Risto Niemi-Pynttäri

Onnellisuuden arkkitehtuuri

Posted in Filosofia by RniemiP on lokakuu 9, 2017

Teksti on Alvar Aalto-museossa Jyväskylässä 2.9.2017 luettu essee, jota on karsittu ja muokattu

1.

Ulkopuolinen ihminen voi saada aavistuksen toisten onnesta heidän asuntonsa kautta. Ja vaikka heidän onnellisesta jaksostaan olisi aikaa kolmekymmentä vuotta, jotain siitä jää asuntoon. Vietin kerran ystäväni kanssa kolme syksyistä arkipäivää loistavassa saaristohuvilassa Turun lähellä, sienestäen ja kalastellen. Omistajat olivat eronneet ja asuivat muualla. Huvila, oikeastaan taiteilijakoti, tuntui jääneen 80-luvulle. Ne värit varsinkin. Asfaltinsininen puulaudoitus vaikutti kovin tummalta, toki syksyiseen mereen sopivalta. Sisällä oli tummaa myös, hämärää nykymakuun verrattuna, mutta tila henki syksyistä rauhaa. Suuret ikkunat avautuivat merelle. Erityisen miellyttävältä tuntui se, että huvilan sisätilat jakautuivat lukuisiin oleskelu-tasoihin. Nuo avoimet kerrokset tuntuivat luovan paikan, joka edisti tulemista ja lähtemistä. Sinne saattoi pysähtyä kuin satamaan, jonka laitureilla saattoi asua, tai asettua linnun tavoin oksille hämyisän kuusen sisään. Paljon liikkuvat taiteilijat olivat hankkineet paikan, joka ei tarvinnut isäntäväkeä – sen korvasi heidän entinen onnensa, aivan kuin se olisi pitänyt huolta vieraitten viihtymisestä.

Oleskelu noissa tiloissa vahvisti haluani elää suurpiirteisemmin, pikkuasiat rapisivat pois, ja päivä päivältä minussa voimistui halu omaksua suurempaa skaalaa. Tumtui, että huvilan laiturimaisuus vaikutti minuun siten. Meri, huvila ja laituri ehdottivat jonkinlaista skaalausta minulle koko ajan.

Ylin taso oli lähellä kattoa, ja sitä hallitsi valtava parivuode. Se kertoi omaa kieltään: ei intiimiä makuuhuonetta, vaan avara tila taivaalle avautuvan kattoikkunan alla – ja samalla näkymä alas merelle. Keskimmäisellä laiturilla oleskelusohvat ja kirjahyllyt, porrasta alempana musiikkisali ja levykokoelmat loivat oman laiturinsa.

Samalla huvilan avoin tila ja monet tasot olivat kuin juhlia varten. Oli helppo nähdä jazz trio asettuneena merelle avautuvan ikkunan eteen, ihmiset eri oleskelutasoilla. Ehkä sellaisia juhlia siellä oli vietetty, samalla tuo kuvitelmani muistutti arkkitehdin piirtämää ihmisten, ikkunoiden, mäntyjen ja meren sommitelmaa.

Minulla ei ollut käsitystä arjesta, ehkä talossa asuvat taiteilijat eivät tarvinneet arkea, ehkä he tarvitsivat onneaan varten sananmukaisesti huvilan. Samalla koin, että nuo kolmen tason huonetilat asettuivat minun käyttööni, tapahtui säätöä ja päivitystä. Kirja sohvalla on se mitä luen, muistikirja käden ulottuvilla, pikkupöydällä läppäri ja merinäkymä. Vaelluskenkäni eteisessä, sanko ja sieniveitsi. Hyvät asetukset: näin huvila tarjoutuu minun käyttööni.

Huvilassa ei ollut vaivaannuttavan henkilökohtaisia tavaroita, mutta sisustus oli persoonallinen, se välitti onnellisuuden vaikutelmaa. En tuntenut asukkaita paremmin, etäisyyteni heihin oli ehkä sama kuin arkkitehdin. Se, mikä jäi vaikuttamaan vielä pitkään jälkeenpäin, oli huvilaan suunniteltu laiturimaisuus: tulemisen ja lähtemisen helppous, sekä onnellisuus, joka tuntui luonnolliselta noissa tiloissa.

2.

En ole koskaan halunnut vuokrata vanhaa koulua, mutta sitäkin useammin vanhan sahakompleksin, tehtaan, tai mökin erämaassa. Halu asuttaa sellaista, mikä ei ole kotoisaa, on olemisen mittakaavan hakemista.

3

Jos talo ajattelee, kyse on ehkä jostain aivan muusta, kuin laskukoneen mietteistä älytalossa. Talo ajattelee interaktiivisesti, etupäässä vain ihmisen kanssa.

Monet ilmaisut viittaavat talon ajauksiin ja tunteisiin: talo muistelee, se uhmaa aikaa, muuttuu tympeäksi, uhkaavaksi; tai sitten talo vaan hiljenee ja nukkuu. Myöhemmin talo taas vilkastuu ja elää aktiivisesti nykyhetkeä. Kun taloa kuvataan inhimillisin termein, samalla kerrotaan asujan toiveista ja muutoshalusta asunnon suhteen. Miksei älytalo voisi mukautua siihen? Siispä tällaista kieltä kannattaisi kehittää, tarkentaa ja hyödyntää niin, että se voisi kilpailla asuntojen automaattisen tekniikan kanssa. Sen sijaan, että asunnot säädetään vain teknisten toimintojen mukaan, voitaisiin päästä siihen että asunnot kuuntelevat asujaansa. Ehkä niin on aina ollut. Lisäksi asunnot voivat ehdottaa asujalleen jotain tietynlaista virettä, mielentilaa.

Tilasta kumpuavan ajattelun tunnetuin muoto on kontemplaatio. Kontemplaatio viittaa sekä tilaan että mieleen; näin se on asettanut perustan ajattelevalle rakennukselle, perustan johon myös interaktiiviset asunnot voidaan säätää. Kontemplaatio, con templum, perustuessaan sanaan temppeli, viittaa tilaan joka tyhjentää ja ohjaa kokijansa ajattelua.

Kun hahmotan kontemplaatiota, huomaan, että se vähenevien tapahtumien rytmi, joka opastaa ajattelua hidastumaan vaatii tilaa. Hiljentyminen tarvitsee aikatilaa, hiipumista. Luonnossa sitä on, pohjoisessa luonnossa on tilaa ja tyhjyyttä. Urbaanissa ympäristössä vastaava kokemus saadaan eristämällä tyhjä tila vaikka temppeliksi. Tyhjä tila ajattelee aina kun ihminen on kontaktissa siihen.

Tuo merenrantahuvila, jossa asuin hetken, edisti suunnittelua. Myöhemmin tuntuu, että sen tilat tarjosivat mahdollisuuksia asettua nimenomaan suunnittelemaan: sen laiturit ja lähtemisen tunnelma.

Ajatteleva talo voi luoda myös yliluonnollisen tilan, mielikuvia kummitustalosta on runsaasti. Mystiikasta ja haamuista riisuttua siitä voisi löytää jotain olennaista asumiseen liittyvää – jotain turvallisen arjen ylittävään asumiseen liittyvää pelkoa. Kuten Solaris -scifi elokuvassa pelko suuntautuu johonkin todelliseen: avaruuslaivan ulkopuolella on jotain, joka kuuntelee ja muuttuu laivassa asujien pelkojen mukaan.Tosin suunta on päinvastainen, pelottavan äärelle houkutteleva, kutsu joka vie asujansa kannalta johonkin polttavan tarpeelliseen, jota hän ei halua kohdata.

Haluan ymmärtää tyhjään taloon liittyvän pelon hedelmälliseksi tilaksi: silloin asetukset ei ole säädetty pelkästään kotoisuuden mittakaavan mukaan. Onnellisuus ei ole vain tyytyväisyyttä. Kreikaksi onnellisuus, eudaimonia, sisältää kontaktin demonisiin voimiin ja tarkoittaa samalla itsensä löytämistä jotenkin muuttuneena.

Mitä silloin tapahtuu, kun syysiltana tulet yksin isoon, vieraaseen huvilaan menen rannalle? Ehkä se pelon sukuinen tunne, henkeä haukkova ympäristön tunnustelu on skaalojen säätämistä. Se hetki, kun ihmisen mittakaava on kadonnut tyhjästä huvilasta, ja tulija aavistaa sen. Vähitellen asumus säätää itsensä vähitellen sinulle sopivaksi, aamulla viimeistään koet olosi kotoisaksi – mutta hetki ennen kuin onnistut asettumaan taloksi tuntuu tilalta, jossa sekä talo että sinä haette hetken aikaa mittakaavaanne.

Tämä on siis tiedetty aina. Samoin se, että asunto hiljentyy heti kun asukkaat poistuvat. Kuvittelen asuntoa, jonka hiljentymistä avustaa tietokone. Se poistaa, puhdistaa, raikastaa, hengittää, erittää ilmaan hyviä varauksia. Äänten loppuminen talossa olisi jonkin toisen prosessin alkamisen merkki. Talo keskittyy hengitykseensä, lämpötila laskee raittiin ilman virratessa, villaiset tekstiilit puhdistavat itseään, illan hämärtyessä ledlamput syttyvät ja lehtivihreän eritys kiihtyy kasviseinällä, muualla hämärä syvenee, kissan liikuskelu, säätää tilaa aivan toisen olennon aistittavaksi.

***

Mainokset

Soisalon merinäkymää (ote)

Posted in poetiikka by RniemiP on kesäkuu 11, 2017

Juha Soisalo: Lähi-itä

 

(4) Silmä purjehtii väripintojen ohi kohti horisonttia ja aavaa meren selkää. Katse kulkee varsin leikkisästi ja aamupäivän utu sävyttää taivasta. En voi vastustaa teoksen kesäpäiväromantiikkaa.

Hilpeä musiikkiviittaus hallitsee kompositiota. Tuo pystypalkki; se muistuttaa pianon koskettimia ja klarinettia näppäimineen, aivan kuin suomifilmeistä tuttu, hilpeä kesäinen trilli keventäisi kulkua kohti merta. Samalla tuo pystypalkki tuo mieleen laiturin venepaikkoineen, ja sen että merelle lähtö edellyttää navigointia sekä kolmion kärkeen merkityn vaaran välttämistä. Lopulta yläosassaan palkki muuttuu piipuksi, joka tuprauttaa savun hattarat taivaalle, se huipentaa keveyden. Huomaan, että ilman tätä elementtiä teoksesta puuttuisi svengi.

Teoksen konstruktio; heraldisen jyrkät muodot ja kaksiulotteiset väripinnat johtavat katsojan vääjäämättä pohtimaan jokaisen elementin osuutta kokonaisuudessa. En tunne konstruktivismia paremmin, en muuta kuin sen, että juuri nämä sommittelijat osaavat tehdä työstä rakennuksen. Se romahtaisi, jos teoksesta poistaisi yhdenkin elementin. Kaikki palkit Soisalon työssä ovat ikään kuin kantavia rakenteita.

Se, että mitään ei voi poistaa mitään ilman että kokonaisuus kärsii, on vihje myös tulkinnalleni.

Ilman keskipalkkia, teoksesta katoaisi leikki ja keveys. Ja kuitenkin tuo ainoa vertikaalinen elementti on kuin päälle liimattu; se yltää kuvan alareunaan asti, ja on näin lähinnä katsojaa oleva elementti. Juuri tämä seikka kehotti minut purkutöihin, jos haluan tietää mistä tässä on kyse, minun on otettava pinon päällimmäinen palkki pois. Tämän jälkeen jäisi vain punaisen ja vihreän kehystämä  meri ja taivas. Samalla käy niin, että kaksi pilvenhattaraa muuttavaa merkitystään: niistä tulee synkkiä savun merkkejä. Taivaalta katoaa leikkisyys, jäljelle jää pahaenteinen viittaus siihen mikä levittää mustaa savua.

Teoksen purkamistyö etenee: keskipalkin poistaminen aiheuttaa sen, että vihreäkulmainen palkisto jää irralliseksi. Sen poistaminen muuttuisi näkymän jo varsin lohduttomaksi: vihreää olisi enää vain hieman, kuin levää meren sineen sekoittuneena. Tämän seurauksena kolmion kärjessä oleva vihreä muuttaa merkitystään, aivan kuin varoitusmerkin kehä muuttuisi kahdeksi viherlautaksi.

Tarinaa voisi jatkaa, kun konstruktio paljastaa asioita dekonstruktion avulla; teoksen purkaminen aktivoi tulkintani. Muutamaan kertaan olinkin jo yrittänyt lukea teosta suoraan, enkä edennyt puuhassani.

Koko essee on teoksessa. Jyväskylän Taidemuseo: Sata vuotta, tuhat tulkintaa (2017)
Risto Niemi-Pynttäri: Soisalon merinäkymää (ote)

Tallenna

Tallenna

Posted in Uuden ajan luonto by RniemiP on maaliskuu 23, 2017

Risto Niemi-Pynttäri: Almanakka (Poesiavihko)

PAJUNKISSAT JA PIENIKUKKAISTEN MAA
Istun bussissa ja näen loistavan pensaan. Runsaasti kukkiva paju herättää
tunteen, jota voi verrata kirsikankukkien kiihtymykseen Japanissa. Mutta
tässä oli yksi ainoa pajupensas bussin ikkunasta, loistava ryöpsähdys. Oikku
tai lupaus. Syynä lienee likaojan typpi, kusiviemäri, tai lämpöputken vuoto
Kuohun kohdalla, korjaamon ojassa.

Pajunkissoja on aina harvassa. Eri puolille pensasta kiivenneinä ne kyräilevät,
ja se joka taittaa oksan huomaa, että karvapalleroista puolet näyttää livahtaneen
pois.

Kohta suurikukkaiset narsissit elehtivät suuria tunteitaan. Marketit myyvät
niitä ihan marimekkona, ja vetoavat sieluihin, jotka katsovat ikkunasta ulos
joutomaalle, pusikoihin, yhdentekevyyteen. He kaipaavat aina jotain kauniimpaa,
jotain muuta kuin tätä pohjoista pienikukkaisuutta.

Tässä maassa on nuivaa ja tilavaa, kukat pieniä ja nekin hajallaan. Maatiaislajikkeet
ovat vaatimattomia ja jotenkin tunteettomia.

Olen tottunut väheksymään tätä mitä näen. Vaikka näissä puskissa olisi
pieni Venus valkeassa turkissaan olkapää paljaana, hän jäisi huomaamatta.
Kuitenkin vasta katsominen saa kukat kukoistamaan: huomion kohteeksi
joutuminen nostaa ne esiin taustastaan.

Se, mikä näillä leveysasteilla on ominta, on vaikeinta löytää.

Digitaalinen dementia ja kirjoittaminen

Posted in Filosofia, verkkokirjoittaminen by RniemiP on maaliskuu 12, 2017

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Yleinen pelko, että ihmisen muisti heikkenisi googlaamisen myötä, on saanut jonkun verran vahvistusta tutkimuksesta.  On tutkijoita, jotka ovat varoittaneet siitä, että toiminta tietoverkoissa synnyttää digitaalista dementiaa, joko tietomäärän takia tai siksi, että mentaalinen ponnistelu vähenee.

Tavallisin käsitys on se, että  muistia heikentää laiskuus: sen sijaan että kaivelisin omia muistilokeroitani, käytän hakukonetta ja muisti ikään kuin laiskistuu. Tämän suuntaisia poularisointeja on tehnyt mm. neurologi Manfred Spitzerin  Digitale Demenz (2013) bestsellerissään, jossa hän väitti, että hakukoneet edistävät huonomuistisuutta koska muistamisen ponnistelu vähenee. Toiset taas katsovat, että hakukoneiden vaara on toisenlainen: se, että populistinen ja mielellään shokeeraava tieto yleistyy.  Tieto hahmotetaan hakukoneen ensimmäisen sivun eli suosion perusteella.  Jos googlaat tietoa muistiongelmista tietoverkkojen aikana, niin Saksassa hakutuloksissa korkealla ovat Spitzerin haastattelut. Yhdysvalloissa puolestaan korkealla hakutuloksissa ovat Nicolas Carrin, The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains.  Saattaa siis käydä niin, että digitaalisella dementialla pelottelevat komeilevat itse ongelman polttopisteessä.

Samalla tulee selväksi, että ajatusponnistelu on osa vaativaa hakukoneiden käyttöä. Jotain on siis muuttunut, koska oman muistin kaivelemisen ja sisäisten muistitekniikkojen rinnalle on tullut tiedon hakemisen tekniikat. Ja tiedon kanssa työskentelyn vaiva on siirtynyt toiselle muistin alueelle, ja hakukoneiden käyttö tuleekin nähdä uudenlaisen muistitekniikan käyttönä.

Marcel O’Gormanin (2013) mukaan online-kulttuurin kasvatit eivät pidä lähimenneisyyttä mielessä enää samalla tavalla kuin aiemmin, kaikilla ei ole tarvetta työstää kokemuksia lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen. O’Gorman ei kiistä, etteikö muisti olisi rasituksen alla digitaalisena aikana. Hän katsoo että digitaalista dementiaa vastaan on kehitettävissä menetelmiä. Artikkelissaan ”Taking Care of Digital Dementia” hän väittää, että muisti ei ole suinkaan heikentynyt, sen muuttuminen vain antaa sellaisen vaikutelman. Monet aiemmin hyväksi koetut muistikäytännöt ovat nykyisessä online-tiedon virrassa vääränlaisia ja muistin kuormittuminen johtuu huonoista praktiikoista. Asioita voi huoletta unohtaa.

Omaelämäkerrallisen muistin  tehtäviä siirtyy tallenteiksi ulkoisiin muistiarkstoihin:

If information is always available to us externally, there is no need to pay attention, set the working memory in gear, and internalize information. Our digital attunement to the world frees the working memory from its previous task of transferring experience from short-term to long-term memory. We could be facing a culture of individuals for whom long-term memory is only accessible as data.

Digitaalisen tallentumisen aikakaudella me siis vapautamme työmuistia jotain muuta tarkoitusta varten. Onko päiväkirjan pitäminen siis vain alkeellista tallentamisen tekniikkaa. Vai voidaanko se nähdä työvälineenä, jossa pelkän tallennuksen sijaan ajatusponnistelu on jo mukana muistiinpanoja kirjoitettaessa. Toisin sanoen päiväkirjan ydin ei olekaan siinä että muistiinpanot arkistoidaan, vaan siinä että kokemuksia siirretään kirjoittamalla lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen muistiin. Vaivattoman kuvien ja dokumenttien tallentamisen sijaan kirjoittamiseen liittyvä ajatusponnistelu ja reflektointi edistää muistamista.

Muistin taakoista vapautuminen voi kuulua ihmisen kehitykseen. Nietzschen tunnettu kritiikki historian painoastia kohtaan kohdistui nimenomaan siihen, että nykyisyys ja läsnäolo ovat ikään kuin pitkäkestoisen muistin vankina. Ihminen ei voi toimia vapaasti ja spontaanisti, koska hän kuljettaa menneisyyttä mukanaan.  Tällainen ihminen on taakan kantaja, kameli, siksi unohtaminen vaatii rohkeutta mutta sen myötä ihmisen mieli saa vapautta.  Mutta tällainen ihminen ei olekaan hetkessä elävä luonnon lapsi, vain taitava muistitekniikoiden käyttäjä, arkistoija, voi vapautua menneisyyden taakoista ja jättää ne luottavaisesti ulkoisiin arkistoihin.

O’Gormanin edellä esittämän utopian mukaan läsnä oleviin hetkiin ei tarvitsisi enää kiinnittää huomiota koska automaattisen tallennuksen myötä kaiken tarpeellisen löytää myöhemmin. Toisaalta kuitenkin aistiminen ja havaintojen tekeminen on samankaltaista kuin muistaminen, ja siksi nykyisyyden havainnoinnista luopuminen kuulostaa elämästä luopumiselta.

Digitaalisen dementian eräänä ilmentymänä pidetään sitä, että elämäkertamuisti on heikentynyt, ja korvautunut tallennuksina. Kun kuva-ja videoarkistot ovat korvaamassa elämäkerrallista narratiivia ja tapahtumamuistia, O’Gorman näkee siinä mahdollisuuden vapauttaa muistikapasiteettia.  Hän katsoo, että asioitten päässä pitäminen on vanhanaikaista. Me voimme palauttaa asioista mieleen, me voimme hakea esiin vanhan valokuvan, ja voimme nopeasti palauttaa mieleemme sen sijaan, että vaivaisimme sisäistä muistiamme, jossa samat asiat aktivoituvat vähitellen.

Hänen mukaansa myös digitaalisena aikana muistin tulee ponnistella, mutta se tapahtuu uusilla alueilla: digitaalinen tallentaminen kokoaa asioita ulkoiseen muistiin niin, että ihmisten työmuistia vapautuu  muuhun. O’Gorman ei problematisoi elämäkerrallisen muistin hapertumista, hän ei kiinnitä huomiota elämäkerrallisen muistin uusiin tehtäviin, vaan katsoo että proseduraalinen muisti voi vallan hyvin korvata sen.

Hän katsoo varsin optimistisesti, että tapahtumamuistin heikkeneminen olisi väliaikaista, ja muutoksen vaikutus olisi päinvastainen:  se mahdollistaisi entistä suuremman muistojen määrän. Periaatteessa koko elämän kattavat muistot olisivat aktivoitavissa esimerkiksi videoita katselemalla.

Mutta kun henkilökohtaista historiaa tallennettaisiin automaattisesti, eikä sitä kerronnallisesti työstettäisi, niin mitä tapahtumista voisi muistaa, ehkä jotain valokuvamuistin tapaisia välähdyksiä, koska tapahtumien kulkua ei olisi enää mielessä. Näin siis elämäkerrallisen muistin sijaan tullut proseduraalinen muisti näyttäisi toki tiet arkistoihin, mutta kun tulija katselisi kuvia hän ei enää muistaisi tapahtumia.

Toinen muistin alue, semanttinen muisti on suhteessa tiedonhakuun. Siinä on tärkeä muistaa hakusanoja, ja muistin ylikuormittumisen takia nimet tulevat vähitellen mieleen ja googlen käyttö käy vaikeaksi. O’Gorman katsoo ulkoisen muistin ainoan vaaran liittyvän siihen, että elämäkerrallisen muistin   polut pyyhkiytyvät mielestä ja sen tilan ottaa proseduraalinen muisti,  ja eräänlainen navigointi

The threat of hypomnesis (externalized memory) lies not in its potential destruction of natural human processes, but in the potential for these processes to be governed by others, without our knowledge or permission.

On selvää, että muistamisen ja mielessä pitämisen tehtävät ovat digitaalisuuden myötä muuttuneet. Se, että emme muista samalla tavalla kuin vanhempamme, tuntuu muistin rapistumiselta. Mutta miksi muistaa ensi viikon töitä, kun ne ovat kalenterissa, miksi muistaa syntymäpäiviä, kun niistä voi tilata muistutukseen puhelimeensa. Kaikesta mikä on vaarassa unohtua, voi tilata muistutuksen itselleen. Arkista työmuistia voi siis vapauttaa muihin tehtäviin.

Menneisyyden automaattinen tallentaminen ei ole ongelmatonta. Muisti on aina uudelleen muistamista, siksi tuntuu kapealta olettaa, että ulkoiseen muistiin voisi tallentaa elämää ilman että sisäinen muisti osallistuisi siihen. Pikemminkin on ajateltava niin, että tallennus on vain ulkoinen virike jonka tulkitsemme oman kokemuksemme ja elämäkerrallisen muistin mukaan.

Muisti ei siis ole kovalevy, jonne talletetaan asioita. Muistaminen ei ole alkuperäisen asian hakemista esiin, vaikka ulkoiset muistit antavat sellaisen vaikutelman. Sisäinen muisti ei ole varasto, vaan se toimii aistien tavoin ja tarvitsee uudistamista sekä uudelleen tulkitsemista: ilman ajoittaista muiston uudelleen lujittumista se katoaa. Se minkä muistamme nyt, on jonkin asian viimeinen versio. Kun muistot muuttuvat, ovat vähemmän haavoittavia tai paljastuvat pahempina kuin muistitkaan, ihminen annostelee ja tulkitsee asioita.

Lisäksi muisti valehtelee, se voi ottaa omaksi pikkuveljen lapsuusmuiston, se voi rakentaa valemuiston valokuvan perusteella, se tulkitsee aina kaiken uudelleen. Voimakas eläytyminen tekee tämän mahdolliseksi, kuviteltu voi muuttua tosiasiaksi. Muistamainen on tässä samanlaista kuin aistihavainto, mikä sekään ei ole passiivista rekisteröintiä ja tallentamista. Huomiokyky tekee sekä havainnoista että muistoista muuttuvia, aktiivisesti eläviä asioita.

Yksityisen elämän eri vaiheitten muisti on nykyään paljolti valokuvien varassa, mutta kuvista nähty muuttuu. Kuvat toimivat tehokkaasti muistin ulkoisena laajennuksena, arkistona, jonka avulla asioita voidaan palauttaa mieleen. Valokuva on tehokas muistin lujittamisen väline, samalla käy usein niin, että kuva muuttuu tapahtumaksi, jonka sisällöstä kuvassa olevat ovat eri mieltä.

Episodisen muistin (tapahtumamuisti tai elämäkertamuisti) on katsottu heikentyneen, koska digitaalinen tallentaminen on paitsi korvannut sen, myös ottanut sen paikan. van Dijk (2007) puhuu medioituneesta muistista, jonka myötä pitkäkestoisen muistin, eli elämäkerrallisen muistin osuus näyttää vähentyneen tallennustekniikoiden myötä. Sisäiset kertomukset, elämän episodit, ovatkin kuvina arkistossa. Tämän myötä me emme ehkä muista itseämme yhtä vahvasti kuin vanhempamme muistavat itsensä, koska jatkuvuuden kokemus syntyy sisäistetyistä muistoista ja tapahtumien rytmittämästä elämäkerrasta. Kenkälaatikko, johon vanhemmat keräsivät valokuvat, tarjosi hataria, mustavalkoisia välähdyksiä, joiden perusteella jokin kesä tai talvi voitiin palauttaa mieleen. Kokonainen ajanjakso ja maailma voitiin muistiponnistuksin palauttaa mieleen. Meillä on kuvien arkistot paljon laajemmat, ja nuoremmilla on sitäkin laajemmat menneisyyden visuaaliset tallennukset. Kenenkään mieli ei ponnistele yhden valokuvan kanssa niin uutterasti, koska on niin paljon muita kuvia jotka ovat tallentaneet sen saman kesän.

Arkistot toimivat oman muistin ulkoisina laajennuksina vain, jos nuo kuvastot tarjoavat jotain mieleen palautettavaa. Jos tuo mieleen palaava käy ohueksi, jos en tunnistakaan enää kuvassa näkyvän miehen kokemusta omakseni.

Valokuvien katselu, omiin muistipaikkoihin pääsemisen taidot, elämäkertaan menemisen reitit eivät ole niin pysyviä kuin helposti luullaan. Onko mummon se kenkälaatikko hukassa, missä vanhat valokuvat olivat? Minne tulikaan laitettua kaikki ne vanhat kirjeet? Mitä niitten katoaminen merkitsee, katkosta, menneisyyteen pääsemisen epäonnistumista.  Digitaalisen tallentamisen aikana reitti ylenmääräisiinkin arkistoihin, kansioihin saattaa katketa, kun tiedostomuodot muuttuvat. Tai jos aineistot säilyvätkin, voi käydä niin että valokuvien sisäiset vastineet ovat kadonneet, voi olla että tiedän kyllä paikat ja ihmiset näkemissäni kuvissa, mutta kokemus ei palaa. Ehkä siitä on liian kauan aikaa, kun olen käynyt tuon ajanjaksoni kuvastossa, eikä yhteyttä sen aikaiseen maailmaan löydykään.

Voin kuvitella kuva-arkistot, jotka eivät aukea vaikka selaan kuvia, ilman kokemuksellista vastinetta on vain ryteikköjä.

Samalla joku on huomannut, että tapahtumamuisti on korvautunut valokuvamuistilla. Menneisyys on muuttunut kuvasarjoiksi kameroiden vaikutuksesta, niin että reitit valokuvista muistoihin vaatii

Ulkoisten muistien kaivelu ja niiden työstäminen sekä menneen tarkastelu uusin silmin on eräänlaista uusmuistelua, mielen ponnistelua digitaalista dementiaa vastaan. Voidaan väittää, että vaivattoman tallentamisen aikanakaan muisti ei ole pysyvä vaan sen tulee voida ajoittain työstää, tukita ja ymmärtää menneitä asioita. Uudelleen työstäminen, kertaaminen eli saman kertominen uudestaan ja uudessa tilanteessa on tarpeen. se antaa tilaa esimerkiksi kirjoittamisen kaltaiselle menneisyyden ymmärtämisen työlle.

Kirjoittaminen on muistitekniikka, joka liittyy kiinteästi omaelämäkerralliseen muistiin. O’Gorman korostaa sitä, että kirjoittaminen on muistitekniikka, josta on tullut erottamaton osa ihmistä:

… here is no human without the archive, no human without prosthetic memory. Any conception that views reading or writing as somehow unnatural for the human misses the point that perhaps the only thing natural about the human brain is its ability to adapt rapidly to changing technological implements and environments.

Ajatus kirjoittamisesta sosiaalisen aistin jatkeena ei ole vain metafora. Kirjoittamisen luonnehdinta apuvälineeksi, proteesiksi, on peräisin Derridalta. Se on termi, jonka kautta voidaan luonnehtia esimerkiksi sitä, miksi on ihmisiä, joille muistaminen ja kirjoitus ovat kehittyneet aivan erottamattomiksi.  Ihmisen ja välineen yhteen kasvaminen, proteesi, on sittemmin laajentunut N Kristine Heylesin luonnehdintaan kirjoittavasta ihmisestä ensimmäisenä kyborgina, joka on kirjoittaessaan kasvanut sisälle teknologiaan . Kirjoittamisen lisäksi kyborgi-ihminen on omaksunut myös muita proteeseja kuin kirjoitusvälineet, hänellä on kamera ja muita sensoreita.

Muistin apuvälineet kuuluvat ihmiseen, muistoja ei koskaan ole ollut pelkästään omassa mielessämme. Kulttuuri sellaisenaan on jo ulkoisen muistin aluetta. Tekstiksi kirjoitetut kokemukset, voidaan arkistoida, mutta kirjoitettaessa kokemuksesta piirtyy jälki myös pitkäkestoiseen muistiin, ja kun kirjoittaja löytää tekstin arkistosta hän löytää sen samalla omista muistoistaan.

Kirjoittamisen ja muistin suhde ei siis ole vain kokemuksen ylös kirjaamista. Kirjoittaminen muuttaa muistia ja samalla myös havaintoa. Havainnoiva kirjoittaminen vaikuttaa huomiokykyyn ja tarkkaavaisuuteen asioiden suhteen. Kirjoittaminen on silloin kuudes aisti. Joku kirjaa tunteensa päiväkirjaan, ilmaisee kirjoittamalla sen mitä todella ajattelee ja kokee. Kirjoituksesta on siis kehittynyt menetelmä, joka vahvistaa sosiaalista aistia.  Kuten runoilija Joseph Brodsky sanoi: ” ihmisellä ei ole häntää. siksi hän kirjoittaa”.

Kirjoitetut kokemukset eivät siis ole välineestä erillisiä asioita. Kokenut kirjoittaja on kehittynyt välineensä kanssa siihen suuntaan, että kirjoittaminen vahvistaa kokemusta. Myös kamerasta voi tulla tällainen havaitsemistapoihin kiinni kasvanut proteesi, silloin kyse ei ole enää tallennusvälineestä. Näin voidaan tehdä ero taitoa vaativan muistamisen välineen ja automaattisen tallennuksen välille. Vaivattoman tallentamisen suhde pitkäkestoiseen muistiin on oletettavasti heikompi. Vaikka O’Gorman  tukeutuu proteesin käsitteeseen hahmottaessaan ulkoisen muistin mahdollisuuksia, häneltä jää huomioimatta proteesin luonne. Kamera pelkkänä tallentimena ei ole proteesi, sellaiseksi se tulee vasta kuvaajan taitojen myötä.

Välitön kokemus ei ole erillään proteesista ja lisävälineestä silloin kun kokija aktiivisesti osallistuu havainnon tekoon. Vaivattomat tallennusvälineet eivät näin tee.  Kuvan ja digiteknologian sekoittuminen elämänkokemuksiin on keskeinen muutos, jossa muistitekniikat ovat muuttuneet arkistojamme. Optimismi, millä Hayles puhui kyborgeista yli kymmenen vuotta sitten, perustui oletukseen että havaintokyky tulee laajenemaan ja teknologian avulla ihminen pystyy saavuttamaan uudenlaista sensitiivisyyttä havaintomaailmaansa. Sittemmin on paljastunut, että teknologisten välineitten käytön kulttuuri ei kehittynytkään uteliaan kyborgi-ihmisen suuntaan. Digitaalisista välineistöistä on tullut rutiinia.

Tallennuksen ja kirjoittamisen välillä on siis olennainen ero, samalla kun kirjoittaminen vaikuttaa työläämmältä kokemuksen tallentamiselta, se toimii kokemuksen käsittelyn ja suodattamisen välineenä.

Technics and Time trilogian laatinut filosofi Bernard Stiegler painottaa myös kirjoittamisen merkitystä muistin kannalta. Hänen argumenttinsa on kulttuurievoluutioon pohjaava. Stiegler katsoo, että muistin kehitykselle voi olla haitaksi se, että varhaiset muistitekniikat ohitetaan. Piirtämisen ja kynällä kirjoittamisen taidot voidaan toki tuoda paperin sijaan näyttöpäätteelle. Suora hyppy kameroitten ja muitten tallennusvälineitten käyttöön voi johtaa yllättäviin seurauksiin paitsi muistin, myös havaintokyvyn kehitykselle.

Digitaalisen tallentamisen aikana teknologian rutinoituneella ja automaattisella käytöllä saattaa olla yhteytensä digitaaliseen dementiaan. Kognitiivinen ylikuormitus ja elämäkerrallisen muistin fragmentoituminen ja ulkoisten muistien käyttö voivat antaa vaikutelman kulttuurisesta ilmiöstä, joka on muistin heikentyminen. Kirjoittamisesta voi digitaalisena aikana löytää olennaisia muistin tekniikoista, joissa pitkäkestoisen muistin ja ulkoisen muistin arkistojen välille rakentuu reittejä kokemuksen ja tallentamisen välille, jotka ovat muistin kannalta olennaisia.

 Päälähde:
Marcel O’Gorman (2013) “Taking Care of Digital Dementia”, in ctheory
http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=740

Lähteet:
Jacques Derrida, (2003) Platonin Apteekki, suom. Tiina Arppe ym.
Nicholas Carr (2010): The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains
Manfred Spitzer (2012) Digitale Demenz, Wie wir uns und unsere Kinder um den Verstand bringen.
Walter J. Ong, (1958),Ramus, Method, and the Decay of Dialogue: From the Art of Discourse to the Art of Reason .
Maryanne Wolf, (2008),Proust and the Squid: The Story and Science of the Reading Brain
N. Katherine Hayles, (2007), ”Hyper and Deep Attention: The Generational Divide in Cognitive Modes,” Profession
Bernard Stiegler, (1994 – 2010) Technics and Time, 1-3.

 

Botho Strauss ja post-rakkauden aika

Posted in poetiikka by RniemiP on tammikuu 30, 2017

Botho Strauss (s. 2.12.1944) tunnetaan polemiikkia herättäneistä esseistään, paljon esitetyistä näytelmistään sekä lyhytproosastaan. Hän oli Theater Heute -lehden toimittajana kunnes pääsi dramaturgiksi legendaarisen Peter Steinin alaisuuteen Berlinin Schaubühne am Halleschen Ufer -teatteriin. Vuodesta 1975 lähtien hän on ollut vapaa kirjailija. 2000-luvulla hän on kirjoittanut pääasiassa romaaneja ja lyhytproosaa. Pitkän uransa aikana hän on kirjoittanut liki 30 näytelmää, ja nykyisistä saksalaisista draamakirjailijoista hänen näytelmiään on esitetty Saksassa eniten. Straussin proosateoksista on suomennettu myös 1980-luvulla julkaistuja teoksia Omistus (Die Widmung), Nuori mies (Der Junge man) sekä Ei kukaan muu (Niemand anderes), josta hän sai Jean-Paul kirjallisuuspalkinnon. Nykyään Botho Strauss on eläkkeellä ja asuu Berliinissä sekä Uckermarkissa.

Artikkeli on julkaistu teoksessa MUISTIJÄLKIÄ esseitä saksalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2010).

Botho Strauss kuuluu tunnetuimpiin saksalaisiin nykykirjailijoihin. Eräänä teemana hänen tuotannossaan on kapean reaaliaikaisuuden kritiikki. Käsittelen seuraavassa Straussin tuotannon post-romanttista linjaa eräänlaisena vuoropuheluna menneisyyden kanssa. Saksalaisen romantiikan kaiut Straussilla eivät ole neutraaleja, ne ovat osa kiistaa saksalaisen romantiikan ja idealistisen filosofian perinnöstä. Strauss kääntää saksalaisen kulttuurin huippukauden saavutukset edistyshenkistä historiaa vastaan.

Straussin kritiikki edistyksellistä politiikkaa kohtaan aiheutti erään 1990-luvun keskeisistä debateista Saksassa. Hän on ollut jokseenkin kyseenalaisella tavalla kärjistämässä traditionalistien ja edistyksellisten välistä kiistaa Saksassa. Straussin ”Anschwellender Bocksgesang” -pamfletti (1993) sekä Peter Handken Serbiaa puolustavat kannanotot Balkanin sodan syttyessä merkitsivät asenteiden jyrkkenemistä 1990-luvulla. Ne kärjistivät vanhaa, vaihtoehdotonta vastakkainasettelua edistyksellisen vasemmiston ja traditiota korostavan kulttuuriteorian välillä. Näitä yhteenottoja eivät lieventäneet Straussin kärkevät lausahdukset vasemmistoälymystön ajattelun kapeudesta, eikä vasemmiston moittiminen saksalaisuuden lähes loputtomasta traumatisoinnista natsiajan vuoksi.

Strauss kritisoi saksalaista älymystöä sekä 1968-sukupolvea itsepintaisesta ja sokeasta uskosta edistykseen. Hän katsoi että nykyisyys on kaventunut historiattomaksi nimenomaan yksipuolisen edistysuskon vuoksi. Straussin syytös oli ylimalkainen: kohteena oli lähes koko sodanjälkeinen älymystö. Tämä älymystö osasi ajatella pelkästään yhteiskunnallisesti, ja irrationalismia vainotessaan, he olivat Straussin mukaan kieltäneet olemassaolon oikeuden pyhään liittyviltä kokemuksilta.

Strauss loukkasi kulttuurivasemmistoa tarkoituksellisesti. Tämä ilmenee rienaavasta tavasta määritellä vasemmisto väärään kulkevaksi joukoksi vastakohtana harvoille oikeaan kääntyneille (Strauss 2004, 61).  ”Bocksgesang” pyrki nimensä mukaisesti olemaan tragediaa enteilevä pukkilaulu ja rienaus. Nietszchen Tragedian synty -esseetä mukaillen Strauss hahmotti 1980-luvun ajaksi, jolloin edistyksellisyyden harha oli peittänyt aikakauden loppua enteilevät tapahtumat. Straussin pamfletin nimessä ”pukkilaulu” viittaakin tragedian syntyä ennakoiviin satyyreihin, pukkimaisiin hahmoihin, joiden rienaava laulu ennakoi tulossa olevaa muutosta.

Straussin pamfletti ei kuitenkaan ollut pelkkä tunnekuohu, jollaiseksi se on usein nimetty. Hyökkäyksen taustalla on voimakas tulkinta historiasta. Sen mukaan moderni edistys on myös suuri erehdys, ja ”pukkilaulun” tuli olla muutosta ennakoiva rienaus. Strauss on ajattelijana siis antimoderni, ja hänen kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan 1700-luvun lopulta voittokulkunsa aloittaneeseen valistusrationalismiin ja teknis-taloudellisen järjen yksipuolisuuteen. Edistyksellinen politiikka on Straussin mukaan vastuussa tästä yksipuolisesta ja vaarallisesta kehityslinjasta.

Romantiikan ja valistuksen kiista

Modernin aikakauden on sanottu syntyneen valistuksen ja romantiikan jännitteestä. Valistuksen edistysusko ja rationalismi sai heti 1700-luvun lopulla olennaisen vastavoimansa: romantiikan metafyysiset syvyydet. Kiistassa valistuksen ja romantiikan välillä Strauss on valinnut pelkästään romantiikan.

”Pukkilaulussa” Strauss julistautui ”hengen oikeistolaiseksi Novaliksen tavoin” (Strauss 2004, 77). Näin hän määritteli yhdessä lauseessa historiallisen linjansa. Nimetessään Novaliksen oikeistolaiseksi hän pyrki samalla riistämään vasemmistolta oikeuden romantiikan perintöön.

Straussin oikeistolaisuus on kuitenkin kapitalismin vastaista, ”pukkilaulussa” hän viittaa halveksivasti ”huligaanien” uusoikeistoon. Hänen terminsä viittaakin ensisijassa historiaan: Ranskan vallankumouksessa syntyneeseen eroon vasemmiston ja oikeiston välillä. Oikeistolaisen tulkinnan mukaan Ranskan tapahtumien jälkeen vallankumouksista tuli eräänlainen edistyksen nimissä etenevä aalto, joka on aiheuttanut katastrofeja läpi koko modernin aikakauden.

Straussin suhde valistuksen rationalismiin on enemmän kuin kriittinen: se on torjuva. Kuvaavaa on, että Lessing-palkinnon kiitospuheessaan vuonna 2001 hän sanoi, että Lessingille (1729–1781) valistus oli vain osa tämän uskonnollista kutsumusta. Strauss katsoi, että saksalainen valistus ei Lessingin ansiosta langennut niin ateistiseksi kuin voltairelainen valistus Ranskassa. Yhdistäessään kristillisen kilvoittelun periaatteen sekä ajatuksen ihmissuvun edistyksestä Lessing erkani pian valistuksen valtavirrasta. Strauss painotti puheessaan, että Lessing oli enemmän uskonnollinen kuin valistuksellinen, ja tällä oli suuri merkitys saksalaiselle romantiikalle. (Strauss 2004, 110.)

Straussin mukaan saksalainen romantiikka oli varteenotettava yritys torjua rationalistinen modernisoitumisen voittokulku. Toisen käsityksen mukaan romantiikka oli osaltaan synnyttämässä modernia aikaa, se oli valistuksen tarpeellinen vastapuoli. Näin romantiikka nähtiin emansipaatioliikkeenä, jossa vallankumous tapahtui hengen ja subjektiivisuuden alueella.

Straussin ”pukkilaulu” oli rienaava hyökkäys edistyksellisiä asenteita vastaan tilanteessa, jonka hän uskoi olevan mullistuksen hetki. Ei ole yllätys, että esseessä enteiltiin modernin edistyksen päätyvän ekologiseen katastrofiin, sillä Straussin tiedetään kiinnostuneen ekofilosofiasta jo 1980-luvulla. Ympäristökriisit paljastavat hänen mukaansa sen, mitä valistusrationalismi on aiheuttanut kehittyessään nykyiseksi teknis-taloudelliseksi järjestelmäksi.

Myöhemmissä esseissään Strauss on edelleen korostanut näkemystä, jonka mukaan valistuksesta periytyvä rationalismi on toistaiseksi kätköön jääneen tragedian syy. Maailman tila on monelta kannalta kääntynyt tuhoisaan suuntaan. Ratkaisua teknis-taloudellisen manipuloinnin seurauksiin ei hänen mukaansa voi löytyä edistysuskoisesta politiikasta, koska se itse on saman rationalismin tulosta. Vuosituhannen vaihtuessa Strauss julkaisi Die Zeitissa esseen, jonka alaotsikko on kuvaava: ”Essee teknis-taloudellisen älyn terrorista, kulttuurin ja ajattelun kadosta sekä Jumalasta etääntymisestä.”  (Strauss, 2004.)

Post-rakkauden aika

Romantiikka on Straussille aihe, joka viittaa yhteiskunnallisen tuolle puolen, kysymykseen rakkaudesta. Hänen 1980- ja 1990-luvulla julkaistuissa teoksissa rakkaus kuvataan kaikuna menneestä. Tätä aihetta hän on käsitellyt sekä näytelmissään että proosatöissään. Eroavat ihmiset on niissä kuvattu tunteensa hulluksi tekeminä, aitoina romantikkoina. Goethen Nuoren Wertherin aikoinaan ilmentämät rakkauskokemukset ovat nykyään rinnastettavissa vain avioerojen tunnemyrskyihin. Straussille rakkaussuhteiden lopun herättämät, negatiiviset tunteet ovat aikakauden loppumisen emotionaalisia merkkejä. Strauss on post-romantikko. Hän katsoo että eroa tekevien ihmisten kautta romanttisen rakkauden aikakausi on käymässä mailleen.

Tunnehyöky, joka liittyy rakkaussuhteen loppuun ja eroon, on Straussin mukaan myös historiallisesti muodostunut tunne, ja sellaisena se on romantiikan myöhäistä kaikua. Strauss liitettiin1980-luvulla ”uusi subjektivismi” (Neue subjektivität) -nimiseen kirjalliseen suuntaukseen. Hänen tuon kauden teksteissä ei kuitenkaan kuvata subjektiivisia tunteita niinkään yksilön psykologista taustaa vasten, vaan tunteet ovat usein historian kaikuja. Henkilöiden tunteet ilmaistaan suhteessa kulttuuritraditioon. Strauss kärjistää tämän usein niin että henkilö itse on vähiten tietoinen siitä, mistä nuo tunteet häneen tulevat.

Straussin ensimmäinen romaani Omistus (Die Widmung, 1977) suomennettiin välittömästi 1978. Teos kertoo vapaan rakkaussuhteen jälkeen yksin jääneestä miehestä. Miehen voimakkaat ja hillittömät tunteet tulevat nykyaikaiseksi kaikupohjaksi romantiikan tunteellisuudelle. Käy siis niin, että päähenkilön tunteet vapautuvat vasta, kun hänet on jätetty. Hän kutsuu tätä kokemusta ”eron kuherruskuukaudeksi” (Omistus, 36).

Romaanin mies eristäytyy huoneistoonsa ja aikoo odottaa, kunnes hänen rakastettunsa palaa. Samalla hän pitää erossa olemisen päiväkirjaa. Romaanin asetelma viittaa päiväkirjaromaaniin, mutta varsinaisia päiväkirjaotteita ei kuitenkaan esitetä, vaan kaikki suodattuu minäkertojan kautta. Itse päiväkirja on tarkoitettu vain rakastetulle, ja mies aikoo antaa sen hänelle aikanaan, yhteen palaamisen jälkeen. Päiväkirjan tuli olla merkki siitä, että kahdenkeskinen dialogi ei katkennut eronkaan aikana. Niin ei koskaan käy.

Prosessi, johon mies joutuu, on luopumisen ja tervehtymisen kaksoisliike. Luopuminen on sikäli kokonaisvaltaista, että mies jättää työnsä ja lopettaa itsestään huolehtimisen. Hänen silmälasinsa rapistuvat, puvut tahraantuvat, puhelin suljetaan, huoneet pimenevät lamppujen rikkoutuessa, viemäri tukkeutuu. Hän omistautuu vain tunteilleen.

Menetykselle omistautuminen herättää kuitenkin miehessä tunteita, joiden olemassaoloa hän ei ollut osannut aavistaa. Kertoja sanoo, että nämä tunteet ja kokemukset eivät ole vain yksilöllisiä, vaan kielen mukanaan kuljettamia kaikuja historiasta. Ne ovat samanaikaisesti sekä reliikkejä että juuri sitä, mitä mies tarvitsee.

Kun mies lukee vanhaa kirjallisuutta, siitä välittyvä kuva rakkaudesta saa hänet suunniltaan:

Joskus tulee samalla myös hänen kulttuurimuistinsa hulluksi, ja yhtäkkiä hän tuntee intohimoisen selkeästi rakkauskäsitteen, jonka merkitystä hän ei enää tiedä, jonka moraali ja käyttö ovat vaipuneet unohduksiin. Joka siepataan vain tunnekuohussa! (Omistus, 74.)

Tässä näkyy selvästi post-romanttinen tilanne. Romanttisen rakkauden loppuminen aktivoi tunteita, jotka ovat samalla kertaa sekä henkilökohtaisia että muinaisia. Kyseessä on lukemisen avulla tapahtuva tunnekokemusten arkeologia. Mies ei lukiessaan vain terapoi itseään, vaan samalla jotkin vanhat, kieleen kerrostuneet ilmaisut, kuten ”ikuinen rakkaus”, nousevat esiin.

Kertojan mukaan lukeminen ja kuvittelu herättävät tunteita, joilla ei ole vastineita arkielämässä; siten ne elvyttävät latteaa, yhteiskunnallista nykyisyyttä. Lukemisen herättämien romanttisten kuvitelmien teema, josta romaanitaidetta on kritisoitu muiden muassa Don Quijoten ja Emma Bovaryn henkilöhahmoissa, saa Omistuksessa uuden tulkinnan. Kertoja sanoo:

Olemme kylläkin löytäneet jälleen unohdetun intohimon kuviteltuna (romaanin) tietä, mutta se mitä se herättää meissä, se tunnevaikutus, ei ole alkuunkaan kuviteltua, se on täysin todellista, aivan kuten kyyneleet ja vapiseminen ovat todellisia; tunne joka haluaa tulla käytetyksi, kaipaa henkilökohtaista kokemusta. Jokapäiväisessä elämässämme mikään ei kuitenkaan vastaa sitä. Siinä kaikki on järjestetty laihan mielenravinnon mukaan. (Omistus 1978, 74.)

Romantiikasta periytyvää elämänasennetta on yleensä kritisoitu nostalgisuudesta. Monin paikoin tämä kritiikki sopii Straussin teksteihin. Nostalgia – menneisyyden varassa eläminen ja kyvyttömyys nähdä nykyisyyttä – on Omistuksessa kuitenkin esitetty eräänlaisena sairautena, jolla on oikeutuksensa ja josta päähenkilö toipuu.

Menneisyys osallistuu henkilöiden puheeseen

Botho Straussin draamojen hahmot kamppailevat post-romanttisissa rakkauden lopun tunteissa. Esseessään ”Nach der Liebe beginnt ihre Geschichte” (2005)  Strauss käsittelee aihetta historialliselta kannalta. Strauss ei kuvaa eroja ja ihmissuhteiden loppumisia yhteiskunnallisina ilmiöinä, hän ei myöskään käsittele aihetta konservatiivisesti. Kysymys rakkaudesta laajenee myös draamoissa yksilöpsykologisten rajojen yli. Henkilöiden läpi hyökyy eräänlainen tunteiden kulttuurihistoria niin, että ilman tätä menneisyyttä nykyhetkisyys kuvataan emotionaalisesti ohueksi.

Strauss on kautta koko kirjallisen tuotantonsa kritisoinut historiattomaksi käynyttä nykyhetkeä; tämä näkyy selvästi draamoissa. Straussin draamoissa henkilöhahmojen psykologisen menneisyyden korvaa usein intertekstuaalisuus, repliikit ovat kuin sitaatteja varhaisemmista repliikeistä, ja mukana on usein klassisista draamoista tuttua sanastoa.

Straussin draamojen kieltä luonnehdittiin 1980-luvulla nykyaikaiseksi. Varhaisissa tulkinnoissa hänen dialogejaan luettiin modernistisen mallin läpi, intertekstuaalisuus tulkittiin ohi puhumisen ja vieraantuneisuuden esitykseksi. Seuraavassa vaiheessa draamojen replikoinnissa nähtiin postmodernia leikkiä klassikoiden kanssa. Myöhemmässä tutkimuksessa tälle repliikkien intertekstuaalisuudelle on esitetty luonteva selitys, kyse on siitä että Strauss upottaa nykyaikaisten ihmisten puheeseen kaikuja menneestä (Choo 2006).

Henkilöhahmojen repliikit eivät siis ole vain nykyhetken ilmaisuja, ne eivät ole yhteiskunnallisen tilanteensa ilmausta, eivätkä ne ole vain yksilöllisyyden ilmausta, vaan niissä on muistumia toisissa tilanteissa lausutuista repliikeistä. Tällaiset dialogit ovat keino saattaa katsoja tekemisiin historiallisen muistin kanssa.

Kärkevimmin kapean subjektiivisuuden teemaa käsitellään Kalldeway, farssissa (1981), jossa kritiikin kohteena on psykoterapia. Farssin ainekset syntyvät siitä, että terapiassa kaikki selitetään yksilön psykologisiksi ongelmiksi. Yksilöllisen menneisyyden perusteella selitetään jopa historiasta kumpuavat kriisit. Yksilökeskeisyys, eurooppalaisen kulttuurin pinnallistuminen sekä ohut reaaliaikaisuus luovat farssin taustalle aavistusta kulttuurisen muistin menetyksestä.

Suuri ja pieni (Gross und Klein, 1978) näytelmässä jo päähenkilön nimi, Lotte, viittaa romanttisen rakkauden traditioon. Näytelmän Lotte etsii aviomiestään läpi koko saksanmaan sanoakseen tälle vain, ettei jaksa enää elää tämän kanssa vaan haluaa erota. Nainen ei osaa elää yksin, ja mahdottomassa tilanteessa hän alkaa puhua sekavia. Lotten monologeissa kaikuvat monet rakastavaisten dialogit, jotka ovat kerrostuneet kirjallisuuden traditioon. Näin siis Lotte, nimi joka herättää muistuman Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä, kantaa mukanaan romanttisen rakkauden historiaa. Lotten sekavuustilojen monologit saavat selityksensä historiasta eivätkä yksilöllisistä traumoista – oma ja luettu sekoittuu, ja hänen kulttuurimuistinsa tulee hulluksi.

Traditio – kielen menneisyydestä kuljettamat tunteet, jotka aktualisoituvat nykyihmisissä – on Straussille ajan kerrostumien samanaikaisuutta nykyisyydessä. Tämä tulee esille hänen vuonna 1989 Büchner-palkinnon yhteydessä pitämästään puheesta. Hän sanoi, että on naurettavaa nykyaikaistaa näyttämölle esimerkiksi Schillerin klassikko laittamalla Jeeppi ajamaan Wallensteinin leiriin. Tällainen vanhojen draamojen modernisointi merkitsee hänen mukaansa vain niiden ajallisen vivahteikkuuden latistamista. Koska teatteri on nykyisyyden taidetta, sen ei tule kaventaa nykyhetkeä, vaan rikastaa sitä näyttämällä menneisyyden läsnäolo nykyisyydessä (Strauss 2004, 34).

Romantiikka ja reflektioromaani

Nuori mies (Der junge Mann, 1984) -teosta on pidetty postmodernin romaanin tyyppiesimerkkinä Saksassa. Teos ei ole yhtenäinen, vaan siinä on kehitysromaanin kehyksissä fantasioita, allegorisia kertomuksia, esseitä, filosofista arjen tarkastelua – sekä Straussin poleemisia mielipiteitä nykyajasta.

Postmoderniin kerronnalliseen kirjoon punoutuu Nuoressa miehessä huomiota herättävän runsaasti aihelmia, joita voi pitää romantiikan kaikuina. Goethen Wilhelm Meisterin oppivuosien (1796) tapaan Nuori mies -romaanin nimihenkilö on kokenut teatterillisen kutsumuksen. Isän vastustuksesta huolimatta Leon Pracht on päättänyt heittäytyä teatteritaiteen maailmaan toteuttaakseen sisäisiä visioitaan. Hänen unelmansa romuttuu nopeasti ja Leon Pracht tavataan seuraavan kerran vasta romaanin keskivaiheilla. Hän on antautunut seksuaalisiin fantasioihin ja on kuin eri henkilö. Romaani ei hahmotu henkilöhahmon myötä kehittyväksi jatkumoksi. Kertoja sanoo korostavansa tarinoiden irrallisuutta niin, että irrallisuudesta itsestään tulee taidetta.

Nuori mies on myös kielitietoinen romaani, ja kulttuurimuisti on keskeistä myös siinä. Kertoja tunnistaa jopa herderiläisen alkukielen (Ursprache) kaikuja syrjäytyneiden juoppojen puheenparresta: ”He myötäilevät yksinkertaisesti saksalaista muminaa, joka paljon vanhempana kuin he kulkee häiriintymättä omaa kulkuaan ajan alla.” (Nuori mies, 11.) Nuori mies -romaanin Metsä-luvussa assosioiva kieli pääsee valloilleen. Luku on kerrottu kuten Ludvig Tieckin saturomaani Der Blonde Eckhardt (1797), jossa unet ja yliluonnolliset aavistukset rinnastuvat moderniin paranoiaan.

Nuoressa miehessä käsitellään niin runsaasti taiteita, että rinnastus Schlegelin teoriaan ”universaalirunoudesta” on paikallaan. Terassi-luvussa keskustellaan merkityksellisistä kokemuksista eri taiteiden alueella. Henkilöt ovat turhaan hakeneet runollisuutta elämäänsä, vaikka kuten Strauss sanoo: ”Runollisuus kuuluu ihmiseen kuten lento lintuun.” (Nuori mies, 162.)

Kysymys taiteen universaaleista piirteistä liitetään romaanissa kysymykseen ylevästä. Straussin romaanin Almutin tarinassa aiheena on ylevä. Tarinan taustalla on tapaus vuodelta 1982, kun maanis-depressiivinen opiskelija hyökkäsi erään abstraktia ekspressionismia edustavan maalauksen kimppuun. Kuulustelussa opiskelija väitti, ettei hän halunnut tuhota teosta, mutta kokemus oli niin voimakas, että hän ei voinut muuta.

Ei ole ihme, että Strauss tarttui aiheeseen. Abstraktin taideteoksen kimppuun käyminen oli helppo tulkita konservatiiviseksi aggressioksi, vaikka kysymys oli todellisuudessa päinvastaisesta seikasta. Strauss liitti tarinan Immanuel Kantin teoriaan ylevästä. Kantin myötä romanttinen ylevä tuli merkitsemään elämystä, joka syntyy hallitsemattomaan tilanteeseen joutumisesta.  Sama kysymys aktualisoitui myöhemmin postmodernismissa, kun Lyotard käsitteli maalaustaidetta esseessään ”Ylevä ja avantgarde” (1983).

Almutin tarinassa kerrotaan nuoren naisen kokemuksesta, kun tämä järkyttyy abstraktin taideteoksen edessä niin että tärvelee maalauksen. Sovittaakseen tekonsa nainen osallistuu teoksen restaurointiin. Tämä entisöiminen kuvataankin teoksen tärvelemisen jälkeiseksi teoksi, joka tuottaa naiselle syvää tyydytystä. Teoksen tärveleminen ja korjaaminen voidaan nähdä tarinaksi muuttuneena ylevän prosessina: hajoamisen ja eheytymisen kuvauksena.

Yhdet kasvot, monoteismi

Vähäeleinen ruumiin kieli ja mielentilat ovat keskeisiä Straussin lyhytproosassa. Ei kukaan muu (Niemand anderes, 1987) koostuu tuokiokuvista, joissa arkisten tilanteiden läpi paljastuu ihminen syvempänä kuin vain yhteiskunnallisena olentona.

Modernin aikakauden suora kritiikki muodostaa tässä teoksessa taustan syville hetkille. Ei kukaan muu -kokoelman nimi viittaa ehdottomaan rakkauteen. Aihe, joka voisi viitata läheisriippuvaisuuteen, kääntyy Straussilla toisin päin: kokemus yhdestä ja ainoasta on sekä rakkauteen että uskontoon liittyvä monoteistinen kokemus. Psykologisoivien ihmiskuvien sijaan Strauss tukeutuu näissä teksteissään Emmanuel Levinasin ajatukseen toisesta ihmisestä absoluuttisena ja Jumalan kaltaisena. Strauss viittaa Levinasiin pohtiessaan sitä, kuinka henkilö tulisi esittää tarinassa: ”Toinen on läsnä, kiistatta tuossa vastapäätä. Jos hän ilmestyy tarinaan yhtä väkevästi kuin Vapahtaja (Levinas), niin tehkää toki hänen käyntinsä ensin hänen arvoisekseen.” (Ei kukaan muu, 40.)

Strauss käsittelee erityisesti ”Monotropia”-tarinassa sitä, kuinka toisen ihmisen kohtaaminen kasvoista kasvoihin on aina jotain korkeampaa kuin subjektiivinen kokemus. ”Monotropia” käsittelee itse hyvin modernia teemaa: välähdyksenomaista hetkeä kadulla, pelkkää mahdollisuutta, joka ei ole mitään ja samalla järkyttävän syvä. Kyse on toisen ihmisen näkemisen silmänräpäyksestä – aavistus ”ainoasta ja oikeasta”. Tuollainen hetki rinnastuu Jumalan kasvojen kohtaamiseen, ja on tavallaan muistuma siitä.

Tuntemattoman ihmisen aavistaminen paljastaa kuinka rakkauden tunne pelkkänä potentiaalisuutena vastaa syvintä toivetta ainoasta oikeasta: ”Tuo joka takanasi silmäilee sekunnin ajan ympärilleen, hän se oli. Ei tuo, joka perinpohjaisesti asettuu eteesi. Vain ohiliukumisen hetki paljastaa ainoan.” (Ei kukaan muu, 38.)

Aavistus tästä ainoasta on Straussin luonnehtimana sekä uskonnollinen että psyykkinen tosiasia  – jälleennäkemisen toive. Monoteistinen kokemus ainoasta Jumalasta rinnastuu imeväisen tarpeeseen ”orientoitua vain ja ainoastaan yhden henkilön avulla” (Ei kukaan muu, 40). Ohi liukunut hetki on alkuperäisen kasvojen kohtaamisen ”jälkilämpöä” ja juuri siksi arvokasta.

Strauss kuvaa usein tilanteita, joissa toisen ihmisen kohtaaminen on toisenlaisuutta. Toinen tulee aina eri suunnasta samaan tilanteeseen, hänen aikansa kulkee eri suuntaan. Lyhyissä henkilökuvissa Strauss kuvaa modernien ihmisten kohtaamisia julkisissa tiloissa tapahtuvista huomaamattomista kohtaamista aina eron kokemukseen parisuhteessa.

Kokonaisuudessaan Straussin tuotannosta on erotettavissa varsin suorat mielipiteen esitykset ja toisaalta vivahteikas tapa tuoda ilmi mahdollisuudet menneisyydestä rikkaaseen nykyhetkeen. Straussin vivahteikas esitystapa pääsee oikeuksiinsa emootioita ja ihmisten välisiä suhteita tutkivissa draamoissa ja proosateksteissä.

Lähteitä ja lisälukemista

Adelson, Leslie 1983: “Subjectivity Reconsidered: Botho Strauss and Contemporary West German Prose.” – New German Critique, No 30 (Autumn 1983).

Anz, Thomas 1990: “Modern, Postmodern? Botho Strauss Paare, Passanten.” – The German Quarterly 63.3/4 (1990).

Berka, Sigfid 1991: ”Vorsicht  Lebensgefahr”  Die Spätfolgen der Romantik bei Botho Srauss.” –  Romantik – Ein Lebenskraftike  Krankheit. Ihre Literarischen Nachwirkungen in De Moderne. Hrsg. Erika Tunner. Atlanta, 187–208.

Choo, Geum Hwan 2006:  Intertextualität in Botho Strauss‘ Dramen. Anhang ausgewählter Stücke und Inzsenierungen. Herbert Utz Verlag.

Frederico, Joseph 1993: “German Identity and the Politics of Postmodernity: A reading of Botho Strauss’ Der Junge Mann.” –  The German Quarterly 66.3 (Summer 1993), 359–361.

Funke, Pia-Maria 1996: Über den Höhere in der Literatur. Ein Versuch zur Ästetische von Botho Srauss. Königshausen & Neumann.

Keppes, Christoph 2006:  Schreibgebärden. Zum Poetik und Sprache bei Thomas Bernhard, Peter Handke und Botho Strauss. Königshausen & Neumann.

Koskelainen, Jukka 2000: Atlantiksen perintö. Tammi.

Krajenbirk, Monika 1991: “Romantiker der Elektronischen Revolution? Zur Wervendung romantischer Elemente in Botho Strauss Der Junge Mann.”  Romantik – Ein Lebenskraftike  Krankheit. Ihre Literarischen Nachwirkungen in De Moderne. Hrsg. Erika Tunner. Atlanta, 159–186.

Parry, Christoph 1995: “Zwischen Erinnerung und Verdrängung. Poetik und Geschichte bei Botho Strauss.” – Geschichte als Erfahrung und literarische Form. Hrsg. Liisa Saariluoma & Gerhard Schmitt. Acta Universitatis Ouluensis B 21. Oulun yliopisto, 91–113.

Regner, Franziska 2008: “Horchendes Verlauten” Globale Resonänzraum  in den Prosatexten von Botho Strauss. Dissertation. Universität Mannheim.

Text+Kritik, 1984: Zeitschrift Für Literatur. Heft 81: Botho Strauss.

Wiesberg, Michael 2002: Botho Strauß. Dichter der Gegen-Aufklärung. Edition Antaios.

Botho Straussin suomennetut proosateokset:

Omistus 1978: suom. Risto Lehmusoksa  (Die Widmung 1977)

Nuori Mies 1986: suom. Marja Kyrö (Der Junge man 1984)

Ei kukaan muu 1990: suom. Marja Kyrö (Niemand anderes 1987)

Suomennetut draamat:

Kolme kertaa näkemiin 1982: suom. Aira Buffa (Trilogie des Wiedersehens 1977)

Suuri ja pieni 1982: suom. Erkki Aura  (Gross und Klein 1978)

Kalldeway, farssi 1986: suom. Outi Valle (Kalldeway, Farce1981)

Puisto (Der Park 1983)

Matkaopas 1988: suom. Eeva-Liisa Manner (Die Fremdenführerin 1986)

Aika ja huone 1992: suom. Liisa Urpelainen (Die Zeit und das Zimmer 1989)

Muita keskeisiä teoksia ja esseitä:

“Anschwellender Bocksgesang” (1993) http://www.die-union.de/aufsaetze/anschwellender_bocksgesang.htm

Beginnlosigkeit. Reflexionen über Fleck und Linie (1997) teoreettisia esseitä.

Der Aufstand gegen die sekundäre Welt, 2004, keskeiset poleemiset esseet.

”Nach der Liebe beginnt ihre Geschichte” Theater der Zeit 09/2005.

Mikado (2006), tarinoita.

Die Unbeholfenen. Bewußtseinsnovelle (2007), romaani.

Luova kirjoittaminen ja kirjallisuusteoria

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on syyskuu 14, 2016

 

LUOVA KIRJOITTAMINEN JA KIRJALLISUUSTEORIA

(sivunumeroitu artikkeli ks. SCRIPTUM 1/2016 osoitteessa: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/51329 )

Luovalla kirjoittamisen paikka monissa yliopistoissa kuuluu kirjallisuuden opiskelun yhteyteen. Taideyliopistojen sijaan Englannin -kielisessä yliopistomaailmassa luovan kirjoittaminen sijoittuu pääosin kirjallisuuden opiskelun yhteyteen. Australiassa, Britanniassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa luovaa kirjoittamista opettavien yliopistojen määrä on valtava, pelkästään Britanniassa on kirjattu noin sata maisteriohjelmaa. Miksi siis luova kirjoittaminen sopii humanististen aineiden joukkoon tiedeyliopistossa?

Luovan kirjoittamisen paikkaa on perusteltu tiedeyliopiston kannalta monin syin, mm. osana nykykirjallisuutta ja tekstien syntyprosessien tutkimusta. Näin se on liitetty osaksi humanistista asiantuntijuutta. Luovan kirjoittamisen opetusta tiedeyliopistossa on myös perusteltu luovan oppimisen ja persoonan kehityksen kannalta.

Luovan työskentelyn kannalta kirjallisuusteoriaa on pidetty usein lähes haitallisena. Silloin kun teoria on koettu turhaksi, määrääväksi ja se on usein sekoitettu kirjoittamisen metodiin. Kirjallisuusteoria on kuitenkin epäsuorasti taustalla varsinkin silloin kun yliopistollinen luova kirjoittaminen uudistuu. Uuskritiikki 1930-luvun Yhdysvalloissa, strukturalismi 1960-luvun Euroopassa ja 1980 luvun kulttuurintutkimus ovat vaikuttaneet taustalla siihen, miten ennen kaikkea työpajoissa on työskennelty.

Kirjallisuusteoria avaa sitä, miten kirjallisuus ja kirjoittaminen ymmärretään, niinpä teoria on usein mukana silloin kun perusteet muuttuvat. Tällä hetkellä uudistuminen näyttää koskevan subjektiivisista kokemuksien kontekstointiin, kirjoittajan sosiaalisen taustan esiin kirjoittamiseen. Tämä edellyttää kirjoittajalta ympärilleen katselua, ja sosiaaliset erot tunnistavaa tekstikommentointia.

Kirjoittamisen opettajien teoreettinen intohimo vaikuttaa siinä, kuinka kirjoittamista opetetaan ja tekstejä valmistetaan ja kommentoidaan. Pelkästään se, että Suomessa puhutaan luovasta kirjoittamisesta, kertoo englanninkielisen Creative Writing -termin vaikutushistoriasta. Tekstipajat, kirjoittamisen workshopit, syntyivät uuskriittiseen kirjallisuusteorian metodiin, lähilukuun liittyvästä innostuksesta, ja sitä sovellettiin myös ryhmätäisten kirjoittamisen tekstien kommentointiin. (Donnerly, 2010.) Lähiluvun metodi teki aikoinaan luovasta kirjoittamisesta yliopistollisen aineen.

Seuraavassa katsauksessa painotan kuitenkin uudempia kirjallisuusteoriaoita. Nykyisellä teorioiden kentällä uusmateriaalisuus ja teoriat kielen materiaalisuudesta uudistavat ehkä voimakkaimmin kirjoittamisen käytäntöjä. Toisaalta kulttuurintutkimuksen myötä itseilmaisuun liittyvät mahdollisuudet on ymmärretty uudella tavalla, kun subjektiivisuus paikannetaan laajempaan kontekstiin.

 

UUSMATERIAALISUUS

On yllättävää, että uusmateriaalisuuden nousuun antaa aihetta digitaalinen kumous. Yleensä digitaalinen merkitystalous on liitetty immateriaalisuuteen, aineettoman kommunikaation tuotantoon. Samalla kuitenkin puhutaan digitaalisista tekstimassoista, aineistoista – eli teksteihin viitataan materiaaleina. Kirjoittajat voivat myös tunnistaa oman tai löydetyn kielen materiaalisuuksia.

Automaattinen kielen käsittely ei tee lukemisesta tarpeetonta, ja luonnollisten kielten kanssa työskentely edellyttää kielitajua, materiaalista näppituntumaa. Kirjoittamisessa huomio kiinnittyy siis kielen mikrotason materiaalisuuteen: käsityö (craft) ja digitaalinen tekstinkäsittely rinnastuvat.

Kirjoittamisen ja humanististen tieteiden suhdetta tarkastellut Paul Dawson (2005) katsoo, että kielen materiaalisuus, kielen käsittely kirjoittamalla, sisältää erityisen mahdollisuuden uudistumiseen koko humanistisella alalla. Kirjallisuustiede, jonka ansiot ovat tulkinnassa ja analyysissa, jää pakosta metatasolle, ellei siihen liitetä myös kielen kanssa toimimista. Kielellisen materiaalin käsittelytaidon esiin nostaminen esiin tulkinta- ja analyysitaitojen varjosta voi Dawsonin mukaan osoittautua merkittäväksi käänteeksi.

Asiakirjoittamisessa tulkinta- ja analyysitaidot liittyvät tiedon tuottamiseen. Luova itseilmaisu tuottaa tietoa kokemuksista, näitä molempia hallitsee informaation tuottaminen ja tiedon tulkinta. Materiaalin kanssa toimiminen kohdistaa huomion informaation sijaan kirjoittajan käsityöhön: ”Lanquage is material in the sense that it has tangible effects …” sanoo David Bleich (2013).

Tällä tarttumisella siis päästään käsiksi kieleen tavalla, mihin tulkinta ja analyysi sellaisenaan eivät riitä. Metatason operoinnin lisäksi kirjoitettuun kieleen täytyy myös tarttua, sitä täytyy työstää ja muokata, saada ote materiaalisuuteen sitä käsittelemällä. Uusmateriaalisuuden teoria suuntaa kirjoittamista hyvinkin vivahteikkaaseen toimintaan kielen materiaalisuuden kanssa.

Kenneth Goldsmithin provokatiivinen Uncreative writing (2011) pyrki nimensä mukaisesti luovan kirjoittamisen käytäntöjen mullistamiseen. Goldsmithin mukaan kirjoitetun kielen digitalisoituminen kielen informaation välittämisen tehtävästään, hieman samaan tapaan kuin valokuva maalaustaiteen esittämisen tehtävästään, ja avasi esimerkiksi väreille materiaaleina.

Digitaalisen mullistuksen myötä puhetta kirjoitetaan, ja kielen sosiaalinen elämä tallentuu tekstivarastoiksi. Elävä puhe muuttuu tekstiaineistoiksi, joita voi käyttää ja muokata. Goldsmith kiinnitti kirjoittajien huomion löydettyyn kieliainekseen ja sen materiaalisuuteen.

Kieli on vapautunut tietoa kuljettavasta taakastaan, kommunikointityöstä ja merkitysten välittämisestä. Pelkkä informaation välittämiseen rajoittuneen kielikäsityksen laajentaminen on ollut kirjallisuusteorian ytimessä siitä asti, kun Roman Jacobson toi esiin poeettisen funktion -käsitteen (1960). Kielen monenlaisten funktioiden joukossa juuri tämä poeettinen funktio kiinnittää huomion kieleen itseensä, voisi sanoa, sen materiaalisuuteen. Tavallisesti kielen ei-informoivan puolen käsittely liitetään vain runouteen. Laajemmin ajateltuna kielen äänteellisten, rytmisten ja graafisten ominaisuuksien huomioiminen on materiaalin kanssa toimimisen taitoa, joka liittyy kaikkeen kirjoittamiseen.

Materiaalisuuden ja käsityön korostaminen luovan itseilmaisun sijaan osoittautunut hyödylliseksi kirjoittamisen pajoissa. Kirjoittajan on helpompi tunnistaa vieraasta kieliainesta kuin omaa, koska silloin oma sanottava ei nouse etualalle. Goldsmithin kielen materiaalisuutta korostavan ”uncreative writing” käytäntöjen eräs vaikuttaja on Timothy Mayers, joka painotti nimenomaan luovan itseilmaisun kieltä. Meyers kehitteli (Re)Writing craft (2005) teoksessa työtapoja, jossa kirjoittajia tekstejään työstämällä tutustuu oman kielensä materiaalisuuteen ja samalla subjektiivisten kokemustensa sosiaaliseen kontekstiin.

 

STRUKTURALISMI

Luovuus ja itseilmaisu eivät kuuluneet Euroopassa 1960-lopulla kehittyneeseen strukturalistiseen kirjallisuusteoriaan. Sen eräs teesi oli, että kirjailija ei luo teosta, vaan teos on systeemi joka luo kirjailijansa. Kirjoittajasta tulee kirjailija, kun hän oppii toimimaan kielisysteemissä, kun hän osaa sovittaa oman vapautensa tietyn tekstigenren vaatimuksiin. Sanataide voidaan nähdä kielisysteeminä, jonka mukaisen toiminnan kirjailijat opettelevat. Tämän vakuudeksi strukturalistit pystyivät osoittamaan, kuinka tekstilajinsa mukaista kirjailijuus on. Nuortenkirjallisuutta tekevä on, teostensa kautta, varsin erilainen kuin avantgardistinen kirjailija.

Strukturalismi vastusti yksilökeskeistä käsitystä kirjallisuuden tekemisestä: kukaan ei pysty tuomaan persoonallisuuttaan kielisysteemiin (language), kirjoittajan oma ääni kuuluu vähemmän olennaiselle kielellisen elämän (parole) alueelle. Näin kieli ei ole niinkään väline suvereenien kielenkäyttäjien hallussa, vaan kirjoittaja on kielen hallussa. Kirjailija on eräs teoksen funktioista (Foucault, 2006).

Kirjailija, kuten muutkin kielisysteemissä toimivat, saavat toki luovan kokemuksen. Kieli antaa sen heille kielellisesti elävien (parole) ilmaisujen alueella. Mutta itse kieli, vaikkapa sanataiteen systeeminä, nähtiin niin paljon kirjailijaa suurempana voimaan, että siinä tekijä on pelkkä mukana kulkija. Kertomukset ja runot rakentuvat kielellisten syvärakenteiden ohjaamina pikemminkin kuin kirjoittajien pyrkimysten ohjaamina. Kielelliset syvärakenteet löytyvät kaikista teksteistä (Greimas 1982).

Strukturalismin kannalta kirjoittajan tarkoituksilla ei ole merkitystä. Monet kirjoittajat kokivat tällaisen teorian lamauttavana, mutta toisaalta monet kirjailijat kokivat että strukturalismi auttoi laatimaan teoksista eheitä kokonaisuuksia.

Teoria tekstin syvärakenteista koettiin silloin käyttökelpoiseksi. Se auttoi kirjoittajia rakentamaan teosta sisäisesti jännitteiseksi kokonaisuudeksi. Näin huomio kiinnittyi kielelliseen rakenteeseen, jonka nähtiin rakentuvan vastaparien mukaan. Voimien ja vastavoimien jännite oli draamassa helppo sijoittaa oppositiopareiksi, samoin henkilöiden pyrkimykset ja niiden esteet. Romaanin juoni, episodit, tapahtumat rakentuivat strukturalistista teoriaa soveltaen arkkitehtonisiksi kokonaisuuksiksi. Ja jopa yksittäinen runo – rakenne jossa ei ole kerrontaa, vaan ensi lukemalta toisistaan erillisiä säkeitä – voitiin sijoittaa vastakohtien kaavioon. Tällaisen nelikenttämallin pohjalta työpajassa saatettiin käsitellä sitä, mikä runossa on välttämätöntä, mikä ei. Mikäli teos, runo, tai novelli on teoksena kokonaisuus, se on oma pienoismaailmansa, ja sen dynamiikkaa voitiin kehitellä vastakohtien välisinä jännitteinä.

Strukturalismista vaikuttuneiden kirjoittamisen työpajojen työskentely jatkoi uuskritiikin teoskeskeistä työskentelytapaa. Teoksen sisäinen, autonominen, jännitteiden ja balanssien testaus oli keskeistä, teosten yhteys sosiaaliseen elämään jätettiin ulkopuolelle.

 

 

POSTSTRUKTURALISMI

Poststrukturalistit osoittivat mielellään, kuinka strukturalistisilla oppositioilla toimivia ajatustottumuksia voidaan purkaa, ja avata konventioiden takaa hämmentäviä mahdollisuuksia.

Mitä merkitsee se, että ihminen laittaa paperin kirjoituskoneeseen ja alkaa kirjoittaa? Derrida (2005) väitti, että kirjoittaminen on eräs intensiivimimmistä systeemeistä, missä ihminen ja kone sulautuvat yhteen. Varsinainen kone tässä systeemissä on paperi. Se on yksinkertaisin mahdollinen kone, ja kirjoituskone on paperin apuvälin, kuten Derrida osoitti. Paperille kirjoittaminen on Derridan mukaan olennainen osa kädellisen historiaa, jossa ihminen sulautuu koneeseen. Kyse on kädestä ja sormista, jotka kirjoitustehtävässään ovat muuttuneet eräänlaiseksi proteesiksi. Tällainen ruumiillisen puutteen jatke, proteesi, on väline joka laajentaa havaintoja ja aistimiskykyä sosiaalisessa ympäristössä.

Derrida osoitti, kuinka vanha ajatus kirjoittamisesta kaikille aisteille on lähtökohta, josta voidaan jatkaa. Moniaistinen kyborgi tuli kirjoittajan synonyymiksi varsinaisesti N Katherine Haylesin vaikutuksesta. Heylesin Writing Machines (2002) voidaan nyt nähdä ennakoineen kirjoittajan siirtymistä verkkoon.

Monimediainen luovuus ja verkkososiaalisuus olivat hänelle ennen kaikkea aistimiskyvyn laajentumia. Heyles’n kehittelyssä tuntuu olevan mukana uutuuden hurmaa uusien mahdollisuuden edessä. Verkon käyttö on rutinoitunut nopeasti, uusien medioitten käyttötavat kapeutuessaan rajaavat aistimaailmaa. Tämän myötä Heyles’n huomiot herättävät kysymään: miksi kamerat ja mikrofonit eivät vielä ole aistimisen laajentajia: miksi kirjoittaminen ei ole nostanut sosiaalista elämää uudelle tasolle. Heyles odotti ehkä, että rutinoitumista vastustava luovuus olisi vaikuttanut enemmän.

 

KULTTUURINTUTKIMUS

Kulttuurintutkimus avasi 1980-luvulla kirjallisuusteoriaan näkymät teoksen ulkopuolelle. Kirjoittamisen kannalta tämä merkitsi käännettä sosiaalisiin konteksteihin: kirjoittajan taustoihin, elämäntilanteisiin ja niistä kirjoittamiseen. Suomessa tämä yhteiskunnasta kirjoittamisen käytäntö oli aiemmin liittynyt realismiin, ja käsitykseen että todellisuus on kaikille sama. Kirjoittajan ohjaaminen realismiin merkitsi kaikille yhteisen todellisuuskokemuksen vahvistamista. Kirjoittamisen praktiikkana se merkitsi valtavirrasta eriytyvien kulttuuristen piirteiden karsimista.

Realismin ja yhtenäiskulttuurin sidos oli selvä: kirjoittajakurssit, työpajat ja kommentointi vahvistaessaan realismia poistivat eroja ja yhtenäistivät kokemistapaa. Varsinkin Yhdysvalloissa kirjoittamisen työpajat joutuivat kritiikin kohteiksi, yhteishengen vaaliminen merkitsi identiteetti-eroista vaikenemista. Kritiikin vaikutuksesta kirjoittamisen työpajoja kehitettiin kohtaamispaikoiksi (contact zone) joiden eräs pyrkimys oli sekä persoonallisuuden että erojen ilmi tuominen ryhmässä.

Kulttuurintutkimuksen esiin nostamat kulttuuriset kontekstit merkitsivät uudenlaista erilaisuuden esiin tuloa. Kirjoittajan subjektiivinen ja oma ääni ymmärrettiin aiempaa paremmin. Tästä kertoo omaelämäkerrallisen kirjoittamisen nousu, joka on luonteeltaan selvästi yhtenäiskulttuurin jälkeistä kerrontaa.

Omaa taustaansa tarkastellessaan, kirjoittaja voi sijoittaa itsensä yksilöllisen korostuksen sijaan myös sosiaaliseen taustaan ja elämäntapaan. Sosiaalisen kokemuspiirin alueella toimiminen, sosiaalisen elämän aisti, edellyttävät että kirjoittaja kiinnittää siihen huomiota. Kirjoittajat työskentelevät myös kirjallisten muotojen ulkopuolisilla alueilla, kielenkäyttö ilmaisee sosiaalisia kokemuksia.

Kielen sosiaaliset kieliopit, sosiolektit, korostuivat realistisessa kirjoittamisessa, niitä käytettiin murteiden tavoin henkilöhahmoja luonnehtimaan. Aiempaa vivahteikaampi kielen sosiaalisen käytön arsenaali tuli esiin diskurssin käsitteen myötä. Kielenkäytön tilanteet ja asiayhteydet tekevät ihmisen puheen skaalan huomattavan laajaksi.

Diskurssin käsite auttoi ymmärtämään kielen arkikäytön vivahteita teoreettisesti, sen vahvin alue oli nimenomaan kulttuuriset kontekstit. Diskurssin käsite romutti oletuksen ihmisen puheesta eheänä kokonaisuutena. Käänne sosiaalisiin ja yhteiskunnallisin konteksteihin merkitsi kirjoittajille diskurssianalyysin tarjoamaa menetelmää puheen kuuntelemiseen.

Sosiaaliseen elämän kirjoittamiseen liittyy muuttunut kokemus yksilöllisyydestä. Erottautuminen, persoonallisuuden kehittyminen tapahtuu suhteessa sosiaaliseen kielelliseen ympäristöön, jossa kirjoittaja toimii. Persoonallinen tyyli, erottautuminen syntyy suhteessa muihin kielen käytön tapoihin.

 

EKSPRESSIIVINEN KIRJOITTAMINEN

Itseilmaisu, subjektiivisten kokemusten ilmaisu, omaelämän kertominen kuuluvat ekspressiivisen kirjoittamisen piiriin, jossa kirjallista tasoa olennaisempaa on ilmaisumahdollisuus. Terapeuttisen kirjoittamisen genren teoreettiset juuret näyttäisivät olevan psykologiassa eikä niinkään kirjallisuusteoriassa. Oman identiteetin esiin kirjoittaminen ja uudistaminen, kyky ilmaista tunteita kielellisesti, mahdollisuus kehittää tunneälyä, kaikki nämä näyttävät olevan minä-psykologian aluetta.

Itseilmaisua korostava kirjoittaminen viittaa usein käsitykseen mielikuvituksesta jonka lähde on kirjoittajan mieli. Tämän seurauksena kirjoittaminen sisäistyy liikaa. Omavarainen mielikuvituksen käyttö ei huomioi sitä, miten kieli toimii ilmaisussa. Kekseliäisyyden ja mielikuvituksen varaan asettuminen ei ole hedelmällisin tapa kirjoittaa. Siksi jopa ekspressiivisen kirjoittamisen menetelmät ovat saaneet virikkeitä kirjallisuusteoriasta.

Mielikuvitus on usein metaforista toimintaa, jossa myös kieli itsessään toimii luovasti. Kokemus kuinka yllättävät ja satunnaisen tavat yhdistää sanoja voidaan nähdä metaforisen kielen luomana mahdollisuutena. Paul Ricoeur’n The Rule of Metaphor, suuntasi huomion siihen, kuinka metafora on luonteeltaan lyhytikäisin kielellinen yhdistelmä. Se vanhenee, menettää tuoreutensa eikä ole enää käyttökelpoinen. Samalla metafora uudistaa itse itseään, kirjoittajan kekseliäisyys on tiettyyn suuntaan hakeutumista, kielen tarjoamien löytöjen poimimista ja valikoimista. Kieli itsessään on uutta luovaa ja metaforiset kielileikit auttavat kirjoittajaansa esimerkiksi tunnistamaan emootioitaan.

Sosiaalisen elämän metaforat ovat usein tavallisia ja kuluneita kirjallisuuteen verrattuna. Ekspressiivisessä kirjoittamisessa huomio on kuitenkin siinä, että metaforassa on aina mahdollisuus kuvainnolliseen ja kätkettyyn ilmaisuun. Kulunut kielikuva voi vaalia kirjoittajalle olennaista tunnekokemusta, niin että hän ei näe sitä fraasina.

Metaforatutkimuksen klassikko George Lakoff and Mark Johnson Metaphors We Live By (1980) vapauttaa metaforan pelkän kirjallisuudentutkimuksen kahleista ja käsittelee todellisuutemme metaforisuutta. He osoittivat metaforisuuden olevan yllättävän ruumiillista, arkikielen kuvainnollisuus tavallaan osoittaa kuinka ihmisruumis on kätkettynä maailmaan ja ympäristöön, jonka havaitsemme.

Myös narratiivisuuden teoria laajentaa käsitystä itseilmaisusta. Oman tarinan on huomattu hahmottuvan laajempia tarinavarantoja muunnellen, jopa sisäisen tarinan hahmottaminen kuuluu tähän. Näin siis voidaan sana, että ellei kirjoittaja kehitä luovia taitojaan, hänen tarinansa on stereotyyppinen.

Sisäinen tarina (Hänninen, 1999) ja sisäinen puhe ovat termejä, joiden avulla päästään tarkastelemaan mitä kirjoittaminen on silloin, kun kirjoitetaan omasta minuudesta. On osuvaa, että itseilmaisu -sana merkitsee itsen ilmi tuomista joko toisille – tai itselle.

Sosiaalinen tarinasto on periaatteessa rikas ja laaja, käytännössä hallitsevat mallit ovat kuitenkin stereotyyppejä – ja ihmisen sisäinen tarinakin on henkilökohtaisesti vaalittu myytti. Nämä sankarit ja prinsessat tai heidän huolenpitäjänsä, vaikeuksien voittajat tai kaltoin kohdellut ovat nykyisiä malleja, jotka ovat usein ulkoapäin annettuja ja omaksi muuttuneita.

Pintapuolisin osa sosiaalista tarinavarantoa koostuu stereotypioista: mielikuvat menestyvistä ja luusereista, onnistujista ja epäonnistujista ovat näitä kaavoja. Ihmisessä itsessään kaavamaiset tulkinnat herättävät kokemuksen väärinymmärretyksi tulemisesta: hän on juuttunut sosiaalisen tarinavarannon köyhimpään osaan eikä tule kuulluksi. Niinpä silloin, kun kirjoittaja haluaa ilmaista itseään, hän pyrkii osoittamaan, että hän on paljon muutakin kuin mitä hänestä yleensä luullaan.

Narratiivinen teoria auttaa ymmärtämään, mitä on tämä halu tuoda itsensä ja oma tarinansa esille. Ekshibitionistinen itsensä ilmi tuominen ei lisää ymmärrystä, koska ymmärretyksi tuleminen on luonteeltaan kertomuksellista, jatkuvaa työskentelyä stereotypioita vastaan. Kertomisen parantavuus on narratiivisen teorian mukaan vääristyneen sosiaalisen kertomuksen muuttamista. Samoin henkilön sisäinen tarina, jota hän kertoo itselleen voi olla väärä ja haitallinen stereotypia.

Narratiivinen teoria osoittaa myös, että sisäinen tarina tai sosiaalinen mielikuva henkilöstä ei tapahdu vain vaihtamalla kuva ja ilme positiiviseksi. Sisäistämisen prosessi tapahtuu hitaasti, punoutuu kertomukseen, joka muuntuu, rikastaa persoonaa ja tulee monipuoliseksi stereotypian sijaan.

Kirjoittamisen teoria, narratiivisuuden ja kielen teoriat voivat olennaisella tavalla syventää niinkin välittömältä vaikuttavaa luovan ilmaisun praktiikkaa, kuin mitä ekspressiivinen kirjoittaminen on. Kirjoittaminen julkisena toimintana, yhteiskunnallisena ja sosiaalisena, nostaa esiin toisenlaisia käytäntöjä, Kieltä kuunteleva kirjoittamisen praktiikka on luonnostaan lähellä. Kaikilla näillä alueilla kirjallisuusteoriakin toimii. Vaikka olen pyrkinyt esittämään joitain reittejä, miten kirjallisuusteoria on kulkeutunut luovan kirjoittamisen käytäntöihin, tästä ei voi vetää sellaista johtopäätöstä, että kyse olisi teorian suorasta soveltamisesta. On tärkeä muistaa, että niiden välinen suhde on vapaa, eikä luovaa kirjoittamista yliopistossa voi pakottaa teorian alaiseksi.

Kirjallisuusteoria ja luovan kirjoittamisen praktiikat sopivat rinnan. Mielestäni tämä osoittaa myös siihen suuntaan, että myös kirjailijaksi kehittymisen kannalta ammatillinen koulutus ei välttämättä ole se suunta, mistä löytyisi parhaat valmiudet tulevaisuuden uudenlaiseen kirjailijan työhön.

 

LÄHTEET

Bleich, David (2013): Materiality of Language, Gender, Politics and the University, Indiana University Press. Bloomington. deMan, Paul (1983): Blindness and Insight, Essays in the Rhetoric of Contemporary Criticism. University of Minnesota Press. Minnesota.

Dawson, Paul (2005): Creative Writing and the New Humanities, Routledge. London and New York.

Derrida, Jaques (2005): Paper Machine, Transl. Rachel Bowlby, Stanford University Press. New York.

Donnerly,Diane ed. (2010): Does the Writing Workshop Still Work?, Multilingual Matters, London.

Foucault, Michael (2006): ”Mikä on tekijä ?”, Suom. Markku Lehtinen, Nuori Voima 1/2006. Helsinki.

Goldsmith, Kenneth (2011): Uncreative Writing, Managing language in the digital age, Columbia University Press, New York.

Greimas, Algirdas Julien (1982): Strukturaalista semantiikkaa Suom. Eero Tarasti. Gaudeamus, Helsinki.

Heyles, N. Katherine (2002): Writing Machines MIT Press, New York.

Jacobson, Roman (1960): “Jacobson’s functions of language” https://en.wikipedia.org/wiki/Jakobson%27s_functions_of_language (luettu 7.8.2016).

Lakoff, George and Johnson, Mark (1980): Metaphors We Live By. University of Chigago Press. Chigago.

Meyers, Timothy (2005): (Re)Writing craft: Composition Creative Writing And The Future Of English. Pitt Comp Literacy Culture, Pittsburgh.

Ricoeur, Paul (1978): The Rule of Metaphor: The Creation Of Meaning In Language. Transl. Robert Czerny.University of Toronto Press. Toronto.

 

Luova kirjoittaminen digitaalisena aikana

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on joulukuu 22, 2015

Creative Writing in the Digital Age, Theory, practice, and pedagogy, Michael Dean Clark, Trent Hergenrader, Joseph Rein (ed.by) 2015.
(julkaistu: Risto Niemi-Pynttäri, Scriptum Research Journal of Creative Writing, 4/15)

Digitaalinen nykyaika on viemässä kirjoittajilta paperin pois ja antamassa näyttöpäätettä tilalle. Printin ja paperin vallitessa syntynyt luova kirjoittaminen on tempautunut mukaan digitaalisille alustoille. Enää ei ole liioiteltua puhua uudesta kirjoittamisesta ja uudenlaisen luovuuden tarpeesta. Creative Writing in the Digital Age, viidentoista artikkelin kokoelma, keskittyy ansiokkaasti pedagogisiin mahdollisuuksiin joita internet, sosiaalinen media, pelit sekä tablettien ja mobiilien sovellukset tarjoavat. Mitä kaikkea kirjoittamisen luokassa voikaan tehdä? Teos ei onneksi tyydy vain lelulaatikon ihmeiden esittelyyn, vaan niiden käyttöön. Artikkeleiden ymmärtäminen ei vaadi koodaustaitoja, kirjoittamisen opettajan sekä opiskelijoiden uteliaisuus riittävät.

On yllättävää, miten vaivattomasti kirjoittamisen opiskeluun voi soveltaa sitä sosiaalisen median arsenaalia, joka on opiskelijoille jo tuttua. Opettajan tehtävä on vain suunnitella puitteet fiktiiviselle maailmalle joka elää ja kehittyy viestejä vaihtamalla. Samoin videopelien käyttö on yllättävän helppoa, peli voi luoda ryhmälle yhteisen tilan, josta kirjoittamalla voidaan vapaasti jatkaa mielikuvituksellisiin suuntiin. Opettajan tehtävä muuttuu: hän suunnittelee puitteita ja tilanteita, hän luo mahdollisuuksia kirjoittamisen opiskelijoiden luovalle toiminnalle.

Teoksessa keskitytään digitaalisten mahdollisuuksien luovaan käyttöön, kirjoittajien yhteistyöhön ja ennen kaikkea pedagogiikkaan: kurssien ohjaamiseen, suunnitteluun.

Teoksessa esitellään paljon uusia kirjoittamisen mahdollisuuksia luokkien ja opiskelijaryhmien ohjaamiseksi. Samalla, kun sosiaalisen median vuorovaikutteisuus on valtaamassa kirjoittamisen näyttämön, yksilöllinen kirjoittaminen oireilee. On vahinko, että yksilölliset blogit ovat jääneet teoksessa vain maininnan tasolle, ja sosiaalisesti painottuneen uuden luovuuden jyräämäksi.

Creative Writing in the Digital age -kokoelman avaa teoreettinen osa, josta varsinkin Adam Koehlerin artikkeli ”Screening subjects” on erityisen tärkeä. Hän kysyy sitä, millä tavalla digitaalinen ympäristö muuttaa ihmistä. Miten kirjoittajan subjektiviteetti muuttuu? Keskityn arviossani tähän kysymykseen.
Onhan naivia ajatella, että uusi teknologia olisi pelkkä välineiden kimara luovan ihmisen käytössä, ja että sen käyttö ei muuttaisi ihmistä mitenkään. Onko kyse muutoksista kirjoittajan roolissa, identiteetissä, vai subjektiivisessa kokemuksessa? Toisin sanoen, kuinka syvälle muutos menee.

Kun kirjoittajan sisäistämät taidot ja luovuus nähdään erottamattomana osana häntä itseään, voidaan puhua subjektiviteetista. Vaikka esimerkiksi sosiaalisessa mediassa roolit voivatkin muuttua, ja olla ulkokohtaisia, ne ovat samalla subjektiivisia kokemuksia. Samalla kirjoittamisen teknologiat ovat jo hänen sisäisen maailmansa välineitä. Jos kännykkä on osa kirjoittajan kättä, niin kuin kynä aikaisemmin, niin entä kaikki ne uudet lisäkkeet, joita kirjoittajan mieleen kasvaa kiinni?

Koehler käsittelee artikkelissaan sitä, millaisiksi kirjoittajat kehittyvät, kun siirrytään paperilta näytölle. Mihin suuntaan nämä uudet välineet ohjaavat kirjoittajaa, kun uudesta kirjoittamisesta tulee toimintaa, jossa kirjoittaja kokee olevansa aidoimmillaan ja toteuttavansa itseään. Tämä kokemus on subjektiivinen ja kullekin omaa, mutta oppimalla muodostunut. Uuden välineistön käytön myötä muodostuu siis kirjoittajan subjektiviteetti digitaalisena aikana, se on sisäistettyä luovuutta ja taitoa mutta uudenlaista.

Kirjoittajan kehittyminen ei siis ole vapaata, vaikka se onkin hyvin omaehtoista, vallitseva teknokulttuuri suuntaa sitä. Vanha luovan kirjoittamisen ideologia ei tunnistanut tätä. Koehler kritisoi itseilmaisuun perustuvaa luovaa kirjoittamista, ja katsoo että se on sokeaa kirjoittajan ohjailua kohtaan. Se ei tunnistanut sitä, kuinka subjektiviteetti rakentuu. Vaikka luovassa itseilmaisussa ei sellaisenaan ole mitään väärää, se voi vaalia vapauden illuusiota, irrottaa kirjoittaja suvustaan ja sosiaalisesta taustastaan. Se voi tarjota itseilmaisuun saman, realistisen tyylin kaikille.

Kun kirjoittaminen nähdään vain itseilmaisuna, jäädään Koehlerin mukaan sokeaksi sille, millä tavalla toimintaympäristö ja konteksti ohjaavat kirjoittamista. Voidaan puhua luovuuden sumuverhosta, jonka suojassa monet muut seikat pääsevät ohjaamaan sitä, mihin suuntaan kirjoittaja on saanut kehittyä.
Digitaalisessa kulttuurissa tilanne on muuttunut, koska monet mielen teknologiat, kuten kirjoittaminen, ovat voimistuneet ja tulleet näkyviksi. Se lukemistapa ja kirjallisuus, minkä tunnemme printteinä, oireilee koko ajan, eikä se ole löytänyt paikkaansa verkkomediana. Kirjoittaminen sen sijaan on vahvistunut ja mukautunut verkkoon.

Tilanteeseen liittyvien mahdollisuuksien hahmottamiseksi Koehler tekee mielestäni oivaltavan asetelman. Hän rinnastaa digitaalisen kirjoittamisen kaksi merkkiteosta Uncreative Writing (Kenneth Goldsmith) sekä Writing Machines (Katherine M Hayles) kahteen radikaaliin kirjoittamisen pedagogiikkaa käsittelevään avaukseen.

Paul Dawson muistutti Creative Writing and the New humanities (2005) teoksessaan, että myös oma ääni tarvitsee välinettä, jonka myötä subjektiivista kokemusta voidaan tuoda julki. Kirjoittamisen teknologioiden sisäistäminen osaksi minuutta rinnastuu siihen, mistä joskus puhuttiin sivistyksenä. Dawson näkee luovan kirjoittamisen tulevaisuuden merkittävänä, koska tulevaisuudessa pelkkien tulkintataitojen lisäksi kielen kanssa toimiminen tulee entistä tärkeämmäksi. Siinä missä kirjallisuustiede on keskittynyt tekstien tulkintaan, kirjoittamisen opiskelijoilla kielimateriaalin kanssa työskentely on noussut vahvaan asemaan. Kirjoittajille kielen materiaalisuus ei ole vain tulkittavaa vaan olennaisesti jotain työstettävää.

Kielen materiaalisuus oli keskeistä Kenneth Goldsmithin kohutussa Uncreative Writing: Managing Language in the Digital Age (2011) teoksessa. Hän väitti, että digitaaliselle ajalle ominainen runous nousee nimenomaan kielen materiaalisuudesta. Löydettyjen tekstien käytössä ei ole lainkaan mukana kirjoittavaa subjektia vaan pelkästään kielen käsittely. Kun tekstiotteita valikoidaan, kopioidaan ja muokataan, kirjoittaja kehittyy kieliaineksen tuntijana. Näin kirjoittava subjekti löytää paikkansa kielellisten materiaalien kanssa työskentelijänä. Koehler omaksuu tämän ajatuksen, ja katsoo että tulevaisuuden kirjoittajien tulee oppia erityisen sensitiiviseksi kielen materiaalisuudelle.

Toki kielellisen aineksen kanssa työskentely on kuulunut jollain tavalla aina kirjoittamisen opiskeluun. Kun luovan kirjoittamisen työpajoissa on lähiluettu tekstejä, ja on tarkasteltu kielen nyansseja ja toimintaa, on jo toimittu kielen materiaalisuuden parissa. Usein työpajan ongelma onkin ollut kirjoittajien taipumus keskittyä itseilmaisuun, omaan tekstiin, intention ja oman sanoman välittymiseen. Askel kielelliseen sensitiivisyyteen onkin tapahtunut toisten tekstien lukemisen myötä.

Goldsmithin teesit kielen materiaalisuuden esiin nostamisesta luovuuden sijaan saa keskeiset virikkeensä Tim Mayersin (re)Writing Craft (2005) teoksesta, joka keskittyy luovan kirjoittamisen pedagogiikkaan. Mayersin esittämä malli, luonnosten uudestaan kirjoittaminen, ohjaa kirjoittamisen opiskelijat tunnistamaan omat tekstinsä, kuinka ne ovat myös sosiaalisen kontekstin kirjoittamia. Sensitiivisyys kielen muille kuin itseilmaisuun liittyville seikoille voi siis lähteä omien tekstien lukutaidon harjoittelusta.

Uusi kielellinen sensitiivisyys aukeaa Koehlerin mukaan myös monimediaiseen suuntaan. Koska luova kirjoittaminen on aisteja käyttävää, se on jo samalla alueella kuin esimerkiksi visuaalinen media. Visuaalisuus kuuluu kirjoittamiseen, se ei ole ulkokohtaista kuvituksen lisäämistä. Aistivan kirjoittamisen juurille palaaminen yhdistettynä monimediaisuuteen merkitsee aistimiskyvyn laajentamista, kuten N Katherine Heyles ajatteli.

Koehlerille läheinen teos on varhainen Haylesin Writing Machines (2002), jossa monimediainen kirjoittaminen on luonteva tapa ilmaista ja kertoa. Haylesin huomio on uudenlaisessa subjektissa, jolle monimediaisuus merkitsee aistimisen laajentumista. Hayles on klassikko kutsuessaan uuden kirjoittamisen välineillä aistivaa subjektia kyborgiksi.

Ihmisen ja koneen yhdistelmänä kyborgi on kärjistetyin ilmaus uudesta kirjoittajasta, jolle on luontevaa kirjoittaa monimediaisesti. Nykyään tätä käsitystä on epäilty ja väitetty, että medioituminen ei ole sama asia kuin aistimisen laajentuminen. Huono mediavälitteinen havaitseminen ei merkitse muuta kuin rajautumista digitaaliseen todellisuuteen, välittömän ilmiömaailman aistiminen ei ehkä laajenekaan vaan kapeutuu, toisin kuin Heyles oletti.

Hayles luo rohkean näkymän kirjoittajan subjektiviteetin rakentumiseen, ja luovuudella on siinä osansa aistimisen kapeutumisen uhkaa vastaan. Kirjoittajista on tulossa sekä kyborgeja, että luovia tekijöitä. Koehler jakaa tämän käsityksen. Siksi hän puhuu luovuuden mahdollisuuksista, vaikka arvostaa myös ns. ”epäluovaa kirjoittamista”. Monimediaiseksi kirjoittajaksi kehittyvän subjektin on tarpeen olla luova, lisäksi hänen täytyy selvästikin toimia nopeammin kuin perinteinen joutilaisuudesta ammentava luova tekijä. Digitaalisen kulttuurin sisältää vaatimuksen nopeaan ja luovaan yhdistelyyn, hidas käsityömäinen luovuus jää vähemmälle.

Digitaalisen ajan subjektiviteetti mukailee aiempaa enemmän myös kirjailijan muuttuvia rooleja. Aiemmin kirjailijan identiteetti rinnastui teoksiin, nyt sen rinnalle on tullut online-länsnäolo. Janelle Asdsit jatkaa kiinnostavalla tavalla Koehlerin artikkelia käsittelemällä kirjoitustehtäviä, joissa harjaannutaan online-läsnäoloon, ja sen mukaiseen identiteettiin. Adsitin artikkelin nimi on osuva: ”Giving an account of yourself.”

Kirjoittamisen ohjaajat edistävät huomaamattaan tiettyjä itsen kehittämisen tapoja. Se, mitä ohjaaja odottaa persoonalta, mitä kirjoittamisen tehtävissä halutaan opittavan: itseilmaisuun punoutuu ammatillisesti rajoittavia pyrkimyksiä.

Millaiset harjoitukset voivat valmentaa kirjoittajan muuntumiskykyä? Kirjoittamisen opiskelussa voidaan kehitellä monenlaisia omia ääniä. Koodin vaihto -kirjoitustehtävässä on yleisesti tunnettu, opiskelijat kirjoittavat erilaisille julkaisufoorumeille, harjoittelevat niiden edellyttämiä tyylejä. Adsit lisää tähän pohdintaa: mietitään, kuinka oma ääni muuttuu, kun kirjoittaja vaihtaa koodia, vaihtaa lajia ja yleisöä. Mietitään sitä, millaiseksi kirjoittaja haluaa muuttua erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Toisessa tehtävässä hyödynnetään sinä-muotoa. Sen avulla kirjoittaja tarkastelee ulkoapäin omaa esiintymistään sosiaalisessa mediassa. Tämä on hyödyllistä, koska se mikä kirjoittajalle on subjektiivista on vastaanottajille minähenkilön ilmaisua. Tällainen tehtävä opettaa ehkä varovaisuutta. Ehkä sen vastapainona kirjoittaja voi myös harjoitella myös vapaata ilmaisua, ja fiktion keinoja luoda henkilöhahmoa. Näin hän voi muuntaa subjektiivisia kokemuksia julkisesti vaarattomaan muotoon.

Kolmannessa hyödyllisessä harjoituksessa kirjoittaja pohtii sitä, mitä seikkoja hän valikoi päivityksiinsä. Kirjoittaja voi tarkastella sitä, millaisista aiheista hän chattaa, mutta ei keskustele facebookissa. Lisäksi kirjoittaja voi pohtia omia motiivejaan ja toiveitaan, keiden hän toivoo lukevan hänen postauksiaan.
Creative Writing in the Digital Age teoksen syvä ydin liittyy mielestäni tähän kirjoittajasubjektin muuttumiseen. Monissa artikkeleissa, joissa käsitellään kirjoittamisen pedagogiaa työpajoissa, luokkahuoneissa, verkkoryhmissä nousee esille se että uuden ajan kirjoittajan toiminta on entistä sosiaalisempaa ja yhteistyöhön perustuvaa. Kirjoittavaan subjektiin rakennetaan siis entistä enemmän sosiaalisia taitoja.

Konkaripoimija kehottaa: Paljastakaa mustikkapaikkanne!

Posted in Uuden ajan luonto by RniemiP on syyskuu 9, 2015

Viitisen vuotta sitten Risto Niemi-Pynttäri kökötti tutulla mustikkapaikallaan metsätien varrella Petäjävedellä kun konkaripoiohikulkeva mökkiläinen kysäisi, löytyykö marjoja. ”Eipä juuri, aika huonosti”, Niemi-Pynttäri valehteli ja nainen jatkoi matkaansa. Tapaus jäi kismittämään marjastajaa niin paljon, että hän päätti juosta kyselijän kiinni ja kertoa, että kyllä niitä marjoja piisaa, hae vain ämpäri ja tule poimimaan.
– Hän oli vanhempi ihminen ja ajattelin, että mitä minä näitä helppoja paikkoja mustasukkaisuuksissani salailemaan, kun voin hyvin mennä itse syvemmällekin metsään.
Tapauksen jälkeen Niemi-Pynttäri päätti muuttaa asennettaan. Omista marjapaikoista on turhaa olla kateellinen, marjoja riittää kyllä kaikille!
– Olen kuullut Luonnonvarakeskuksen suunnittelevan ohjelmistoa, jonka perusteella voi kartalta paikantaa erilaisia metsätyyppejä ja sen myötä myös marjapaikkoja. Toivon todella, että suunnitelma toteutuu! Ihmiset suhtautuvat marjapaikkoihinsa aivan turhaan omistavasti: jotkut keräävät marjoja yli oman tarpeenkin ihan vain siksi, että niitä ei jäisi muille, Niemi-Pynttäri tuhahtaa.

Opiskelijat mukaan metsään

Niemi-Pynttäri kerää satokauden aikana kymmenkunta ämpärillistä mustikoita, yhteensä noin 60 litraa. Valtaosa saaliista päätyy omaan käyttöön, jonkun verran menee lahjaksi sukulaisille ja ystäville.
Yleensä Niemi-Pynttäri marjastaa yksin, joskus vaimonsa kanssa. Toisinaan Jyväskylän yliopistolla työskentelevä kirjoittamisen tutkijatohtori vie opiskelijoitaankin metsään:
– Olen opettanut nuoria marjastamaan. He ovat tulleet bussilla esimerkiksi Kintaudelle ja sieltä sitten on yhdessä menty metsään. Joillekin olen näyttänyt pyörämatkan päässä olevia marjapaikkoja myös Jyväskylän seudulta.
Niemi-Pynttärin omat poimijamuistot kantavat kauas. Jo pikkupoikana hän kulki metsissä emalimuki kädessään ja suunympärys sinisenä. Sittemmin keruuharrastus on vain paisunut ja poimittavien marjojen lajikirjo runsastunut. Mustikan lisäksi pakastimeen päätyy kaikenlaisia metsä- ja puutarhamarjoja:
– Opiskeluaikana minua kutsuttiin ”Risto Vadelmaksi”, kun tienasin taskurahaa keräämällä vattuja myyntiin, tohtori naurahtaa. (ote..)

Teksti ja kuva: Kaisa-Liisa Ikonen

Jospa kirjoittaminen on aisti

Posted in poetiikka by RniemiP on kesäkuu 21, 2015

Jostain syystä kirjoittaminen ei ole lainkaan vanhanaikaista. Kuvittelen mielelläni, että kirjoittaminen on sci-fiä, dystopia tai utopia. Kuvittelen, että yliopiston luova kirjoittaminen enteilee jotain uutta; valmistellen mullistavaa keksintöä, jossa kirjoittaminen ja aistiminen yhdistyvät.

En ole kuitenkaan varma; jospa kyseessä on dystopia. Jos kieli on ulkoavaruudesta tänne istutettu virus, ja irjoittaminen on virusperäinen sairaus, joka lamaannuttaa kaikki välittömät kyvyt. Vitaalisen olennon tilalle tulee heikko, erilleen vetäytyvä kynäilijä.

Tai jospa tapahtuu niin, että kirjoittamisesta kehittyy aistimisen laajennin. Kirjoita kesästä, niin huomaat, että koet kesän voimakkaammin. Tämän sci-fi mielikuvan mukaan siis kirjoittaminen antaa lisäaistin. Filosofit ovat kehitelleet tähän liittyviä käsitteitä; kirjoittamista kutsutaan ylimääräiseksi raajaksi, proteesiksi, joka avaa ruumiillisuuteen uuden tason. Kirjoittaminen voi olla aistiherkkää, kunhan asiatekstin abstraktiudesta päästään eroon. Kirjoita ruuasta, niin nautit aterioista enemmän. Jospa kirjoittamisesta löytyy keino avata kokemusta syventävät kielen sensorit. Silloin tunnustettaisiin, että me voimme kehittää verbaalin kyvyn, mikä vahventaa ja herkistää aisteja.

Toisaalta haluaisin kehitellä scifi-utopian sijaan mielikuvaa, että kirjoittaminen olisi palaamista luontoon, eläimeksi. Voisinko saada samantapaisen valppauden ja herkkyyden, mikä eläimillä on. Meillä ei ole häntää, mutta meillä on huomiokykyä kehittävä kirjoittaminen. Kissan tai koiran häntä piirtää ilmaan mielialoja. Minua houkuttaa ajatus, että ihminen kaipaa häntää, ja siksi kirjoitamme: korvaamme puutteen kädellä ja kiemurtelevalla kynällä.

Kirjoittaminen muistuttaa häntää myös siksi, että se on tilanteisiin tarkasti reagoiva aisti. Mutta se ei ole välitön kuin häntä, kirjoittamisen hienous on siinä, että se on viiveellä toimiva tunne-elin. Se täydentää sen, mikä sosiaalisissa tilanteissa jää sanomatta. Kuvittelen että muistikirja, meili, tekstiviesti ilmaisevat jotain ainutlaatuista, koska ne toimivat viiveellä.
xx
Kirjoittamalla tutkiminen yliopistossa voi myös olla aistinvaraisempaa kuin abstrakti teoria tai kömpelön empiirinen tiedonkeruu. Kirjoittamista on pidetty subjektiivisena mielikuvien kehittelynä, mutta siitä voi kehittää aistimista ja ajattelua tarkentavan välineen, kuin mikroskoopin ja teleskoopin yhdistelmän. Näin kirjoittamalla tutkiminen voisi löytää paikkansa muitten tutkimusvälineitten joukosta.

Kirjoittamalla tutkiminen, kirjailijat ovat tehneet sitä aina, mutta kuvittelen että kirjoittamisen gradut yliopistossani ovat sitä myös.

Tamperelainen Liisa Rinne sai gradunsa valmiiksi viime syksynä. Aiheena on kirjailijaksi kehittyminen : siinä hahmotetaan kirjoittamisen opiskelua, kustannustoimittajan kanssa työskentelyä ja siitä siinä on harvinaisen hyvää aineistoa. Gradussa tarkastellaan myös eläytyvän lukijan kasvua kirjailijaksi. Jos kirjoittaminen on aisti, niin on helppo ymmärtää miksi Liisa Rinne on lukenut erityisesti Virginia Woolfia ja kirjoittaa gradun lopuksi tälle kirjeen. Se joka lukee Liisa Rinteen esikoisromaanin Odotus (Atena 2015), voi kokea adoptioon liittyviä tunteita äidin, lapsen ja adoptioperheen kannalta.
Vain ne, joilta lukemisen aisti puuttuu voivat nähdä kirjallisuuden jotenkin abstraktina, ja vain heikosti ruumiillisena. Lukemalla kirjoittaja voi ikään kuin kerätä lisää reseptoreita. Ihminen on aisteiltaan kapeammin virittynyt olento kuin eläin, lukemalla kirjoittaja voi ikään kuin kerätä lisää reseptoreita, laajentaa havaintojen tarkkuutta ja hajuaistia, jopa kasvattaa jonkinlaisia vaistonvaraisten ja vapaasti spontaanien kykyjen aluetta. Niin uskon.

(Lumooja 2/2015, kolumni ”Tutkijan kammiosta” palstalla)

Kirjoittamisen oppiminen suuntautuu pois yhdenmukaisesta

Posted in Kirjoittamisen tutkimus by RniemiP on kesäkuu 4, 2015

Luovan kirjoittamisen koulutusta on moitittu hajanaiseksi. Se vaikuttaa varomattomalta huomiolta, koska ratkaisu hajanaisuuteen on yhdenmukaistaminen. Mutta siinä missä koulutus vie yhdenmukaisuuteen, siinä opiskelu vie erilaisuuteen. Opiskelu itse ei koskaan voi olla yhtenäistä, koska se lähtee yksilöllisistä pyrkimyksistä. Kirjoittamisen opiskelu voi parantaa kirjallisuuden tasoa, vaikka yhtenäistä koulutusta ei olekaan. Tulevaisuuden kirjailijat tarvitsevat luovia ryhmiä, hyviä ohjaajia – ja paljon vapautta.

Käytännössä suomalaisen kirjallisuuden tasoon vaikuttavat ne, jotka työskentelevät kirjoittajien ja tekstien kanssa: ohjaajat ja editoijat. Yhtenäisten opintovaatimusten väsäilyn sijaan kirjoittamisen opettajat tarvitsevat mahdollisuuksia kehittää yksilöohjausta ja työpajoja.

Kirjailijana toimimisen tulevaisuus näyttää niin avoimelta ja moninaiselta, että kuka tietää miten paljon turhaa ja haitallista nyt tarjottavassa koulutuksessa on. Mitä työtä tulevaisuuden kirjailijat tulevatkaan tekemään, varmaa on se että se on julkista taidetta, johon he opiskelevat kirjoittamalla.

++++

Man har kritiserat utbildningen i litterärt skapande för att vara splittrad. Det är en oförsiktig attityd, för lösningen på splittringsproblemet är förenhetligande. Men där utbildning leder till enhetlighet för studier till differentiering. Studier är aldrig i sig själv enhetliga, eftersom de har sitt ursprung i individuella målsättningar. Studiet i litterär gestaltning kan höja kvaliteten på vår litteratur fastän enhetlig utbildning inte finns. Framtidens författare behöver skapande grupper – och mycket frihet.

I praktiken är de som påverkar den finländska litteraturen de som arbetar med skribenternas texter: handledarna och redaktörerna. I stället för att snickra ihop enhetliga kursfordringar behöver lärarna i litterär gestaltning möjlighet att utveckla workshoppar och individuell handledning.

För den som verkar som författare ter sig framtiden så öppen och mångskiftande att ingen kan veta hur mycket onödigt och skadligt dagens utbildningsutbud innehåller. Men hur än arbetsbilden ser ut för framtidens författare kan man vara säker att det handlar om ett offentligt konstnärskap, som de studerar till genom att skriva.

Ote artikkelin lopusta. Lue kokonaan Kritiikin verkkolehti KIILTOMADON pääkirjoitus, toukokuu 2015

Och samma på Svenska.