoi uria hiekkaan.

 

LINTU

Kengät tulivat Lauran piirroskuvioihin syksyllä, samaan aikaan kun ensimmäiset puolukat linttautuivat päväpeittoon. Pikkulinnut pomppivat lintulaudan tienoilla, Laura piirteli värikynillään.

Tyttö itse ei suostunut pukemaan. Hän juoksenteli huoneesta toiseen, pylly paljaana ja varpaat kylmästä punertavina. Muistatko Merja, miten tyttö livahteli käsistämme ja kiemurteli eroon punaisista sukkahousuistaan.

Keltaisessa pikkupaidassaan se pyrähti paikasta toiseen; pomppi päiväpeitolla, pudotti tyynyt ja runttasi matot. Meidän vetoomuksillamme ei näyttänyt olevan mininkäänlaista vaikutusta. Kaikki meidän käskymme menivät suoraan tytären läpi piiroksiin. Niissä koko joukko oli varautunut kirpeisiin pakkasiin. Kaikilla piirustusten olennoilla oli pää, tikkujalat ja lämpimät talvikengät.

 

MURUT

Kun lapset kasvavat ja vahvistuvat, heitä aletaan kutsua Muruiksi ja syystä. Leivät murenevat, lattialle alkaa kertyä myös legopalikoita, palapelien osia, nappuloita ja kaikenlaisten murenevien kokonaisuuksien osia. Se on lapsen luonto, epäjärjestys.

Sunnuntai-aamun rauha katoaa, kun lakanoihin kertyy  leivänmuruja. Kielloista huolimatta Olli ja Laura hyökkäilevät kilpaa sängylle korput käsissään – nuo riivatut korppukotkat. Kohta murut hiertävät ja nokkivat selkäämme.

 

Mainokset
Tagged with: , , ,

Nuoret, kuvittelukyky ja uusi kirjoittaminen

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on heinäkuu 18, 2018

Median ja viestinnän tutkimuksen päivillä (27.4.2018)
Jyväskylässä pidetyn esitelmän pohjalta.

Luovuus on noussut keskeiseksi työn teon tavaksi digitaalisen teknologian, median ja koulutuksen piirissä. Aiemmin luova toiminta liitettiin vain taiteilijan työhön. Samalla luovuus on saanut uudenlaisia piirteitä – se on alkanut muistuttaa innovaatiota, keksimistä ja kehitystyötä. Aiemmin korostunut luova mielikuvitus on korvautunut toiminnallisella luovuus-teorialla, samalla luovan mielikuvituksen merkitys uhkaa jäädä tunnistamatta (Hall, Creative Turn 2016).

Käsittelen seuraavassa kuvittelukykyä, kuinka se on siirtynyt osin mediamielikuvien pariin, alueille joilla ei näytä olevan mitään tekemistä toiminnallisen luovuuden kanssa. Uusi kirjoittaminen, mediaympäristöissä tapahtuva kirjoittaminen, sisältää kuitenkin keinoja tuoda mediasfäärissä rapahtuvaa kuvittelua toiminnallisen luovuuden piiriin. Pyrin samalla tarkastelemaan kuvittelukyvyn merkitystä nuoruusvaiheen kannalta, kysyn millaista kognitiivista toimintaa kuvittelu on ja mikä on sen funktio. (Olen referoinut Tania Zittoun tutkimusta asiasta täällä)

Mediamielikuvien käyttäjien passiivisuus on tunnetusti näennäistä; se sisältää elämän murrosvaiheissa tarpeellista, fantasioivaa mielikuvitusta, ilman sen kummempaa toimintaa. Multimodaalinen kirjoittaminen on olennaisesti mielikuvatyöskentelyä. Tosin opetuksessa se nähdään usein vain teknisesti, visuaalisten ja auditiivisten teknologoiden tuomisena osaksi kirjoittamista. Mutta tähän suunnittelevaan kirjoittaamiseen kuuluu myös kuvittelua, jossa nuoret ottavat mediamielikuvia omien tarpeidensa mukaiseen käyttöön. Näin uusi kirjoittaminen on sitä osallisuuden kulttuuria, jossa media otetaan omaksin luova työskentelyn avulla.

Uusi kirjoittaminen on itseasiassa viimeisin luovaan kirjoittamiseen liittyvä luovuuden muodonmuutos, tekstuaalisuus on siinä saanut rinnalleen visuaalisia ja tonaalisia elementtejä. Vaikka multimodaalisuus vaikuttaa täysin uudelta seikalta kirjoittamisessa, silti tekstipohjainen ”kaikille aisteille kirjoittaminen” viittaa lukevan mielen kannalta jo multimodaalisiin aistimuksiin.

Luovuus on kouluissa ja nuorten harrastuksissa ollut ennen kaikkea tekemällä oppimista. Luovaa kirjoittamista on pidetty yksinäisten nuorten harrastuksena, tapana sanallistaa omia, sisäisiä mielikuvia. Kirjoittamista on pidetty niin sisäisenä ja yksityisenä, että kirjallista luovuutta ei ole uskottu voivan opettaa. On ajateltu, että kirjoittamisen tekniikoita voidaan opettaa, mutta se kirjalilijalle ominainen luovuus kehittyy yksityisesti. Niinpä luovan kirjoittamisen pedagogiikka on keskittyessään tekemisen kautta oppimiseen, on ymmärtänyt tekemisen johtavan tekniikan oppimiseen.

Kognitiivisen tutkimuksen edistyminen on antanut aiheen huomioida pikemminkin mielen tapoja (habits of mind)  kuin tekstejä, ja niiden kirjoittamisen tekniikoita. Mielikuvitus on mielen tapa, joka kehittää mahdollisuuksien tajua. Sen myötä kehittyy luovan suunnittelun kyky, mutta nuorten kouluteksteissä se pääsee puutteellisesti esille.

…. lue artikkeli kokonaan täältä.

Kirjallisuus meni chattiin

Posted in verkkokirjoittaminen by RniemiP on maaliskuu 28, 2018

(Ylioppilaslehti 16.3.2018)

Pientä säätöä on Demi-lehden julkaisema, ensimmäinen suomenkielinen Whatsapp-draama. Seitsemänosaisessa sarjassa käsitellään päähenkilö Emman sekä tämän ystävien Amirahin ja Iida-Sofian ihastumisia, gynekologireissuja ja etääntymistä ystävistä.

Kaikki tapahtuu tekstiviestiformaatissa, Emman Whatsappin ruudulla.

Maailmalla Whatsapp-draaman kaltaisia lajejea kutsutaan chatfiktioksi. Suomessa vielä melko huonosti tunnettu genre on varsinkin angloamerikkalaisessa maailmassa valtava hitti. ”Chatfiction”-sovelluksilla, kuten Hookedilla, on kymmeniä miljoonia latauksia.

Chatfiktion on spekuloitu jopa syrjäyttävän pikkuhiljaa niin kutsutun young adult -kirjallisuuden. On arveltu, että älypuhelin itsensä jatkeena kasvaneet milleniaalit voivat kokea vierautta perinteiseen kirjallisuuteen, jota ei eletä puoliksi virtuaalimaailmassa.

Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen lehtori Risto Niemi-Pynttäri on tutkinut erityisesti verkkokirjoittamista. Hän ottaa chatfiktion kaltaiset uudet, nuorten suosimat tekstilajit vastaan ilolla. Parhaimmillaan ne madaltavat kirjoittamisen ja lukemisen välistä rajaa, kun sovelluksia käyttävät nuoret osallistuvat itse myös fiktion kirjoittamiseen.

Suomessa on oltu jo vuosia huolestuneita nuorten lukutaidon heikkenemisestä. Niemi-Pynttärin mielestä täällä ei osata vielä hyödyntää uusien lajien potentiaalia. Hän huomauttaa, että esimerkiksi koulumaailmassa jäykkä kirjakieli sulkee osan nuorista ulos. Nuoret eivät välttämättä edes tunnista, että chatfiktiossa on kyse lukemisesta ja kirjoittamisesta aivan kuten äidinkielen tunneillakin.

”Koska chatfiktio on niin lähellä puhetta, se on helpoin lukemisen muoto”, Niemi-Pynttäri sanoo.

Yhdysvalloissa chatfiktioon on suhtauduttu kirjallisuutena, mutta Pientä säätöä -sarjan toinen kirjoittaja Veera Ojola ei ole asiasta aivan varma. Hän kertoo, että ajatteli muotoa pitkään enemmän videon ja kuvan kuin tekstin kautta.

Se johtuu ehkä siitä, että somekulttuuri on niin läpeensä visuaalista.

”Mutta toisaalta tässä on paljon samaa kirjallisuuden kanssa. Chatfiktio antaa paljon tilaa katsojan tai lukijan mielikuvitukselle”, hän sanoo.

Lukija kuvittelee maailman, toiminnan ja henkilöhahmot pelkän dialogin perusteella, kun muuta ei ole tarjolla.

Kirjallisuudentutkimus pohtii jatkuvasti muodon ja sisällön välistä suhdetta. Jos chatfiktion lukeminen on kerran helppoa, piileekö muodossa pinnallistumisen vaara? Ei suoraan, sanoo Risto Niemi-Pynttäri. Hänen mielestään genre mahdollistaa monipuolisten aiheiden käsittelyn ja myös kaunokirjallisuudelle ominaisen kielellisen leikittelyn.

Samaa mieltä on Veera Ojola.

”Chatfiktiolla voi käsitellä sitä, että asiat ovat todella monitulkintaisia tai monimerkityksisiä. Yksi lause voi tarkoittaa montaa eri asiaa.”

Hänen mielestään huolet pinnallisuudesta muistuttavat ikiaikaista puhetta siitä, että nuoriso on pilalla.

Niemi-Pynttäri kertoo, että tekeillä olevan kansainvälisen tutkimuksen mukaan chatfiktio kannusti nuoria myös perinteisemmän kirjallisuuden pariin. Ojolakin haaveilee romaanista, jota voisi täydentää vaikkapa erillisestä sovelluksesta löytyvillä chat-keskusteluilla.

Ojolan mielestä chatfiktio tuntuu henkilökohtaiselta, koska kaikki tapahtuu oman puhelimen ruudulla. Ideat Pientä säätöä -sarjan teemoihinkin hän ammensi omasta elämästään.

”Ne hetket ovat varmaan aika universaaleja. Tuijotat jotain viestiä ja olet, että voi ei, se on nähnyt, että mä olen nähnyt tämän viestin, ja mun on pakko vastata.”

 

Lumen painoton paino

Posted in kirjallisuus by RniemiP on helmikuu 18, 2018
.

Miten raskaasti räntä olikaan tarrautunut mieheen, joka pääsi postiasemalle lumimyrskyltä suojaan 1880 -­luvulla. Anton Tšehov kertoo novellissaan Yö ennen oikeudenkäyntiä yhtä paljon lumesta kuin miehestä. Miestä syytetään kaksin­naimisesta. Villin lännen komediassa vehkeilijä olisi piesty, tervattu ja kieritetty höyhenissä.

Valkoiselta ja piestyltä näyttää myös tämä venäläinen: räntäinen lumi tekee saman kuin terva ja höyhenet. Mies on joutunut vimmaisen lumimyrskyn vihoihin (suom. Juhani Konkka):

Olin sellaisen ihmisen näköinen, joka on peitetty
lumella, kasteltu vedellä ja perinpohjin piesty.

Tšehovin novellissa räntälumen takertuminen vaatetukseen symboloi häpeää. Se on märkää sohjoa, joka juuttuu hattuun ja hartioille, tarttuu selkään.

Toinen Tšehovin lumikuvaus ilmaisee yhtä vaikuttavaa tunnetilaa. Kyseessä on lumisateessa nuokkuva, apaattinen vossikkakuski Pietarissa. Hänen ylleen on kertynyt hämmäs­tyttävän paljon lunta. Ukko näyttää luhistuvan lumitaakan alle, mutta tarkka lukija kyllä havaitsee, kuinka kevyttä ja kuohkeaa tuo vastasatanut lumi on.

Tällaisella lumen kasautumisella, lumen painottomalla painolla, Tšehov ilmaisee lohduttomuutta novellissaan Suru (suom. Juhani Konkka):

Ajuri Joona on valkoinen kuin aave. Hän on koukistu
­
nut niin syvään kuin se elävälle ihmiselle on mahdollis
­
ta ja istuu liikkumatta kuskipukillaan. Vaikkapa hänen
päälleen putoaisi kokonainen lumikinos, tuskinpa hän
silloinkaan katsoisi tarpeelliseksi ravistella lunta itses
­
tään … Hänen hevoskaakkinsa on sekin valkoinen ja
liikkumaton.

Ajuri on kummitusmainen; kuin kuolleeksi vaipunut mytty lumen tyhjyydessä. Uuden asiakkaankin hän huomaa silmä ripsiin takertuneen lumen läpi.

Hevoskuski on menettänyt poikansa eikä haluaisi enää elää. Hän vain jumittaa parkissa kadun varrella ja odottelee asiakasta, joka auttaisi häntä hetkeksi unohtamaan surun. Kyytiin tuleville hän tolkuttaa aina samaa asiaa – kuolema on vienyt häneltä pojan. Kuka tahansa kelpaa kuuntelijaksi, jopa halveksivasta tai huonosti maksavasta asiakkaasta on apua. Hevoskuski toivoo ainoastaan sitä, ettei hänen tarvitsisi olla paikallaan surun jähmettämässä tilassa. Lumitaakka putoaa miehen yltä aina kun hän lähtee ajoon.

Anton Tšehov (1860–1904), venäläinen kirjailija.
Novellit: Yö ennen oikeudenkäyntiä ja Suru löytyvät useista kokoelmista, mm. Valitut novellit I , WSOY, 1959. Suomentajana Juhani Konkka.

BIOS DIONYSOS (ote)

Posted in Filosofia, Uuden ajan luonto by RniemiP on tammikuu 31, 2018

**

Viininjumala Dionysoksen talvista puolta ei tunneta: hänen kevätmaniansa oli niin huomiota herättävä, mutta talvimasennus taas oli aivan huomaamaton. Nyt on talvi ja elämä on vetäytynyt minimiin. Ihminen on ylivuotinen, hän tarvitsee energiaa talvellakin, hänen täytyy syödä, pitää tulta ja lueskella. Dionysos hyväksyi ja suojeli tätä jurottavaa, elämän vegetatiivista puolta. Demeter -viljanjyvä oli hänen sisarensa, molemmat olivat äiti maan, Semelen, lapsia. Antiikin Kreikassa kerrottiin kuinka Demeter, itämisen jumalatar, viedään talviajaksi Haadekseen, mutta Dionysos sen sijaan taantuu ja talvehtii. Dionysos ei syntynyt siemenestä, hän syntyi Zeun reidestä ikäänkuin vanhaan puuhun vartettu nuori oksa.

Kun kevät tuli ja villiinnytti Dionysoksen, luonto sekä ihmiset voimistuivat. Tarujen mukaan muutos alkoi ensimmäisten leutojen tuulten aikaan. Varhaiskeväällä, kun lehtipuiden silmut vasta paisuvat, havupuissa yhteyttämisen merkit näkyivät jo hehkuvana vihreänä. Demeter ei tiennyt tästä mitään, siemenet makasivat silloin vielä kuolleina maanpinnan alla. Jumalista vain Dionysos osasi jurottaa ja elpyä, sitten kun puissa nesteet lähtevät liikkeelle, nousevat juurista runkoon ja aivan oksan kärkiin asti.

* *

Minua ihmetyttää erityisesti se, kuinka Dionysos, tuo kreikkalaisista jumalista välittömin ja spontaanein, osasi olla myös niin toimeton, pysähtynyt, hiljaa kypsyvä tai pelkkään olemassaoloon taantunut kuin puu. Dionysos kantoi viinilekkerin lisäksi tunnusmerkkinään myös thyrsos-sauvaa, josta versoi muratti. Tarvittaessa hän saattoi kadota ja kätkeytyä tuohon murattiin.Vetäytyminen pelkkään olemiseen oli kreikkalaisessakin talvessa nähtävissä kaikkialla. Se oli kuusen ja muratin sinnittelevässä vihreydessä. Talvehtiminen ymmärrettiin ennen kaikkea paremman ajan odottamisena.

Kreikkalaiset käyttivät elämästä sanaa bios, se ei kuitenkaan ollut biologiaan vaan elämän vaihtelevaan laatuun viittaava termi.

koko essee osoitteessa: Esseepaja Bios Dionysos

VEHNÄJAUHON PAREMPI KÄYTTÖ (lyyrinen essee)

Posted in poetiikka by RniemiP on joulukuu 2, 2017

Teksti luettu taidetilaksi muuttuneessa olohuoneessa Jyväskylän Puistokadun varrella Anna Ruthin ja Juho Jäppisen järjestämässä House Games -näyttelyssä 23. marraskuuta, 2017

On aihetta muuttaa vehnäjauhon käyttötapoja, en halua täyttää sillä vatsaani, mutta pöydälle voisimme sen levittää. Ripottele sinä valkoista jauhoa olohuoneeseen. Hyvin nostatettu taikina tulee pöytään myöhemmin. Minä veivaan sitä kaksin käsin ämpärillisen.

Tee sinä kattaus. Katso, että lautasilla höyryää sienikeitto, kulhossa paahteiset uunivihannekset, juusto kuumana. Kylmät graavikalat, majoneesi, viini, voi.

Minä taputan taikinan limpuksi, pyöritän sen letuksi, nostan ilmaan, kiihdytän pyörteeksi, se leviää liinaksi, joka laskeutuu kattauksen päälle. ”Käykää kimppuun” sanot väelle, annat heille välineet joilla kaivautua taikinan läpi ruokiin.

Elämme vehnäjauhossa.

Valintamyymälät syntyivät vehnäjauhoon, ja vehnän vuoksi. Viljava 20-luvun Memphis Tessesee, sieltä alkoi valintamyymälän menestystarina. Hyvin säilyvää vehnäjauhoa pussitettiin ja hyllytettiin. Asiakas saattoi, kauppiasta vaivaamatta, itse hakea tuotteensa.  Kotien pienet uunit lämpenivät sähköllä, ja vehnänen tuoksui hyvältä myös kortteleissa, kun leipomoista levisi houkutteleva tuoksu kadulle.

Valintamyymälät levisivät kaikkialle, missä oli rahaa. Vehnäjauhoa ovat pellot, maatalous. Riihen kokoiset puimurit ilmestyvät pelloille. Tasalaatuista vehnäjauhoa jauhetaan valtavia eriä.

Elämä jatkuu leppoisasti täällä vehnäjauhossa, vaikka ummetus vaivaa keskiluokkaa.  Liikalihavuus leviää taikinan tavoin kaikkialle missä on syötävä halpaa vehnästä.

Toinen tekstini Väsymys sekä Penjami Lehdon samassa tilaisuudessa lukema Päälaella vanhan kirjan paino löytyvät  Esseepajasta. Vesa Lahti luki tilaisuudessa valikoiman runojaan.

 

Onnellisuuden arkkitehtuuri

Posted in Filosofia by RniemiP on lokakuu 9, 2017

Teksti on Alvar Aalto-museossa Jyväskylässä 2.9.2017 luettu essee, jota on karsittu ja muokattu

1.

Ulkopuolinen ihminen voi saada aavistuksen toisten onnesta heidän asuntonsa kautta. Ja vaikka heidän onnellisesta jaksostaan olisi aikaa kolmekymmentä vuotta, jotain siitä jää asuntoon. Vietin kerran ystäväni kanssa kolme syksyistä arkipäivää loistavassa saaristohuvilassa Turun lähellä, sienestäen ja kalastellen. Omistajat olivat eronneet ja asuivat muualla. Huvila, oikeastaan taiteilijakoti, tuntui jääneen 80-luvulle. Ne värit varsinkin. Asfaltinsininen puulaudoitus vaikutti kovin tummalta, toki syksyiseen mereen sopivalta. Sisällä oli tummaa myös, hämärää nykymakuun verrattuna, mutta tila henki syksyistä rauhaa. Suuret ikkunat avautuivat merelle. Erityisen miellyttävältä tuntui se, että huvilan sisätilat jakautuivat lukuisiin oleskelu-tasoihin. Nuo avoimet kerrokset tuntuivat luovan paikan, joka edisti tulemista ja lähtemistä. Sinne saattoi pysähtyä kuin satamaan, jonka laitureilla saattoi asua, tai asettua linnun tavoin oksille hämyisän kuusen sisään. Paljon liikkuvat taiteilijat olivat hankkineet paikan, joka ei tarvinnut isäntäväkeä – sen korvasi heidän entinen onnensa, aivan kuin se olisi pitänyt huolta vieraitten viihtymisestä.

Oleskelu noissa tiloissa vahvisti haluani elää suurpiirteisemmin, pikkuasiat rapisivat pois, ja päivä päivältä minussa voimistui halu omaksua suurempaa skaalaa. Tumtui, että huvilan laiturimaisuus vaikutti minuun siten. Meri, huvila ja laituri ehdottivat jonkinlaista skaalausta minulle koko ajan.

Ylin taso oli lähellä kattoa, ja sitä hallitsi valtava parivuode. Se kertoi omaa kieltään: ei intiimiä makuuhuonetta, vaan avara tila taivaalle avautuvan kattoikkunan alla – ja samalla näkymä alas merelle. Keskimmäisellä laiturilla oleskelusohvat ja kirjahyllyt, porrasta alempana musiikkisali ja levykokoelmat loivat oman laiturinsa.

Samalla huvilan avoin tila ja monet tasot olivat kuin juhlia varten. Oli helppo nähdä jazz trio asettuneena merelle avautuvan ikkunan eteen, ihmiset eri oleskelutasoilla. Ehkä sellaisia juhlia siellä oli vietetty, samalla tuo kuvitelmani muistutti arkkitehdin piirtämää ihmisten, ikkunoiden, mäntyjen ja meren sommitelmaa.

Minulla ei ollut käsitystä arjesta, ehkä talossa asuvat taiteilijat eivät tarvinneet arkea, ehkä he tarvitsivat onneaan varten sananmukaisesti huvilan. Samalla koin, että nuo kolmen tason huonetilat asettuivat minun käyttööni, tapahtui säätöä ja päivitystä. Kirja sohvalla on se mitä luen, muistikirja käden ulottuvilla, pikkupöydällä läppäri ja merinäkymä. Vaelluskenkäni eteisessä, sanko ja sieniveitsi. Hyvät asetukset: näin huvila tarjoutuu minun käyttööni.

Huvilassa ei ollut vaivaannuttavan henkilökohtaisia tavaroita, mutta sisustus oli persoonallinen, se välitti onnellisuuden vaikutelmaa. En tuntenut asukkaita paremmin, etäisyyteni heihin oli ehkä sama kuin arkkitehdin. Se, mikä jäi vaikuttamaan vielä pitkään jälkeenpäin, oli huvilaan suunniteltu laiturimaisuus: tulemisen ja lähtemisen helppous, sekä onnellisuus, joka tuntui luonnolliselta noissa tiloissa.

2.

En ole koskaan halunnut vuokrata vanhaa koulua, mutta sitäkin useammin vanhan sahakompleksin, tehtaan, tai mökin erämaassa. Halu asuttaa sellaista, mikä ei ole kotoisaa, on olemisen mittakaavan hakemista.

3

Jos talo ajattelee, kyse on ehkä jostain aivan muusta, kuin laskukoneen mietteistä älytalossa. Talo ajattelee interaktiivisesti, etupäässä vain ihmisen kanssa.

Monet ilmaisut viittaavat talon ajauksiin ja tunteisiin: talo muistelee, se uhmaa aikaa, muuttuu tympeäksi, uhkaavaksi; tai sitten talo vaan hiljenee ja nukkuu. Myöhemmin talo taas vilkastuu ja elää aktiivisesti nykyhetkeä. Kun taloa kuvataan inhimillisin termein, samalla kerrotaan asujan toiveista ja muutoshalusta asunnon suhteen. Miksei älytalo voisi mukautua siihen? Siispä tällaista kieltä kannattaisi kehittää, tarkentaa ja hyödyntää niin, että se voisi kilpailla asuntojen automaattisen tekniikan kanssa. Sen sijaan, että asunnot säädetään vain teknisten toimintojen mukaan, voitaisiin päästä siihen että asunnot kuuntelevat asujaansa. Ehkä niin on aina ollut. Lisäksi asunnot voivat ehdottaa asujalleen jotain tietynlaista virettä, mielentilaa.

Tilasta kumpuavan ajattelun tunnetuin muoto on kontemplaatio. Kontemplaatio viittaa sekä tilaan että mieleen; näin se on asettanut perustan ajattelevalle rakennukselle, perustan johon myös interaktiiviset asunnot voidaan säätää. Kontemplaatio, con templum, perustuessaan sanaan temppeli, viittaa tilaan joka tyhjentää ja ohjaa kokijansa ajattelua.

Kun hahmotan kontemplaatiota, huomaan, että se vähenevien tapahtumien rytmi, joka opastaa ajattelua hidastumaan vaatii tilaa. Hiljentyminen tarvitsee aikatilaa, hiipumista. Luonnossa sitä on, pohjoisessa luonnossa on tilaa ja tyhjyyttä. Urbaanissa ympäristössä vastaava kokemus saadaan eristämällä tyhjä tila vaikka temppeliksi. Tyhjä tila ajattelee aina kun ihminen on kontaktissa siihen.

Tuo merenrantahuvila, jossa asuin hetken, edisti suunnittelua. Myöhemmin tuntuu, että sen tilat tarjosivat mahdollisuuksia asettua nimenomaan suunnittelemaan: sen laiturit ja lähtemisen tunnelma.

Ajatteleva talo voi luoda myös yliluonnollisen tilan, mielikuvia kummitustalosta on runsaasti. Mystiikasta ja haamuista riisuttua siitä voisi löytää jotain olennaista asumiseen liittyvää – jotain turvallisen arjen ylittävään asumiseen liittyvää pelkoa. Kuten Solaris -scifi elokuvassa pelko suuntautuu johonkin todelliseen: avaruuslaivan ulkopuolella on jotain, joka kuuntelee ja muuttuu laivassa asujien pelkojen mukaan.Tosin suunta on päinvastainen, pelottavan äärelle houkutteleva, kutsu joka vie asujansa kannalta johonkin polttavan tarpeelliseen, jota hän ei halua kohdata.

Haluan ymmärtää tyhjään taloon liittyvän pelon hedelmälliseksi tilaksi: silloin asetukset ei ole säädetty pelkästään kotoisuuden mittakaavan mukaan. Onnellisuus ei ole vain tyytyväisyyttä. Kreikaksi onnellisuus, eudaimonia, sisältää kontaktin demonisiin voimiin ja tarkoittaa samalla itsensä löytämistä jotenkin muuttuneena.

Mitä silloin tapahtuu, kun syysiltana tulet yksin isoon, vieraaseen huvilaan menen rannalle? Ehkä se pelon sukuinen tunne, henkeä haukkova ympäristön tunnustelu on skaalojen säätämistä. Se hetki, kun ihmisen mittakaava on kadonnut tyhjästä huvilasta, ja tulija aavistaa sen. Vähitellen asumus säätää itsensä vähitellen sinulle sopivaksi, aamulla viimeistään koet olosi kotoisaksi – mutta hetki ennen kuin onnistut asettumaan taloksi tuntuu tilalta, jossa sekä talo että sinä haette hetken aikaa mittakaavaanne.

Tämä on siis tiedetty aina. Samoin se, että asunto hiljentyy heti kun asukkaat poistuvat. Kuvittelen asuntoa, jonka hiljentymistä avustaa tietokone. Se poistaa, puhdistaa, raikastaa, hengittää, erittää ilmaan hyviä varauksia. Äänten loppuminen talossa olisi jonkin toisen prosessin alkamisen merkki. Talo keskittyy hengitykseensä, lämpötila laskee raittiin ilman virratessa, villaiset tekstiilit puhdistavat itseään, illan hämärtyessä ledlamput syttyvät ja lehtivihreän eritys kiihtyy kasviseinällä, muualla hämärä syvenee, kissan liikuskelu, säätää tilaa aivan toisen olennon aistittavaksi.

***

Soisalon merinäkymää (ote)

Posted in poetiikka by RniemiP on kesäkuu 11, 2017

Juha Soisalo: Lähi-itä

 

(4) Silmä purjehtii väripintojen ohi kohti horisonttia ja aavaa meren selkää. Katse kulkee varsin leikkisästi ja aamupäivän utu sävyttää taivasta. En voi vastustaa teoksen kesäpäiväromantiikkaa.

Hilpeä musiikkiviittaus hallitsee kompositiota. Tuo pystypalkki; se muistuttaa pianon koskettimia ja klarinettia näppäimineen, aivan kuin suomifilmeistä tuttu, hilpeä kesäinen trilli keventäisi kulkua kohti merta. Samalla tuo pystypalkki tuo mieleen laiturin venepaikkoineen, ja sen että merelle lähtö edellyttää navigointia sekä kolmion kärkeen merkityn vaaran välttämistä. Lopulta yläosassaan palkki muuttuu piipuksi, joka tuprauttaa savun hattarat taivaalle, se huipentaa keveyden. Huomaan, että ilman tätä elementtiä teoksesta puuttuisi svengi.

Teoksen konstruktio; heraldisen jyrkät muodot ja kaksiulotteiset väripinnat johtavat katsojan vääjäämättä pohtimaan jokaisen elementin osuutta kokonaisuudessa. En tunne konstruktivismia paremmin, en muuta kuin sen, että juuri nämä sommittelijat osaavat tehdä työstä rakennuksen. Se romahtaisi, jos teoksesta poistaisi yhdenkin elementin. Kaikki palkit Soisalon työssä ovat ikään kuin kantavia rakenteita.

Se, että mitään ei voi poistaa mitään ilman että kokonaisuus kärsii, on vihje myös tulkinnalleni.

Ilman keskipalkkia, teoksesta katoaisi leikki ja keveys. Ja kuitenkin tuo ainoa vertikaalinen elementti on kuin päälle liimattu; se yltää kuvan alareunaan asti, ja on näin lähinnä katsojaa oleva elementti. Juuri tämä seikka kehotti minut purkutöihin, jos haluan tietää mistä tässä on kyse, minun on otettava pinon päällimmäinen palkki pois. Tämän jälkeen jäisi vain punaisen ja vihreän kehystämä  meri ja taivas. Samalla käy niin, että kaksi pilvenhattaraa muuttavaa merkitystään: niistä tulee synkkiä savun merkkejä. Taivaalta katoaa leikkisyys, jäljelle jää pahaenteinen viittaus siihen mikä levittää mustaa savua.

Teoksen purkamistyö etenee: keskipalkin poistaminen aiheuttaa sen, että vihreäkulmainen palkisto jää irralliseksi. Sen poistaminen muuttuisi näkymän jo varsin lohduttomaksi: vihreää olisi enää vain hieman, kuin levää meren sineen sekoittuneena. Tämän seurauksena kolmion kärjessä oleva vihreä muuttaa merkitystään, aivan kuin varoitusmerkin kehä muuttuisi kahdeksi viherlautaksi.

Tarinaa voisi jatkaa, kun konstruktio paljastaa asioita dekonstruktion avulla; teoksen purkaminen aktivoi tulkintani. Muutamaan kertaan olinkin jo yrittänyt lukea teosta suoraan, enkä edennyt puuhassani.

Koko essee on teoksessa. Jyväskylän Taidemuseo: Sata vuotta, tuhat tulkintaa (2017)
Risto Niemi-Pynttäri: Soisalon merinäkymää (ote)

Tallenna

Tallenna

Posted in Uuden ajan luonto by RniemiP on maaliskuu 23, 2017

Risto Niemi-Pynttäri: Almanakka (Poesiavihko)

PAJUNKISSAT JA PIENIKUKKAISTEN MAA
Istun bussissa ja näen loistavan pensaan. Runsaasti kukkiva paju herättää
tunteen, jota voi verrata kirsikankukkien kiihtymykseen Japanissa. Mutta
tässä oli yksi ainoa pajupensas bussin ikkunasta, loistava ryöpsähdys. Oikku
tai lupaus. Syynä lienee likaojan typpi, kusiviemäri, tai lämpöputken vuoto
Kuohun kohdalla, korjaamon ojassa.

Pajunkissoja on aina harvassa. Eri puolille pensasta kiivenneinä ne kyräilevät,
ja se joka taittaa oksan huomaa, että karvapalleroista puolet näyttää livahtaneen
pois.

Kohta suurikukkaiset narsissit elehtivät suuria tunteitaan. Marketit myyvät
niitä ihan marimekkona, ja vetoavat sieluihin, jotka katsovat ikkunasta ulos
joutomaalle, pusikoihin, yhdentekevyyteen. He kaipaavat aina jotain kauniimpaa,
jotain muuta kuin tätä pohjoista pienikukkaisuutta.

Tässä maassa on nuivaa ja tilavaa, kukat pieniä ja nekin hajallaan. Maatiaislajikkeet
ovat vaatimattomia ja jotenkin tunteettomia.

Olen tottunut väheksymään tätä mitä näen. Vaikka näissä puskissa olisi
pieni Venus valkeassa turkissaan olkapää paljaana, hän jäisi huomaamatta.
Kuitenkin vasta katsominen saa kukat kukoistamaan: huomion kohteeksi
joutuminen nostaa ne esiin taustastaan.

Se, mikä näillä leveysasteilla on ominta, on vaikeinta löytää.

Digitaalinen dementia ja kirjoittaminen

Posted in Filosofia, verkkokirjoittaminen by RniemiP on maaliskuu 12, 2017

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Yleinen pelko, että ihmisen muisti heikkenisi googlaamisen myötä, on saanut jonkun verran vahvistusta tutkimuksesta.  On tutkijoita, jotka ovat varoittaneet siitä, että toiminta tietoverkoissa synnyttää digitaalista dementiaa, joko tietomäärän takia tai siksi, että mentaalinen ponnistelu vähenee.

Tavallisin käsitys on se, että  muistia heikentää laiskuus: sen sijaan että kaivelisin omia muistilokeroitani, käytän hakukonetta ja muisti ikään kuin laiskistuu. Tämän suuntaisia poularisointeja on tehnyt mm. neurologi Manfred Spitzerin  Digitale Demenz (2013) bestsellerissään, jossa hän väitti, että hakukoneet edistävät huonomuistisuutta koska muistamisen ponnistelu vähenee. Toiset taas katsovat, että hakukoneiden vaara on toisenlainen: se, että populistinen ja mielellään shokeeraava tieto yleistyy.  Tieto hahmotetaan hakukoneen ensimmäisen sivun eli suosion perusteella.  Jos googlaat tietoa muistiongelmista tietoverkkojen aikana, niin Saksassa hakutuloksissa korkealla ovat Spitzerin haastattelut. Yhdysvalloissa puolestaan korkealla hakutuloksissa ovat Nicolas Carrin, The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains.  Saattaa siis käydä niin, että digitaalisella dementialla pelottelevat komeilevat itse ongelman polttopisteessä.

Samalla tulee selväksi, että ajatusponnistelu on osa vaativaa hakukoneiden käyttöä. Jotain on siis muuttunut, koska oman muistin kaivelemisen ja sisäisten muistitekniikkojen rinnalle on tullut tiedon hakemisen tekniikat. Ja tiedon kanssa työskentelyn vaiva on siirtynyt toiselle muistin alueelle, ja hakukoneiden käyttö tuleekin nähdä uudenlaisen muistitekniikan käyttönä.

Marcel O’Gormanin (2013) mukaan online-kulttuurin kasvatit eivät pidä lähimenneisyyttä mielessä enää samalla tavalla kuin aiemmin, kaikilla ei ole tarvetta työstää kokemuksia lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen. O’Gorman ei kiistä, etteikö muisti olisi rasituksen alla digitaalisena aikana. Hän katsoo että digitaalista dementiaa vastaan on kehitettävissä menetelmiä. Artikkelissaan ”Taking Care of Digital Dementia” hän väittää, että muisti ei ole suinkaan heikentynyt, sen muuttuminen vain antaa sellaisen vaikutelman. Monet aiemmin hyväksi koetut muistikäytännöt ovat nykyisessä online-tiedon virrassa vääränlaisia ja muistin kuormittuminen johtuu huonoista praktiikoista. Asioita voi huoletta unohtaa.

Omaelämäkerrallisen muistin  tehtäviä siirtyy tallenteiksi ulkoisiin muistiarkstoihin:

If information is always available to us externally, there is no need to pay attention, set the working memory in gear, and internalize information. Our digital attunement to the world frees the working memory from its previous task of transferring experience from short-term to long-term memory. We could be facing a culture of individuals for whom long-term memory is only accessible as data.

Digitaalisen tallentumisen aikakaudella me siis vapautamme työmuistia jotain muuta tarkoitusta varten. Onko päiväkirjan pitäminen siis vain alkeellista tallentamisen tekniikkaa. Vai voidaanko se nähdä työvälineenä, jossa pelkän tallennuksen sijaan ajatusponnistelu on jo mukana muistiinpanoja kirjoitettaessa. Toisin sanoen päiväkirjan ydin ei olekaan siinä että muistiinpanot arkistoidaan, vaan siinä että kokemuksia siirretään kirjoittamalla lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen muistiin. Vaivattoman kuvien ja dokumenttien tallentamisen sijaan kirjoittamiseen liittyvä ajatusponnistelu ja reflektointi edistää muistamista.

Muistin taakoista vapautuminen voi kuulua ihmisen kehitykseen. Nietzschen tunnettu kritiikki historian painoastia kohtaan kohdistui nimenomaan siihen, että nykyisyys ja läsnäolo ovat ikään kuin pitkäkestoisen muistin vankina. Ihminen ei voi toimia vapaasti ja spontaanisti, koska hän kuljettaa menneisyyttä mukanaan.  Tällainen ihminen on taakan kantaja, kameli, siksi unohtaminen vaatii rohkeutta mutta sen myötä ihmisen mieli saa vapautta.  Mutta tällainen ihminen ei olekaan hetkessä elävä luonnon lapsi, vain taitava muistitekniikoiden käyttäjä, arkistoija, voi vapautua menneisyyden taakoista ja jättää ne luottavaisesti ulkoisiin arkistoihin.

O’Gormanin edellä esittämän utopian mukaan läsnä oleviin hetkiin ei tarvitsisi enää kiinnittää huomiota koska automaattisen tallennuksen myötä kaiken tarpeellisen löytää myöhemmin. Toisaalta kuitenkin aistiminen ja havaintojen tekeminen on samankaltaista kuin muistaminen, ja siksi nykyisyyden havainnoinnista luopuminen kuulostaa elämästä luopumiselta.

Digitaalisen dementian eräänä ilmentymänä pidetään sitä, että elämäkertamuisti on heikentynyt, ja korvautunut tallennuksina. Kun kuva-ja videoarkistot ovat korvaamassa elämäkerrallista narratiivia ja tapahtumamuistia, O’Gorman näkee siinä mahdollisuuden vapauttaa muistikapasiteettia.  Hän katsoo, että asioitten päässä pitäminen on vanhanaikaista. Me voimme palauttaa asioista mieleen, me voimme hakea esiin vanhan valokuvan, ja voimme nopeasti palauttaa mieleemme sen sijaan, että vaivaisimme sisäistä muistiamme, jossa samat asiat aktivoituvat vähitellen.

Hänen mukaansa myös digitaalisena aikana muistin tulee ponnistella, mutta se tapahtuu uusilla alueilla: digitaalinen tallentaminen kokoaa asioita ulkoiseen muistiin niin, että ihmisten työmuistia vapautuu  muuhun. O’Gorman ei problematisoi elämäkerrallisen muistin hapertumista, hän ei kiinnitä huomiota elämäkerrallisen muistin uusiin tehtäviin, vaan katsoo että proseduraalinen muisti voi vallan hyvin korvata sen.

Hän katsoo varsin optimistisesti, että tapahtumamuistin heikkeneminen olisi väliaikaista, ja muutoksen vaikutus olisi päinvastainen:  se mahdollistaisi entistä suuremman muistojen määrän. Periaatteessa koko elämän kattavat muistot olisivat aktivoitavissa esimerkiksi videoita katselemalla.

Mutta kun henkilökohtaista historiaa tallennettaisiin automaattisesti, eikä sitä kerronnallisesti työstettäisi, niin mitä tapahtumista voisi muistaa, ehkä jotain valokuvamuistin tapaisia välähdyksiä, koska tapahtumien kulkua ei olisi enää mielessä. Näin siis elämäkerrallisen muistin sijaan tullut proseduraalinen muisti näyttäisi toki tiet arkistoihin, mutta kun tulija katselisi kuvia hän ei enää muistaisi tapahtumia.

Toinen muistin alue, semanttinen muisti on suhteessa tiedonhakuun. Siinä on tärkeä muistaa hakusanoja, ja muistin ylikuormittumisen takia nimet tulevat vähitellen mieleen ja googlen käyttö käy vaikeaksi. O’Gorman katsoo ulkoisen muistin ainoan vaaran liittyvän siihen, että elämäkerrallisen muistin   polut pyyhkiytyvät mielestä ja sen tilan ottaa proseduraalinen muisti,  ja eräänlainen navigointi

The threat of hypomnesis (externalized memory) lies not in its potential destruction of natural human processes, but in the potential for these processes to be governed by others, without our knowledge or permission.

On selvää, että muistamisen ja mielessä pitämisen tehtävät ovat digitaalisuuden myötä muuttuneet. Se, että emme muista samalla tavalla kuin vanhempamme, tuntuu muistin rapistumiselta. Mutta miksi muistaa ensi viikon töitä, kun ne ovat kalenterissa, miksi muistaa syntymäpäiviä, kun niistä voi tilata muistutukseen puhelimeensa. Kaikesta mikä on vaarassa unohtua, voi tilata muistutuksen itselleen. Arkista työmuistia voi siis vapauttaa muihin tehtäviin.

Menneisyyden automaattinen tallentaminen ei ole ongelmatonta. Muisti on aina uudelleen muistamista, siksi tuntuu kapealta olettaa, että ulkoiseen muistiin voisi tallentaa elämää ilman että sisäinen muisti osallistuisi siihen. Pikemminkin on ajateltava niin, että tallennus on vain ulkoinen virike jonka tulkitsemme oman kokemuksemme ja elämäkerrallisen muistin mukaan.

Muisti ei siis ole kovalevy, jonne talletetaan asioita. Muistaminen ei ole alkuperäisen asian hakemista esiin, vaikka ulkoiset muistit antavat sellaisen vaikutelman. Sisäinen muisti ei ole varasto, vaan se toimii aistien tavoin ja tarvitsee uudistamista sekä uudelleen tulkitsemista: ilman ajoittaista muiston uudelleen lujittumista se katoaa. Se minkä muistamme nyt, on jonkin asian viimeinen versio. Kun muistot muuttuvat, ovat vähemmän haavoittavia tai paljastuvat pahempina kuin muistitkaan, ihminen annostelee ja tulkitsee asioita.

Lisäksi muisti valehtelee, se voi ottaa omaksi pikkuveljen lapsuusmuiston, se voi rakentaa valemuiston valokuvan perusteella, se tulkitsee aina kaiken uudelleen. Voimakas eläytyminen tekee tämän mahdolliseksi, kuviteltu voi muuttua tosiasiaksi. Muistamainen on tässä samanlaista kuin aistihavainto, mikä sekään ei ole passiivista rekisteröintiä ja tallentamista. Huomiokyky tekee sekä havainnoista että muistoista muuttuvia, aktiivisesti eläviä asioita.

Yksityisen elämän eri vaiheitten muisti on nykyään paljolti valokuvien varassa, mutta kuvista nähty muuttuu. Kuvat toimivat tehokkaasti muistin ulkoisena laajennuksena, arkistona, jonka avulla asioita voidaan palauttaa mieleen. Valokuva on tehokas muistin lujittamisen väline, samalla käy usein niin, että kuva muuttuu tapahtumaksi, jonka sisällöstä kuvassa olevat ovat eri mieltä.

Episodisen muistin (tapahtumamuisti tai elämäkertamuisti) on katsottu heikentyneen, koska digitaalinen tallentaminen on paitsi korvannut sen, myös ottanut sen paikan. van Dijk (2007) puhuu medioituneesta muistista, jonka myötä pitkäkestoisen muistin, eli elämäkerrallisen muistin osuus näyttää vähentyneen tallennustekniikoiden myötä. Sisäiset kertomukset, elämän episodit, ovatkin kuvina arkistossa. Tämän myötä me emme ehkä muista itseämme yhtä vahvasti kuin vanhempamme muistavat itsensä, koska jatkuvuuden kokemus syntyy sisäistetyistä muistoista ja tapahtumien rytmittämästä elämäkerrasta. Kenkälaatikko, johon vanhemmat keräsivät valokuvat, tarjosi hataria, mustavalkoisia välähdyksiä, joiden perusteella jokin kesä tai talvi voitiin palauttaa mieleen. Kokonainen ajanjakso ja maailma voitiin muistiponnistuksin palauttaa mieleen. Meillä on kuvien arkistot paljon laajemmat, ja nuoremmilla on sitäkin laajemmat menneisyyden visuaaliset tallennukset. Kenenkään mieli ei ponnistele yhden valokuvan kanssa niin uutterasti, koska on niin paljon muita kuvia jotka ovat tallentaneet sen saman kesän.

Arkistot toimivat oman muistin ulkoisina laajennuksina vain, jos nuo kuvastot tarjoavat jotain mieleen palautettavaa. Jos tuo mieleen palaava käy ohueksi, jos en tunnistakaan enää kuvassa näkyvän miehen kokemusta omakseni.

Valokuvien katselu, omiin muistipaikkoihin pääsemisen taidot, elämäkertaan menemisen reitit eivät ole niin pysyviä kuin helposti luullaan. Onko mummon se kenkälaatikko hukassa, missä vanhat valokuvat olivat? Minne tulikaan laitettua kaikki ne vanhat kirjeet? Mitä niitten katoaminen merkitsee, katkosta, menneisyyteen pääsemisen epäonnistumista.  Digitaalisen tallentamisen aikana reitti ylenmääräisiinkin arkistoihin, kansioihin saattaa katketa, kun tiedostomuodot muuttuvat. Tai jos aineistot säilyvätkin, voi käydä niin että valokuvien sisäiset vastineet ovat kadonneet, voi olla että tiedän kyllä paikat ja ihmiset näkemissäni kuvissa, mutta kokemus ei palaa. Ehkä siitä on liian kauan aikaa, kun olen käynyt tuon ajanjaksoni kuvastossa, eikä yhteyttä sen aikaiseen maailmaan löydykään.

Voin kuvitella kuva-arkistot, jotka eivät aukea vaikka selaan kuvia, ilman kokemuksellista vastinetta on vain ryteikköjä.

Samalla joku on huomannut, että tapahtumamuisti on korvautunut valokuvamuistilla. Menneisyys on muuttunut kuvasarjoiksi kameroiden vaikutuksesta, niin että reitit valokuvista muistoihin vaatii

Ulkoisten muistien kaivelu ja niiden työstäminen sekä menneen tarkastelu uusin silmin on eräänlaista uusmuistelua, mielen ponnistelua digitaalista dementiaa vastaan. Voidaan väittää, että vaivattoman tallentamisen aikanakaan muisti ei ole pysyvä vaan sen tulee voida ajoittain työstää, tukita ja ymmärtää menneitä asioita. Uudelleen työstäminen, kertaaminen eli saman kertominen uudestaan ja uudessa tilanteessa on tarpeen. se antaa tilaa esimerkiksi kirjoittamisen kaltaiselle menneisyyden ymmärtämisen työlle.

Kirjoittaminen on muistitekniikka, joka liittyy kiinteästi omaelämäkerralliseen muistiin. O’Gorman korostaa sitä, että kirjoittaminen on muistitekniikka, josta on tullut erottamaton osa ihmistä:

… here is no human without the archive, no human without prosthetic memory. Any conception that views reading or writing as somehow unnatural for the human misses the point that perhaps the only thing natural about the human brain is its ability to adapt rapidly to changing technological implements and environments.

Ajatus kirjoittamisesta sosiaalisen aistin jatkeena ei ole vain metafora. Kirjoittamisen luonnehdinta apuvälineeksi, proteesiksi, on peräisin Derridalta. Se on termi, jonka kautta voidaan luonnehtia esimerkiksi sitä, miksi on ihmisiä, joille muistaminen ja kirjoitus ovat kehittyneet aivan erottamattomiksi.  Ihmisen ja välineen yhteen kasvaminen, proteesi, on sittemmin laajentunut N Kristine Heylesin luonnehdintaan kirjoittavasta ihmisestä ensimmäisenä kyborgina, joka on kirjoittaessaan kasvanut sisälle teknologiaan . Kirjoittamisen lisäksi kyborgi-ihminen on omaksunut myös muita proteeseja kuin kirjoitusvälineet, hänellä on kamera ja muita sensoreita.

Muistin apuvälineet kuuluvat ihmiseen, muistoja ei koskaan ole ollut pelkästään omassa mielessämme. Kulttuuri sellaisenaan on jo ulkoisen muistin aluetta. Tekstiksi kirjoitetut kokemukset, voidaan arkistoida, mutta kirjoitettaessa kokemuksesta piirtyy jälki myös pitkäkestoiseen muistiin, ja kun kirjoittaja löytää tekstin arkistosta hän löytää sen samalla omista muistoistaan.

Kirjoittamisen ja muistin suhde ei siis ole vain kokemuksen ylös kirjaamista. Kirjoittaminen muuttaa muistia ja samalla myös havaintoa. Havainnoiva kirjoittaminen vaikuttaa huomiokykyyn ja tarkkaavaisuuteen asioiden suhteen. Kirjoittaminen on silloin kuudes aisti. Joku kirjaa tunteensa päiväkirjaan, ilmaisee kirjoittamalla sen mitä todella ajattelee ja kokee. Kirjoituksesta on siis kehittynyt menetelmä, joka vahvistaa sosiaalista aistia.  Kuten runoilija Joseph Brodsky sanoi: ” ihmisellä ei ole häntää. siksi hän kirjoittaa”.

Kirjoitetut kokemukset eivät siis ole välineestä erillisiä asioita. Kokenut kirjoittaja on kehittynyt välineensä kanssa siihen suuntaan, että kirjoittaminen vahvistaa kokemusta. Myös kamerasta voi tulla tällainen havaitsemistapoihin kiinni kasvanut proteesi, silloin kyse ei ole enää tallennusvälineestä. Näin voidaan tehdä ero taitoa vaativan muistamisen välineen ja automaattisen tallennuksen välille. Vaivattoman tallentamisen suhde pitkäkestoiseen muistiin on oletettavasti heikompi. Vaikka O’Gorman  tukeutuu proteesin käsitteeseen hahmottaessaan ulkoisen muistin mahdollisuuksia, häneltä jää huomioimatta proteesin luonne. Kamera pelkkänä tallentimena ei ole proteesi, sellaiseksi se tulee vasta kuvaajan taitojen myötä.

Välitön kokemus ei ole erillään proteesista ja lisävälineestä silloin kun kokija aktiivisesti osallistuu havainnon tekoon. Vaivattomat tallennusvälineet eivät näin tee.  Kuvan ja digiteknologian sekoittuminen elämänkokemuksiin on keskeinen muutos, jossa muistitekniikat ovat muuttuneet arkistojamme. Optimismi, millä Hayles puhui kyborgeista yli kymmenen vuotta sitten, perustui oletukseen että havaintokyky tulee laajenemaan ja teknologian avulla ihminen pystyy saavuttamaan uudenlaista sensitiivisyyttä havaintomaailmaansa. Sittemmin on paljastunut, että teknologisten välineitten käytön kulttuuri ei kehittynytkään uteliaan kyborgi-ihmisen suuntaan. Digitaalisista välineistöistä on tullut rutiinia.

Tallennuksen ja kirjoittamisen välillä on siis olennainen ero, samalla kun kirjoittaminen vaikuttaa työläämmältä kokemuksen tallentamiselta, se toimii kokemuksen käsittelyn ja suodattamisen välineenä.

Technics and Time trilogian laatinut filosofi Bernard Stiegler painottaa myös kirjoittamisen merkitystä muistin kannalta. Hänen argumenttinsa on kulttuurievoluutioon pohjaava. Stiegler katsoo, että muistin kehitykselle voi olla haitaksi se, että varhaiset muistitekniikat ohitetaan. Piirtämisen ja kynällä kirjoittamisen taidot voidaan toki tuoda paperin sijaan näyttöpäätteelle. Suora hyppy kameroitten ja muitten tallennusvälineitten käyttöön voi johtaa yllättäviin seurauksiin paitsi muistin, myös havaintokyvyn kehitykselle.

Digitaalisen tallentamisen aikana teknologian rutinoituneella ja automaattisella käytöllä saattaa olla yhteytensä digitaaliseen dementiaan. Kognitiivinen ylikuormitus ja elämäkerrallisen muistin fragmentoituminen ja ulkoisten muistien käyttö voivat antaa vaikutelman kulttuurisesta ilmiöstä, joka on muistin heikentyminen. Kirjoittamisesta voi digitaalisena aikana löytää olennaisia muistin tekniikoista, joissa pitkäkestoisen muistin ja ulkoisen muistin arkistojen välille rakentuu reittejä kokemuksen ja tallentamisen välille, jotka ovat muistin kannalta olennaisia.

 Päälähde:
Marcel O’Gorman (2013) “Taking Care of Digital Dementia”, in ctheory
http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=740

Lähteet:
Jacques Derrida, (2003) Platonin Apteekki, suom. Tiina Arppe ym.
Nicholas Carr (2010): The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains
Manfred Spitzer (2012) Digitale Demenz, Wie wir uns und unsere Kinder um den Verstand bringen.
Walter J. Ong, (1958),Ramus, Method, and the Decay of Dialogue: From the Art of Discourse to the Art of Reason .
Maryanne Wolf, (2008),Proust and the Squid: The Story and Science of the Reading Brain
N. Katherine Hayles, (2007), ”Hyper and Deep Attention: The Generational Divide in Cognitive Modes,” Profession
Bernard Stiegler, (1994 – 2010) Technics and Time, 1-3.