Sanoja kuin omenia Michael Hamburger, runoilija ja vanhojen omenalajikkeiden vaalija

- koko artikkeli Tuli&Savu 2/2011 nr.63

Michael Hamburgerin maalaistalossa oli kuvien perusteella omenia joka puolella. Saksalais-englantilainen runoilija ja kääntäjä (1924–2007)harrasti puutarhoja. Omenia oli paitsi eteisessä myös työhuoneen hyllyissä, varaston laatikoissa, sekä maahan pudonneena omenapuiden alla. Kaikki eivät olleet syötäviä. Kokoelmassaan From a Diary of a Non-Events (1988) Hamburger kirjaa joulukuisen havainnon:

Rats have gnawed through
Another hardwood frame
To raid the apple store
As if no glut of fallen apples lay
On the rats´ playground larger than room or house. (s. 9)

Rotat ovat järsineet läpi
toisenkin kovapuisen laatikon,
pilanneet omenavaraston
aivan kuin pudonneita omenoita ei kyllin leviäisi
rottien leikkialueena laajemmas kuin huone tai talo.

Suffolkissa sijaitsevan maalaistalon puutarha oli puolitoista hehtaaria, tosin kuvien perusteella se näyttää vain metsittyneeltä niityltä. Mutta sellaiselle, joka osaa lukea kasvillisuutta se tarjoaa yllätyksiä.

Hamburgerin elämäntyö runoilijana ja puutarhurina näyttää johdonmukaiselta juurruttamiselta. Aluksi hän halusi vain kääntää saksalaista runoutta englanniksi, tuoda Hölderlinin outoa kieltä englannin kielen maaperään. Hän on sanonut halunneensa ”hölderlinisoida” englantia.

Myös Paul Celanin runoissa oli sellaista painoa ja vaikenemista jota Hamburger pyrki juurruttamaan englannin kieleen. Kääntäjän työ sai rinnalleen oman runouden sekä lopulta puutarhurin työt. Hamburger omistautui harvinaisten ja katoamassa olevien omenalajikkeiden kasvattamiseen.

Jakuu… koko artikkeli osoiteessa  http://www.tulijasavu.net/2011/06/sanoja-kuin-omenia/

Creativity and publicity

The 2nd International Conference on Creativity and Writing 2010, Orivesi, Finland, articles are now published.

My article “Creativity and publicity” asks where is the place of creativity – and the answer is hidden in the relation of writer and audience, and how the writer imagines the audience. It is in chapter 3 of my article.

3. Creative relation at the audience

It has been asked: why making illusions of imagined reader, why not writing at the real
readers. The writer must imagine the reader because the audience is not present when she
writes. Even in weblogs the writer is not in direct contact with real readers. This opens
possibilities to imagine the audience in a creative way. The rhetoric of writing considers these
possibilities that imaging the audience opens, and interactive writing in the web makes new
situation for these old questions.

The strategy of focusing public words at one hypothetical listener is well known in classical
rhetoric. In recent media theories the same thing is called speaking at anyone as someone.
When for example the political speech is delivered in public meeting, this publicity is also
implied in the speech. But in writing it is possible to use personal vocabulary, to speak at one
person, because the public audience is not present, and the person reads the text alone. The
modern publicity is mediated, the public is open for anyone but it can be personalized
for-anyone-as-someone. It is important to notice that this implies always double way to focus
at readers: there is one implied reader, but at the same time there is audience of many readers.
(Scannell 2000).

Because the audience is not factual and present, there is an open space between writer and
reader. So the writer can create the figure she is speaking at. It is easy to use the word “you”
in narration, as speaking at anyone as someone. But there are much more nuanced ways to
create implied reader as if sharing common emotions and attitudes with narrated things. The
possibility of imagining reader moves in free space that is full of figures created by literary
prose. They are figures of readers according the genres of narration. If the writer is also
reader her narration can develop unconsciously these figures of readers mixed with her own
experience.
… the whole article is here.

Kirjoittaminen unen rajalla

Risto Niemi-Pynttäri HYPNAGOGIA

Mistä johtuu, että lauseet tuntuvat unen rajalla huojuessa lumoavammilta kuin hereillä ollessa? Mitä sanoille tapahtuu hypnagogiassa, unen ja valveen välitilassa?

Viivyttelen vuoteessa. Puhelin tuntuu lähettävän pitkää tekstiviestiä, piippaus jatkuu loputtoman kauan. En kuitenkaan viitsi ojentaa kättäni ja katsoa puhelinta. Näen nopeasti näppäilevät naisen sormet ja tuntuu, että minulle leperrellään. Olen siitä niin hyvilläni, etten halua vielä nousta vuoteesta.

Näin helposti puhelimen herätysääni kääntyy toiveen toteutumaksi. Tosiasiassa olin osittain valveilla ja tulkitsin herätysäänen mukavaksi tekstiviestien sarjaksi.
Tämä on vain muunnelma koomisissa filmeissä usein toistetuista herätyskello-variaatioista, joissa unessa oleva välttelee heräämistä.

Kasvojen hahmottuminen esiin tapetin tahrasta on toinen kulunut elokuvallinen keino. Nämä havainnon ja mielikuvan sekoittumiset ovat kiinnostavia muuten kuin vanhanaikaiseksi käyneen kuvakerronnan kannalta. Kyseessä on unen ja valveen välitilassa tapahtuva liukuma: lumoava kuva liukuu neutraalin havainnon päälle.

Unen ja valveen välitilalle on annettu monia nimiä. Puoliuni viittaa tilaan, jossa ollaan joko heräämässä tai nukahtamassa. Torkkuminen taas tuo mieleen laimeat mielikuvat verrattuna unien värikkääseen maailmaan. Valveuni taas viittaa hypnoottiseen tilaan, jossa silmät ovat auki ja ihminen saattaa istua esimerkiksi kirjoittamassa, mutta on jonkin muun kuin arkilogiikan vallassa. Valveunessa todellisuus on kuitenkin läsnä, toisin kuin hallusinaatiossa, jossa se katoaa.

Logiikan tilalle nousee nonsense

Peter Schwenger on löytänyt termin tälle unen ja valveen väliselle tilalle hypnagogia. Hänen artikkelinsa Writing Hypnagogia (Critical Inquiry, nro 3/2008, ss. 423 – 439) käsittelee kirjoittamista sekä puoliunessa olevan tietoisuuden tilaa. Tällainen tila poikkeaa hänen mukaansa unesta nimenomaan siksi, että silloin kosketus todellisuuteen säilyy.

Maurice Blanchot taas luonnehtii artikkelissaan Kuvitteellisen kaksi versiota teoksessa Kirjallinen avaruus (Ai-ai 2003) unen ja valveen välistä liukumaa seuraavasti:
… kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle… .

Näin siis pelkkä läikkä saattaa vuoteessa loikoilijan silmissä muuttua niin lumoavaksi kohteeksi, että hän on uppoamaisillaan siihen. Visuaaliset mielikuvat ovat kiistämättä keskeisiä puoliunessa. Mutta kuva jakautuu siinä heti kahteen suuntaan: todelliset havainnot vievät toisaalle ja mielikuvat toisaalle. Uneen vaipumisen myötä sisäiset mielikuvat alkavat muuttua tapahtumiksi, ne tempaavat uneksijan mukanaan ja vievät uneen.

Puoliuninen tietoisuus ei aina ole visuaalisuuden dominoima; myös verbaalisuus on siinä keskeistä. Sanat ja puhe ovat puoliunessa yhtä olennaisia kuin mielikuvat. Vaikka jotkut ihmiset ovat visuaalisempia ja toiset verbaalisempia, niin unista puhumisen kulttuuria hallitsee visuaalisuus. Samalla on unohdettu, kuinka suuri osuus puheella on ihmisen tajunnassa: sisäinen puhe ja tajunnanvirta tarvitsee myös oikeutuksensa.

Unen ja valveen välisistä tiloista puhutaan usein mielikuvina. Tarkemmin ottaen kyse on havainnon ja mielikuvan, merkityksen ja äänen välisestä liikkeestä. Samalla kun mielikuvat ja äänet saavat vallan, kuvat ja sanat alkavat muuttua tapahtumiksi unessa. Sitähän unen ja valveen välillä tapahtuu: tahra tapetissa muuttuu kasvoiksi, ja seuraavassa vaiheessa tämä mielikuva puhkeaakin puhumaan, sitten käynnistyy tapahtumien vyöry, ja niin ihminen onkin jo unten mailla.

Puoliunen tilassa on harvemmin juonellisuutta, sen verbaalisuus ei liity vain unien tapaisiin tarinoihin. Silloin ollaan lähempänä kieltä kuin kertomusta. Toisin sanoen lauseet liukuvat todellisuuden alueelta sanojen lumon suuntaan. Unen rajalla huojuva on uppoamaisillaan lumoavaan lauseeseen. Logiikka höltyy ja tilalle nousee nonsense, äänteellinen mielihyvä ja assosiaatiot. Sanat alkavat irtoilla merkityksistään, niissä alkaa tapahtua äänteellisten solmukohtien toistumista, rytmi alkaa tuottaa sanoja.

Usein sanat kuuluvat dialogiin, jota sisäinen ääni käy jonkun kanssa. Repliikit hallitsevat unen ja valveen välitilaa: henkilö osin puhuu ja osin kuvittelee puhuvansa. Myös puhe jakautuu kahteen suuntaan ja syntyy kummallista hybridireplikointia. Puhuja keskustelee samanaikaisesti sekä vieressä olevan että kuvittelemansa hahmon kanssa. Näin puhekin huojuu sekä todellisen että kuvitteellisen välillä.

Liukuminen unen puolelle on Blanchotia mukaillen eräänlaista lumoutumista. Kun asetun pitkälleni ja rentoudun, samalla jokin vieras minussa vilkastuu ja alkaa tuottaa sanojen ja mielikuvien lumousta. Tämä lumous vie uneen samalla kun sanat ja kuvat alkavat muuttua unen tapahtumiksi.

Uneen vaipuva lukija tuntee tämän prosessin: lukiessa alkaa vaipua kuvittelun puolelle, jonkin aikaa sanat ja kertomus puhkeavat elämään silmien edessä, irroten luetusta ja jatkaen omaan suuntaansa. Kunnes lukija havahtuu siihen, että kirja putoaa kasvoille.

Heräämättömien ajatusten päiväkirja

Kirjoittajat ovat aina ammentaneet unista muistikirjoihinsa oivalluksia, kun mieltä askarruttavat ongelmat ratkeavat aamuöisessä puoliunessa. Muistiin on napattu myös osuvia assosiaatioita, tunnelmia ja kielikuvia. Muistikirjaan kirjoitetaan asioita, joita käytetään myöhemmin tietoisessa kirjoitustyössä.
Tämä on kuitenkin vain yksi tapa. Täydessä unessa kirjoittaminen ei liene mahdollista. Myös puoliunessa on lumoa, jossa sanojen ja mielikuvien mukaan tempautuminen estää niiden kirjaamisen. Muistiinpanot jäävät, koska mielikuvat vievät mennessään, lumous olisi tavallaan keskeytettävä muistiinpanoa varten.

Joskus on kuitenkin onnistuttu ujuttamaan kynä ja paperia unen ja valveen väliseen tilaan. Se on edellyttänyt, että kirjoittamisesta on tullut niin automaattista ja huomaamatonta, että se vaatii vain vähän tietoista toimintaa. Esimerkiksi Paul Valéryn sanotaan kirjoittaneen 1890-luvulla heräämättömien ajatusten päiväkirjaa vaiheessa, jolloin häntä kiinnostivat toimettomuus ja tietoisuuden tilat.

Puhuminen on helpompi tapa viivytellä unen ja valveen välisessä rajassa kuin kirjoittaminen, silloin voi itse olla liki unessa ja puhua toiselle. Samalla tavalla jotkut ovat oppineet puhumaan sanelukoneeseen sängystä nousematta. Näin he ovat onnistuneet tallettamaan omia höpinöitään mukavassa puoliunen tilassa.
Runouden kieli, joka ei kerro eikä kuvaile, on joskus samankaltaista kuin unen ja valveen välitilasta kumpuava kieli. Joidenkin runoilijoiden sanotaan kirjoittaessaan siirtyvän tilaan, jota voisi kutsua valveuneksi. Kirjoittaja saattaa istua näppäintensä ääressä vaipuneena eräänlaiseen transsiin, jossa hän seuraa jotain muuta kuin todellisuuteen sidotun kielen logiikkaa.

Todellinen havainto tai kuultu ääni on usein olennainen lähtökohta myös runoudessa. Esimerkiksi John Ashberyn kerrotaan sanoneen, että hänen kirjoituksensa saattaa lähteä liikkeelle jostain kaukaa kuullusta repliikistä, joka vie mukanaan. Sana johtaa toiseen, ja kohta hän huomaa olevansa keskellä runon kirjoittamista.

Schwenger kiinnittää huomiota siihen, kuinka sama lumoutumisen liike tapahtuu myös tässä: ulkoinen repliikki sysää kielen liikkeelle, väistyäkseen vain lumoutuneen puheen tieltä. Silloin kun sanat alkavat viedä, kirjoittaja ei tietoisesti ohjaile kieltään eikä pyri ilmaisemaan mitään, vaan hän seuraa sitä, minne kieli vie.

Tavanomaisuus on osa lumousta

On kiinnostava huomata, että tällaisten tietoisuuden tilojen ei tarvitse olla haltioituneita, eikä erityislaatuisia. Päinvastoin, ne ovat huomaamattoman tavallisia. Pelkästään se, että sulkee silmänsä vuoteella loikoillessaan ja antautuu silmäluomien takana syntyville varjokuville, avaa tilan hypnagogialle.

Täytyy myöntää, että olen itse puoliunessa puhunut palamaan jääneelle lukulampulle. Havahduin omaan ääneeni sanoessani ääneen: Hyvä, kun huomioit joskus minuakin . Luulin puhuvani kasvoille, jotka olivat valokehässä. Seurasin lumoutuneena, miten kasvot katosivat loistavan valon taakse pyöreiden kaarten keskelle. Suuri, rautalangasta kauniisti koottu kehikko muistutti lampun varjostinta ilman kangasta.

Tämä mielikuva olisi tietysti unohtunut, ellen olisi havahtunut pienen yölampun loisteeseen. Kirjoitin muistikirjaan ääneen lausumani sanat, ja jälkeenpäin ihmettelin tekstipätkää, koska siinä ei mielestäni ollut mitään tolkkua.

Asia alkoi kuitenkin avautua, kun tajusin, että lausahdus oli osa laajempaa tapahtumaa. Jäljelle oli jäänyt vain merkki siitä, että toiveeni oli toteutunut itse tapahtumaa en muistanut.

On vaikea esittää yleispätevää määritelmää näistä sisäisistä mielikuvista, koska ne vaihtelevat eri ihmisillä kunkin persoonallisuuden mukaan. Unen ja valveen välitila voi vaikuttaa pelkästään tavalliselta torkkumiselta, harvoin kertomisen arvoiselta aivojen vireyden muuttumiselta, joka tuottaa ylimääräisiä mielikuvia.

Mutta uteliaisuus saa mielikuvan takana oleva maailman paljastumaan.
Se, mikä tuntuu puoliunessa aivan tavanomaiselta, paljastaakin kirjoittamisen myötä kontekstinsa, eikä tunnukaan enää niin merkityksettömältä. On mahdotonta tietää, onko noissa mielikuvissa merkityksiä, vai onko kaikki keksitty vasta kirjoittamisen myötä.

Yleensä torkkumiseen kuuluu tavallisuuden tunne, eikä mitään erityistä muistiin kirjoitettavaa ole. Kaikki tuntuu niin tavanomaiselta. Saattaa kuitenkin olla, että myös se on lumousta. Ihminen luulee helposti, että mielikuvat ja sanat ovat läpeensä tavallisia. Mutta kun saa kiinni jostakin latteasta merkinnästä muistikirjassa, itsestään selvyyksien takaa alkaakin paljastua kaikenlaista.

Kun olin ihmetellyt, miksi aamuiset hetket ennen ylös nousua olivat niin mielenkiinnottomia, tämä tunne paljasti itsensä erään mielikuvan kautta.

Kuvittelin tuoneeni puutarhasta ämpärillisen multaa. Tehtäväni oli poimia mullasta esiin kaikki siemenet. Työ oli aivan mahdotonta, kunnes huomasin, että levittäessäni multaa paperin päälle siemenet alkavat itää.

Unimielikuva oli vastaus kysymykseeni.

Essee on julkaistu Särössä 3/2009

Riidat verkossa ja agonismi

Verkko on paljastanut erimielisyyden määrän

Netissä keskustelemisen arvo kiistetäänusein viittaamalla ”puun takaa ampuviin anonyymeihin”. Yleisen väheksynnän varjo on levinnyt koko netin ylle, ja huomaamatta ovat jääneet monet asiantuntevat blogit, sekä omalla tavallaan antoisa kirjoittavan kansan ääni. Huomaamatta ovat jääneet myös mahdollisuudet, joita kiistelyssä ja tavallisen erimielisten kansalaisten keskusteluissa piilee. Netin myötä tämä erimielisyys on tullut konkreettiseksi.

Konsensusta ei ole, eikä helppoa yhteiskunnallista sopua voi saavuttaa, mutta ristiriitojen työstäminen sentään on mahdollista. Ja verkossa, varsinkin sen kiistoissa paljastuu ihmisten erilaisten näkemysten uskomaton kirjo. Ei ole verkon vika se, että ihmisten asenteet ovat niin erilaisia, ja ehkä on hyväksi että tätä erilaisuutta ei voi enää peitellä. Siksi tuntuu erityisen vaaralliselta se, että väheksymisestä on tullut tapa suojautua erilaisuudelta, juuri se estää ristiriitojen työstämisen.

HUONO KONFLIKTIEN KÄSITTELEMISEN KYKY

Agonismi on termi, joka viittaa avoimen kiistelyn kulttuuriin. Väittelyt ja debatit viittaavat kiistelyyn, jossa vastustajalle annetaan sille kuuluva arvo. Tinkiminen torilla tai kalevalainen kilpalaulanta ovat suulliseen kulttuuriin kuuluvaa agonismia. Väittelyt ja debatit viittaavat tähän, tarkkojen sääntöjen puitteissa tapahtuvaan kiistelyyn.
Uusimmassa muodossaan agonismi on palannut politiikan tutkimuksen piiriin ns. pluralistisena agonismina. Hallittu kiistely ja eräänlaiset kesytetyt riidat, voivat toimia vapauttavina tekijöinä hajanaisessa yhteiskunnassa, jossa ei haikailla yhteisen arvopohjan perään.

Huono konfliktien käsittelemisen kyky on eräs nykyaikaiseen yhteiskuntaan liitetty ongelma. Kun konflikteja ja riitoja ei osata käsitellä epävirallisella tasolla, turvaudutaan usein viralliseen instituutioon, jolta sitten odotetaan kiistaan ratkaisua. Verkkokulttuuri on pääosin epävirallisen keskustelun aluetta. Viralliseen instituutioon vetoaminen ja valitusten tekemisen kynnys on siellä varsin korkealla. Todella pahoihin rikkeisiin on puututtava myös verkossa, mutta erimielisyyden sietäminen ja konflikteihin uskaltautuminenvoi olla agonistisessa mielessä myös kasvattavaa.

Pluralistista agonismia kannattava Chantal Mouffe sanoo, että politiikassa yhteisen asiainhoidon jälkeen olemme vaarassa palata vastakkainasettelun aikaan. Siksi poliittisuus tulisikin ymmärtää uudella tavalla: vihamielisten asenteiden kesyttämisenä. Antagonismi, hyödytön vastakkainasettelu, voi poliittisessa keskustelussa kääntyä agonistiseksi, hyödylliseksi kiistaksi.

Agonismi viittaa taitoon saada vihamielisten asenteiden lukkiutumat liikkeelle.  Avoin erimielisyys keskustelussa merkitsee myös keskinäisten valtasuhteiden paljastamista. Tämä on Michael Foucaultin panos agonismiin. Valtaa ei voi jakaa tasan edes keskustelussa. Ajatus, että kaikki mielipiteet ovat tasa-arvoisia, merkitsisi vain niiden väheksymistä, jotka ovat nähneet vaivaa ja hankkineet tietoa. Tietämätön ja piittaamattomuutta osoittava ei ole keskustelussa samanarvoinen kuin asiaan perehtynyt. Kiistoissa nämä erot paljastuvat.

Nettifoorumeilla liikkuu myös provokaattoreita, tarkoituksellisesti häiriköiviä kirjoittajia jotka vain haluavat saada riitoja aikaan. Toisaalta verkkoyhteisöt saattavat myös leimata kriittisen epäilijän häiriköksi. Verkkofoorumeiden valtarakenteita koskevien tutkimusten mukaan mielipidejohtajat ovat osapuolena riidassa usein silloin, kun joku uhkaa foorumin sisäistä hierarkiaa. Ne, jotka epäilevät foorumilla vallalla olevia arvoja, vaikuttavat usein häiriköiltä ja rauhan rikkojilta. Häirikön ja aidon keskustelijan erottaa onneksi siitä, että häirikkö vain pistäytyy foorumilla, mutta keskusteleva henkilö pysyy ja voi saada arvostustakin. Kokeneet keskustelijat osaavat olla provosoitumatta häiriköiden turhista ja irrallisista viesteistä.

Ote  Tiedetoimittaja 1/11 lehden artikkelista

Platonin asetukset verkkosivulla: vieraat sallitaan/ei sallita

Risto Niemi-Pynttäri
julkaistu Lehtolapset Leevi Lehto 60-v juhlakirjassa 20.2.2011

“Mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa joukkojen tietoisuutta”
Tämä Leevi Lehdon uudenlaiseen kirjankustantamiseen liittämä ajatus-paradoksi kumpuaa kuviosta, jonka lähteet ovat moninaiset: vakavasti otetusta avantgardesta aina hienoiseen ironiaan joukkoja kohtaan. Lause on hyökkäys yleistajuisuuden vaadetta vastaan, olisihan joukkojen tietoisuuden mukailu vain ennalta ymmärrettyjen asioiden vahvistamista, se ei voisi kiinnostaa noita seitsemää.

Leevi Lehdon esseitä lukeneet tietävät, kuinka hän kavahtaa kaikkia yhteishengen nostattamisen hankkeita. Suuremmista kuin seitsemän hengen symposiumeista on harvoin kysymys. Lauseessa asetetaan siis oletusarvoksi 7 – eli pieni ryhmä, jossa voi tapahtua jotain vain heitä kiinnostavaa. Tätä voi verrata siihen mitä Platon tarkoitti, kun hän Faidros -dialogissa puolusti ajattelun harjoittamista vain pienessä seurassa – tosin Platon käsitteli sen kautta yleisesti jaettavan kirjoituksen vaaroja.

Kuuluuko Leevi Lehdon suusta siis Platonin sivuääni? Ehkä ei, mutta eräänlainen kaiku tuntuu kuitenkin sanovan: olennaista on kiinnittää huomio niihin seitsemään, jolle voit esittää ajatuksesi. Heille ja heidän avustamanaan voit synnyttää oikeaa kirjoitusta, tulevaisuuden kirjoitusta. Hävitä kuitenkin teksti heti sen esittämisen jälkeen.

Myytti siitä, että vain harvat ”ymmärtävät todella” palautuu Platonin Faidros-dialogeihin, ja kirjoituksen heikkouksiin puheeseen verrattuna. Eräänä ajatuksena on se, että kirjoitukseen ei voi luottaa, koska se ei voi puolustaa itseään väärinymmärrystä vastaan. Leevi Lehdon tekstejä lukeneet tietävät, että hänelle väärinymmärrys ja kirjoitusten väärintulkinta ei ole pettymyksen vaan antoisan hämmingin paikka.

Platonin asetukset 1

Platonin asetukset 2

Sloterdijk ja vihapankit

Risto Niemi-Pynttäri/ ote Nuoren Voiman KRITIIKKI -lehden syksy 2010 arviosta

Peter Sloterdijk: Zorn und Zeit. Politisch-psychologischer Versuch. 356 s. Suhrkamp 2006. Englanninnos Rage and Time: A Psychopolitical Investigation. 256 s. Käänt. Mario Wenning. Columbia University Press 2010.

1.

Kuinka suhtautua riitoihin ja vihaan verkkofoorumeilla? Milloin kyseessä on vaarallinen viha? Milloin taas pieni särö konsensuksessa on tulkittu riidaksi? Usein tulee vaikutelma, että verkkoriidoissa ei edes sanota mitään uutta: vanhat syyttelyt vain kiertävät ja toistuvat. Verkko on varsin altis sille, että vanhat riidanaiheet toistuvat yhä uudelleen. Toki kiistelijät voivat olla uusia, mutta kauna on sama. Missä ovat vapauttavat kiistat, ilmapiirin tuuletukset? Uusi ja tuore yhteenotto tekee jopa iloiseksi.

Aivan kuin verkossa riitelevillä olisi käytössään eräänlainen avoin pankkitili ja katkeruuden varanto. Aivan kuin pitkävihaisuus ja kauna eivät olisikaan yksilön ongelma, vaan pitkän ajan myötä kertynyt katkeruustili, josta halukkaat voivat ottaa käyttövihansa. Siksi riitelijän itsensä ei edes tarvitse olla erityisen aggressiivinen, joskus pitkästyneisyyskin riittää.

”Vihapankki” on Peter Sloterdijkin käyttämä termi pitkävihaisuuden varannoille, joita käytetään modernien valtarakenteiden tarpeisiin. ”Poliittis-psykologisessa tutkielmassaan” Zorn und Zeit (”Viha ja aika”) hän puhuu Nietzschen tavoin modernin kulttuurin perustaan asettuneesta kaunasta. Siitä on tullut huomaamaton persoonallisuuden rakennetta muovaava voima, ja jotkut ovat jopa neroja kaunansa vuoksi. Sloterdijk puhuu vihan ja katkeruuden kertymistä, jotka ovat osaltaan mullistaneet yhteiskuntia aina viime aikoihin asti. Viimeisinä ovat voimissaan Sloterdijkin mukaan kansallisvaltioiden vihapankit. Niistä käsin on tarjoutunut nationalistista vihaa minkä tahansa pettymyksen kruunuksi.

Sloterdijkin ”vihapankki” viittaa yleisen kaunaan, pettymykseen, joka kohdistuu tähän maailmaan uskonnollisissa liikkeissä, ja pettymykseen, joka kohdistuu tähän yhteiskuntaan poliittisissa liikkeissä. Yksilöllisen aggressiivisuuden sijaan näkökulma on siis laajoissa ja usein oikeutetuissakin pettymyksen kertymissä.

Verkossa viha on näkyvää, mutta on vaikea sanoa onko se todellista. Luoko verkkokulttuuri vain merkityksettömiä, kierteleviä konflikteja, vai onko niillä myös seurauksia? Sloterdijkin mukaan olemme tulleet aikakaudelle, jolloin yleensäkään intohimo, raivo ja vimma eivät muuta mitään, ne hajoavat voimattomuuteen. Edes oikeutettu viha ei johda muutoksiin. Yksittäiset raivonpuuskat eivät saa aikaan muita kuin pakonomaisia moralistis-kurinpidollisia toimia.

Verkossa ei synny hyviä eikä huonoja liikkeitä, vihapankki toimii mutta mikään ei muutu. Verkko vaikuttaa Sloterdijkin mukaan historian lopun alueelta, jossa lopulta menetetään myös se positiivinen voima, mikä vihan taustalla on vaikuttanut. Tuloksena ei ole rauhallinen maailmankylä, vaan päinvastoin tunkkainen pahantuulisuus leviää kaikkialle.

2.

Sloterdijk kehittelee Zorn und Zeit -teoksessaan nietzscheläistä vihan teoriaa, analyysia kulttuurista, jossa jäädytetty viha on hyväksytympää kuin spontaani raivokkuus. Vihassa on kyse patoutumasta, kertymästä joka myrkyttää kantajansa. Yksinkertaisesti sanoen, kun vapaasti virtaava raivo pysäytetään, se kertyy vihaksi. Raivo puolestaan on loukkauksesta syntyvä spontaani tunne, joka on suoraan yhteydessä ihmisen egoon, itsesuojeluvaistoon ja ennen kaikkea itsekunnioitukseen.

Sloterdijk katsoo, että raivon ja vihan taustalla on kysymys itsekunnioituksesta thymoksena. Platon sanoi, että raivon alkuperä on thymoksen, kiihkeän sielunosan loukkauksissa ja että tämä raivo on oikeutettua. Aivan toisenlaiseen kulttuuriin viittaa psykologisoiva puhe ”alemmuuskompleksista”, missä vastaavaa tarvetta väheksytään ja arvostuksen tarpeesta tulee lähinnä naurettava.

Tuo Platonilta peritty termi thymos on loukattuna raivoa synnyttävä psyyken voima, se on yhtä vahva kuin eros. Puhuessaan eroksesta Sloterdijk ei tarkoita seksuaalista emansipaatiota, vaan ahneutta kuluttamisessa. Modernina aikana toinen näistä muodostaa vihapankkeja ja toisesta on tullut kulutuskeskus. Loputon ahneus on tuhoisa seksuaalisuuden muoto, ja viimeajat Sloterdijk onkin puhunut ahneuden lopusta ja thymokseen perustuvasta anteliaisuuden taloudesta.

….

Sanataiteen ydinasia on uudenlainen editointi

 

T&S: Opetat itse kirjoittamista ja ohjaat muutenkin yliopistollisia töitä. Millaisia mahdollisuuksia internet tarjoaa kirjallisuuden ja kirjoittamisen opiskelijalle?

RN-P: Aiemmin yliopistossa vain opettaja luki opiskeijan kirjoituksia. Tunnen paljon hyviä kirjallisuuden opiskelijoita, kirjoittajia, jotka eivät koko opiskeluiaikanaan kirjoittaneet muuta kuin tenttejä ja esseitä tentaattorille. Toivon todella, että verkko murtaisi tämän umpion. Vaikka verkko ei työelämän harjoittelupaikkoja tarjoaisikaan, se tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden vapaan kirjoittajan julkiseen toimintaan. Kirjoittamisen opiskelijamme tähtäävät luovaan ja julkiseen toimintaan

Minusta on realistisempaa opastaa luovia kirjoittajia toimim,aan verkkojulkisuudessa kuin kouluttaa heitä kirjailijan ammattiin.

Ote Henriikka Tavin tekemästä haastattelusta Tuli&Savu -lehdessä 3/2008, koko haastattelu seuraavassa:

http://users.jyu.fi/~rniemi/Editointi.pdf

Viestikulttuuri, editointi ja julkaiseminen (johdanto)

Verkkokirjoittamisen poetiikasta
(Koko artikkeli pdf-muodossa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 1/2006 )

Risto Niemi-Pynttäri

Nykyisen viestikulttuurin tutkimuksen tavallisin käsite on viestin käsite, sen avulla informaatiotieteet lähestyvät tutkimusaluettaan. Uuden viestikulttuurin empiirisessä tutkimuksessa painottuu sähköpostien, chatin ja tekstiviestien käytön konventionaalisuus, ja niiden poeettisuutta tarkastelevat lähestymistavat ovat vähissä (esim. Crystal, 2001). Vaikka viestintätutkimuksessa puhutaan luovasta viestikulttuurista, se jää usein vaille käsitteellistä painoa, koska kysymystä viestin poeettisuudesta ei aseteta. Samaan aikaan kirjallisuuden teoriassa viestin käsite tuntuu unohtuneen itsestäänselvyydeksi: riittää, kun muistaa Roman Jakobsonin klassisen määritelmän, jonka mukaan viestin poeettinen funktio merkitsee huomion kiinnittymistä viestiin itseensä.

Verkkoaikakaudella tapahtunut viestinnän nopeutuminen on kehittymässä niin rutinoituneeksi toiminnaksi, että viestin viestimäisyys on katoamassa. Siksi on syytä ensin palauttaa lyhyesti mieleen Jakobsonin painottama viestin poeettinen funktio yli puolen vuosisadan takaa. Jakobsonilla toisin viestin käsite oli laajin mahdollinen, se kattoi kaiken kielellisen informaation, näin se oli huomattavasti abstraktimpi kuin se mitä nykyiseen viestikulttuurin tutkimukseen tarvitaanⁱ. Merkittävää, ja viestikulttuurin tutkimuksen kannata huomioon otettavaa oli kuitenkin se, että viestin poeettisen funktion painottaminen merkitsi nimenomaan automatisoituneen ja tottumuksen sokeuttaman kielenkäytön paljastamista. Poeettinen funktio painotti kielisuhdetta, jossa monimielisyyden kuuntelu sai sijansa, vaikka se selvästi häiritsi viestin denotatiivista välittymistä (Jakobson, 1979,29). Kuten Gérard Genette painottaa: Jakobsonin ja formalistien poeettisuuden teoria oli ainutlaatuinen nimenomaan siksi, että sen suhde arkikieleen oli erittäin radikaali. Kun yleensä 1900 -luvun puolivälin teorioissa poeettisuus liitettiin esteettiseen kuvaustyyliin, niin Jakobsonilla poeettisuus liittyi oudoksi tekemiseen ja vieraannuttamiseen siitä mikä kielenkäytössä oli totunnaista. Kun välineellinen kielenkäyttö automatisoi semanttisen suhteen, teki siitä itsestään selvän ja luonnollisen, niin vastalääkkeeksi poeettisen viestin tehtävä oli havahduttaa tähän eroon. Poeettinen funktio, paljastamalla monimielisyyden joka kumpuaa merkin ja merkityn välisestä erosta, sai kunnian häiritä välineellisen viestinnän pyrkimyksiä. (Genette 1989, 289).

Jakobsonin huomio oli kielessä yleensä eikä siinä, mitä arkikielessä viestillä ymmärretään. Hän tarkasteli vain kieltä, ei viestin välittymistä eikä mediaa. Jakobsonilla viestin käsite oli abstraktein mahdollinen kielellisen kommunikaation käsite, ja poeettisuus rajautui kielen sisäiseksi kysymykseksi. Siksi nykyisen viestikulttuurin tutkimuksen kannalta poeettisen funktion aluetta tulisi laajentaa koskemaan myös viestin välittymistä. Teknologisessa elämismaailmassa se koskee rutinoituneen viestin välittymisen kätkemiä seikkoja.

Kirjallisuusteoriat ovat tarjonneet keskeisen käsitteellisen panoksen monille uuden verkkokulttuurin alueille, mutta eivät viestin tarkasteluun. Tosin dialogisen kieliteorian Bahtinista ammentava tutkimusote on edelleen merkittävässä asemassa verkkokeskustelujen tutkimuksessa. Varsinkin kun yhtä ”internetkieltä” kartoittaneet tutkimukset ovat käyneet riittämättömiksi, ja tutkimuksen painopiste on siirtynyt verkkofoorumeilla kukoistavien sosiaalisten kielten monimuotoisuuden tutkimiseen (Holt; 2004). Retoriikan tutkimusta on myös sovellettu verkkokeskusteluun. Lisäksi visuaalisen retoriikan suuntaan tapahtunut alueen laajennus tekee siitä ajankohtaisen. Narratologinen käsitteistö puolestaan on osoittautunut hedelmälliseksi tutkittaessa hypertekstin (Aarseth, 1996, Eskelinen, 2002) ja interaktiivisuuden rakenteita (Ryan, 2001) sekä verkkotaiteessa että tietokonepeleissä.

Kirjoittamisen teknologioitten tutkimus kirjallisuuden- ja mediatutkimuksen välissä on löytänyt aiemmin vähälle huomiolle jääneitä näkökulmia kirjoittamisen välinesuhteeseen (Bolter, 1991). Sen kautta voidaan lähestyä kysymystä verkkokirjoittamisen poetiikasta, jossa kirjoittamisen välinesuhde tulee näkyväksi aivan eri tavalla kuin tekstikeskeisessä kirjallisuuden poetiikassa. Muutoksen taustalla on luonnollisesti kulttuurinen muutos. Painetun tekstin itsestään selvän aseman horjuessa myös kirjoittamisen välinesuhde on tullut tarkastelun kohteeksi. Näin siis kirjoittamisen uusien tekniikkojen myötä on tullut aiheelliseksi tarkastella myös poeettista suhdetta välineeseen. Teknologiakulttuurin painottama välineen uutuus, lumo ja sen käyttökulttuurin kokeilevuus on itse asiassa konventioiden vähäisyyttä, toisin sanoen se on rinnastettavissa välineen poeettiseen käyttöön. On kuitenkin huomattava että poeettinen välinesuhde ei ole seurausta sen uutuudesta vaan ennen kaikkea etäisyydestä konventioihin.

Onko poeettisuuden käsitteellä kriittistä merkitystä suhteessa uusien medioiden nopeasti rutinoituvaan viestintään Verkkotaiteen tutkimuksessa kiinnostuksen kohteena on jo jonkin aikaa ollut taide, joka käsittelee konventionaalisiksi tulleita Internetin ja tietokoneen käyttötottumuksia. Saksalaisessa verkkokirjoittamisen tutkimuksessa Roberto Simanowski (2002) on kartoittanut kriittistä ja reflektiivistä välinesuhdetta verkkotaiteessa. Mutta viestin viestimäisyyteen kuuluu vielä kolmas seikka, joka uhkaa kadota toisaalta välineeseen ja toisaalta viestin tekstuaalisuuteen. Kysymys on viestin välittyneisyydestä, toisin sanoen liikkumatilasta lähettämisen ja vastaanottamisen välillä jonka eräs muoto on online -kirjoittaminen ja toinen muoto taas tekstin editoinnilla operoiva kirjoittaminen. On siis huomattava, että myös viestin välittyneisyys muodostaa retorisen liikkumatilan, oman ilmaisutilansa. Kuten Uwe Wirth painottaa, rutinoituneessa viestinnässä tämä ilmaisutila uhkaa sulkeutua ja viestin välittyneisyys kadota (Wirth, 2000).

Keskityn seuraavassa artikkelissa kysymään viestin poetiikkaa. Lähtökohtanani on se, että verkkokirjoittamisessa poeettisen teon kohteeksi voidaan ajatella viestiä kokonaisuudessaan; paitsi kirjoittamisaktia, myös viestin välittymisen tapoja ja editoimista ja julki tuomisen aktia.

Tarkastelen seuraavassa ennen kaikkea viestiä välittäviin ja muokkaaviin suhteisiin liittyvää poeettisuutta. Käsittelen keskeisiin saksalaisiin tutkijoihin tukeutuen kolmea eri aluetta:

1. Aluksi käsittelen viestin poeettisen tason syrjäytymisen historiaa mediafilosofi Rafael Capurron logos -kritiikin kautta, sekä pohtien sanansaattajan keskeistä funktiota kreikkalaisessa runoudessa (Capurro, 2003)

1. Toisessa vaiheessa käsittelen verkkokirjoittamisen kannalta kahta keskeistä seikkaa: kirjoituksen muuttumista esityksen kaltaiseksi aktiksi, sekä verkon estetisoitumisen poeettista kritiikkiä. Nämä molemmat liittävät kirjoitusta välittäviin suhteisiin, toisin sanoen performanssin kaltaiseen toimintaan jossa huomio ei rajaudu vain tekstiin vaan tapahtumaan kokonaisuudessaan.
2. Lopuksi käsittelen viestin välittymiseen keskittyvää poetiikkaa sekä editointifunktion antia kirjoittamisen tutkimuksessa. Huomion kohteena on viestien traditio sekä viestin sisällön ja muodon sijaan huomion kiinnittäminen viestin välittymisen kokonaisuuteen. Viestin poetiikan kannalta olennaisia seikkoja ovat esimerkiksi odottamaton viesti, tai tunne jonka vallassa kirje kirjoitetaan, tai puhelinsoiton odottaminen. Yleisesti ottaen noissa esimerkeissä on kyse viestin välittymiseen perustuvasta poeettisesta ilmaisutilasta, joka voi liittyä itse viestiin tai se voidaan tuoda esille editoinnin avulla.

Artikkelin tavoitteena on hahmottaa viestin poetiikkaa ja traditiota , ja sen avulla hahmottaa hieman kysymystä viestin poeettisuudesta verkkokirjoittamisen suhteen.

JATKUU… Kirjaillisuudentutkimusen aikakauslehti Avaimessa 1/2006 pdf-versiona

Lukemisesta tulee kirjoittamista sosiaalisessa verkossa

Miten tekstin lukeminen ja tulkitsemiseen esim blogeissa tulisi suhtautua jos kirjoittaminen on mitä on vai onko se aivan oma lajinsa?

NiemiP: Blogeihin voi suhtautua monella tapaa: huonoistakin blogeista voi löytyä hyviä ideoita ja oman tekemisen aineksia. Verkkotekstien lukeminen onkin usein aineiston ja virikkeiden hakemista, ja kirjoittamista, eikä niinkään sitä perinteistä sohvanpohjalueskelua. Toisaalta blogi on olemukseltaan jatkokertomus, jota seurataan. Se tempaa lukijansa vähitellen. Ensisilmäyksellä blogeista ei saa paljoa selville, mutta jos se tarjoaa jotain hieman kiinnostavaa niin siitä se alkaa. Teksti opettaa lukijaansa vähitellen ja paljastaa parhaat puolensa. Antoisinta on seurata jotain blogia pitkään.

Tuleeko kirjoittaminen kehittymään luovempaan suuntaan kun ihmisten oletettu kirjoitustaito paranee ja harjaantuu?

NiemiP: Aivan, kyllä uusi väline opettaa. Peruslajit säilyvät, koska esimerkiksi laululyriikan takana tulee aina olemaan runous, elokuvan takana tulee olemaan draamateksti jne. Kirjoittamisen taidot korostuvat siis monien muiden taiteiden taustatoimintana.

Eri asia onkin sitten millaisesta luovuudesta verkossa on kyse, ja sopiiko se vanhaan luovan kirjoittamisen kategoriaan. Sosiaalinen luovuus korostuu: taito keksiä ja kehitellä yhdessä asioita on tärkeää web 2.0 aikana. Uskon kyllä, että yksilöllinen luovuus ja nerous on edellistäkin tärkeämpää, mutta nyt nerotkin tarvitsevat luovat verkostonsa.

Riittääkö vuorovaikutteisuus olemaan tarpeeksi kiinnostava muoto itsessään antamaan lukijoille sen että he jaksavat olla ja vuorovaikuttaa kaikilla sivustoilla ja keskustella eri aiheista.

NiemiP: Sosiaalisessa verkossa on alusta asti ollut ongelmana ns. interpassiivisuus, eikä sitä oikein ole kohdattu koska aina on löytynyt uusi tekninen sovellus, jossa noiden ongelmien on uskottu ratkeavan. Näin on siirrytty 90-luvun kotisivuista foorumeille ja blogien kautta facebookiin, ja vuorovaikuttamisen pakko uhkaa koko ajan. Keskustelun ja mielipiteen vaihdon lisäksi tarvitaan tilaa sosiaaliselle luovuudelle, se on tavallaan vuorovaikutusta jossa kukin voi luovalla tavalla antaa parastaan – sellainen on mukavaa ja palkitsevaa.

Onko luova ja riittävän elävä teksti edellytys että sosiaalisuus tulee kiinnostavaksi, myös journalistisessa mielessä, ja muuttuisi jopa omaksi foorumiksi asiasisältöjen joukkoon. Syntyisi luovan tekstin käyttöpakko ja käsite blogikirjoittelussa, siis edellytys ja ohjenuora tuleville kirjoittajille.

NiemiP: Verkko haastaa koko ajan perinteistä journalismia, ehkäpä juuri sosiaalisuutensa ja suorien lukijakontaktiensa vuoksi. Esimerkiksi ruoka- muoti ja luontoblogeista löytyy minusta kirjoittajia jotka käyttävät kieltä elävämmin kuin lehtien teemasivujen toimittajat. Eli uskon että asiatekstit ja niiden kieli sekä kerronta tulevat kohtaamaan aikamoisia luovia murroksia.

Viimeisenä kuvan ja äänen käyttö ja tulevaisuuden näkymät verkkojulkaisuissa, etenkin sosiaalisen media tarpeisiin, ehkä enemmän filosofiselta kannalta katsottuna, kyllä tekniikka varmaankin kehittyy sopivasti oikeaan suuntaan.

NiemiP: Enpä tiedä, ei se tekniikka itsestään kehity oikeaan suuntaan. Minusta on-line video, online-chatti eivät ole erityisen antoisia käytännössä. Raha mitä niiden kehittelemiseen jamat läpilyömiseen on satsattu on valtava, mutta sosiaalinen verkko ei ole sama asia kuin välittömän ja pinnallisen sosiaalisuuden paisutus. Filosofisesti sanoen nuo välittömän läsnäolon teknologiat luovat aika paljon tyhjää, koska niissä aineistoja ei viitsitä editoida. Siksipä kaikki yksinkertaiset kuvan ja äänen ja tekstin vapaat editointiohjelmat ovat paljon tärkeämpiä kuin joku webcam keittiössä.

Haastattelu Pekka Sillman

Luovuutta, tutkimista ja julkista kirjoittamista

Julkaistu Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2009/2 s.38 – 40

“Kirjailijakoulutus” on sana, joka tuntuu sisältävän niin runsaasti retorista voimaa, että pelkkiä kurssejakin voidaan lehdistössä kutsua kirjailijakouluiksi. Kirjailijana toimiminen on usein ymmärretty kirjojen julkaisemiseksi kustantajien kautta. Koulutuksen tulisi kuitenkin pyrkiä ennakoimaan sitä, millainen on tulevaisuuden kirjailija.

Jyväskylässä kirjoittamisen maisteriopinnoissa on tietoisesti vältetty mielikuvaa kirjailijoiden koulutuksesta. Yliopistollinen kirjoittamisen opiskelu tähtää julkisten tekstien kirjoittamiseen, mitä ne sitten tulevaisuudessa ovatkin. Tämä pyrkimys ei kuulosta retorisesti yhtä lumoavalta kuin kirjailijakoulu mutta on realistisempi.

Kirjoittamisen maistereita on valmistunut Jyväskylän yliopistosta, kirjallisuuden oppiaineen ohessa, jo kohta kymmenen vuotta. Näiden kokemusten pohjalta käsittelen seuraavassa kysymystä luovien ja intellektuaalisten kirjoittajien paikasta yliopistossa. Samalla pohdin kirjallisuuden oppiaineiden antia ja mandollisuuksia fiktion kirjoittajan kannalta.

Luova kirjoittaminen on koettu erityisen antoisaksi perusopiskelun alueeksi. Avoimen yliopiston ansiosta Jyväskylässä opiskellaan alaa todella runsaasti. Vuonna 2009 perusopinnot suorittaa noin 150 opiskelijaa, ja noin 50 opiskelijaa suorittaa luovan kirjoittamisen aineopinnot. Yliopiston puolelle kirjoittamisen maisteriopintoihin otetaan vuosittain noin kymmenen kirjoittamisen ohjaamiseen, teoriaan ja tutkimukseen
sekä johonkin kirjoittamisen lajiin suuntautunutta opiskelijaa.

Millainen on tulevaisuuden kirjailija?

Kirjailijan ammattikoulutuksen sijaan kirjoittamisen akateemisiin opintoihin sopii kirjailijan työn ja tradition tuntemus. Professori Tuomo Lahdelma painotti tätä linjatessaan Jyväskylassä aloitettuja kirjoittamisen maisteriopintoja vuonna 2003. Kirjallisuuden tutkijain seuran vuosikirjassa 56 julkaisemassaan puheenvuorossa hän painotti “kirjailijaleipomon” sijaan opintoja, joissa perehdytään myös siihen mitä
kirjailijuus ja tekijyys ovat.

Kirjoittamisopinnoissa on yhä syytä korostaa tiettyä vapautta suhteessa kirjailijan ammatilliseen koulutukseen. Nyt kun verkko ja media muuttavat voimakkaasti julkisen kirjoittamisen aluetta, on syytä varautua kirjailijan ammatillisten käytäntöjen muuttumiseen. Voi olla, että juuri sitä kirjailijan ammattia, jota usein ajatellaan, ei ole tarjolla kuin yhdelle debytantille vuodessa. Toisaalta myös tulevaisuudessa perinteiset
(AVAIN 2/09, 38)
lajit, kuten proosa, lyriikka ja draama näyttävät pysyvän voimissaan — ne vain siirtyvät osaksi uutta mediaa. Vaikka julkaiseminen muuttuu ja kirjoittamisesta tulee osin käsikirjoittamista, luovien lajien kirjoittamistaitoja tarvitaan yhä.

Opiskelua aloittavilla on varsin perinteinen mielikuva kirjailijuudesta, usein he tähtäävät romaanikäsikirjoituksensa kanssa suuren kustantamon julkaisuohjelmaan. Tämä kuva kuitenkin muuttuu, kun opiskelijat huomaavat, että kyse on onnenpotkun sijaan pienten askelten tiestä kirjalliseen julkisuuteen.

Kirjailijuuteen liittyvät väärät käsitykset voivat johtaa onnettomiin seuraamuksiin, siksi opiskelijoiden on syytä orientoitua siihen, mitä kirjoittaja tekee tulevaisuudessa. Monenlaisiin tekijyyden muotoihin perehtyminen laajentaa opiskelijoiden käsityksiä siitä, mitä julkinen kirjoittaminen voi tulevaisuudessa olla. Voitaisiin tietysti puhua vain kirjoittajista, mutta kirjailijan nimi kantaa kuitenkin mukanaan niin merkittävää
kulttuurista arvoa, että sitä ei voi korvata puhumalla vain kirjoittajasta.

Erityisen tärkeä alue Jyväskylän maisteriopinnoissa on kirjoittamiseen liittyvä yhteistyö. Laajasti ottaen tähän kuuluu pedagogia, ateljeekritiikki ja jopa editointi. Kirjoittamisen ohjaamisen lisäksi myös kaikkinainen yhteistyö ja vertaispalaute ovat tärkeitä. Tavoitteena on, että näin käsitys tekijyydestä laajenee ja opiskelijat huomaavat yhteistyön merkityksen. Kirjoittamisen syventävissä opinnoissa oli aiemmin mahdollista
valita joko oman kirjoittamisen kehittäminen tai kirjoittamisen pedagogia.

Tällainen erottelu huomattiin pian vääräksi, koska se asetti vastakkain yksilöllisen ja ryhmässä toimimisen.

Julkisen kirjoittamisen opiskelua

Mitä työtä tulevaisuuden kirjoittajat sitten tulevatkin tekemään, yhteistä on, että he tulevat kirjoittamaan julkisesti. Opiskelun tulisi ohjata monenlaiseen julkaisemiseen, sen tulisi oikeastaan jo olla osin julkista kirjoittamista. Verkkoteknologia mahdollistaa uudenlaiset julkiset tilat, ja niiden myötä opiskelijat pääsevät välittömästi kehittämään taitoja, joita julkinen kirjoittaminen edellyttää. Kaikkea fiktiota ei kannata kirjoittaa
ensin vain itselle tai kaverille, eikä kaikkia esseitä vain opettajalle. Sen sijaan opettajan ja ryhmän tehtävä on kommentoida tekstejä siltä kannalta, mitä annettavaa niillä on kirjallisessa julkisuudessa.

Jyväskylän opiskelukäytännöissä on tässä suhteessa parannettavaa. Tällä hetkellä opiskelu päättyy usein gradun valmistumiseen, ja opiskelija voi tarjota gradunsa kaunokirjallista osaa kustantajille julkaistavaksi jos haluaa. Opiskelijoiden tulisi perehtyä hyvissä ajoin julkisen kirjoittamisen kentällä toimimiseen, niin että heillä ei olisi ennakkoluuloja pienkustantamoissa, verkossa tai kirjallisuuslehdissä julkaisemista kohtaan.

Pro gradu -töiden tutkitnusosat julkaistaan nykyään verkossa Jyväskylän yliopiston kirjaston opinnäytteinä. Lisäksi kirjoittamisen opiskelijoiden parhaat tutkimusta kä- (AVAIN 2/09, 39)
sittelevät artikkelit ja referaatit ovat toisten opiskelijoiden luettavana “Kirjoittamisentutkimuksen tietopankissa”, joka on yksityisellä verkkoalueella. Kirjoittaja ei siis laadi tekstejään vain opettajan tarkastettavaksi vaan jakaa tietoa toisten kanssa.

Luovat työpajat ovat rahoituksen armoilla

Kirjoittamisen syventäviä opintoja ei Suomessa ole tarjolla muualla kuin Jyväskylässä. Vastaavia luovan kirjoittamisen maisteriopintoja on useissa eurooppalaisissa yli opistoissa. Amerikkalaiset creative writing -yliopisto-ohjelmat poikkeavat näistä siinä, että ne keskittyvät luovan kirjoittamisen opiskeluun eivätkä tutkimukseen.

Eurooppalaisiin kirjoittamisen maisteriopintoihin kuuluu luovan työskentely kehittämistä sekä tutkimusta, yleisesti opinnot jakautuvatkin teoreettiseen ja käytännölliseen osaan. Molempien osien tarkoituksena on tukea gradun aihepiiriä, näin myös Jyväskylässä. Tosin kirjoittamisen tutkimus ei ole kiinnostanut opiskelijoita niin paljon kuin luova työskentely. Viimeistään gradun valmisteluvaiheessa omaan tutkimusalueeseen
perehtyminen tulee ajankohtaiseksi.

Käytännöllisen osan opinnoissa suuntaudutaan johonkin kirjoittamisen lajiin tai alueeseen. Kirjoittaja voi keskittyä peruslajien lisäksi esimerkiksi kääntämiseen, verkkokirjoittamiseen, kirjoittamisterapiaan tai muuhun kirjoittamisen alueeseen.

Luovia työpajoja on Jyväskylässä järjestetty mahdollisuuksien mukaan. Ilman ulkopuoIista rahoitusta on voitu toteuttaa yleensä vain yksi työpaja lukukaudessa. Joka vuosi on kuitenkin ollut myös ulkopuolisen rahoituksen turvin järjestettyjä työpajoja. Viime vuonna onnistuimme saamaan rahoituksen amerikkalaisen Iyhytproosan ohjaajan kurssiin. Tulevana syksynä voimme järjestää Fullbright-tuella käsikirjoittamisen
kurssin.

Luovien työpajojen tehokkuutta on vaikea osoittaa yliopistollisten kriteereiden avulla, vaikka ne ovat kiistatta kehittäviä. Gradujen taiteeIlisten osien kannalta tehokkaimmaksi työtavaksi on osoittautunut ateljeekritiikki, se näkyy suoraan tuloksessa ja sitä pitäisi tukea yliopiston omin varoin. Myös opiskelijat arvostavat eniten ateljeekritiikkiä, mutta pelkästään yliassistentin ja professorin voimin sitä ei voi paljoa antaa.

Pienimuotoinen kirjailijaohjaus on sentään kuulunut gradun taiteellisen osan valmistamiseen. Se onkin ollut todella tarpeen, koska viimeiseen kolmeen vuoteen emme ole saaneet lainkaan ulkopuolista rahaa ateljeekritiikin järjestämiseen. Kuvaavaa on, että tänä keväänä tilanteen pelasti runoilija, joka harjoittelurahan turvin keskittyi kolmen kuukauden ajaksi pelkästään ateljeekritiikkiin.

Kirjoittaminen ja sen tutkimus

Kirjoittamisen maisteriopinnoissa luovien lajien opintojen tuIisi kohdata kirjoittamisen teoria ja tutkimus. Jos kohtaamista ei tapahdu, kyse ei ole luovuuden ja teoreettisuuden
AVAIN 2/09, 40)

vastakkaisuudesta. Aiemmin luovan kirjoittamisen piirissä oletettiin että kirjailijan asenne on niin perustava, että tutkijan rooliin hyppääminen olisi mandotonta. Mutta jos kirjailijat voivat olla intellektuelleja, mikseivät he voi yhtä hyvin olla myös oman alueensa tutkijoita?

Luovuuden ja tutkimuksellisuuden ristiriita tuleekin hahmottaa eri tavalla. Juri Joensuu kirjoittaa Luova laji -artikkelikokoelman esipuheessa siitä, kuinka kirjoittamisen tutkimuksessa kirjallisuudentutkimuksen metodit kohtaavat kiinnostavalla tavalla kirjoittamisen käytännöt. Kirjoittamisen tutkimus voi tavoittaa kysymyksiä, jotka ovat jääneet akateemisen kirjallisuudentutkimuksen ulkopuolelle.

Maisteriopintojen kirjoittajat asettuvat gradua tehdessään uuteen kirjoittajapositioon, luovan kirjoittamisen rinnalle tulee tutkiva kirjoittaminen. Vakuuttamisen strategiat korostuvat tutkivassa kirjoittamisessa enemmän kuin fiktiossa, mutta luovan kirjoittamisen opeista tuttu sääntö — näytä älä selitä — sopii tutkimukseenkin.

Välittömän oman näkemyksen selostamisen sijaan tutkija vakuuttaa tutkimusasetelman, argumentoinnin ja käsitteiden avulla. Tällaiseen kirjoittajapositioon siirtyminen ei siis ole vaikeaa fiktion kirjoittajalle, kunhan malttaa lukea ja opiskella alan tutkimusta.

Joskus kirjoittajat eivät halua asettua perinteiseen tutkijapositioon. Esille tulee kysymys siitä, millaiset tutkimusasetelmien käsittelytavat saavat yliopistollisenlegitimaation. Sallitaanko tutkimuksessa fiktlivisiä asetelmia? Sallitaanko hypoteettinen henkilöhahmo, jonka kautta tutkimusasetelmaa koetellaan? Sallitaanko tutkimuksessa kertomuksen muoto, jossain menee tutkimuksen ja fiktiivisten asetelmien raja, mutta aina se on koeteltavissa. Uusien tieteellisen kirjoittamisen tapojen hakeminen merkitsee samalla sitä, että tutkimukselliset taustatyöt tehdään entistäkin perusteellisemmin.

Arvostuksen saaminen kirjoittamisen graduille ei ole ollut helppoa. Se, että tutkimuksellinen osa on tavallista suppeampi, on aiheuttanut arviointiharhan, jonka mukaan kirjoittamisen alueelta ei tulisi tasokkaita graduja. On muistettava, että vaikka taiteellinen työ ei kartuta yliopistollista tietoa, kyse on luovaan lajiin liittyvästä opinnäytteestä, joka on myös arvokas.

Kirjoittamisen maisteriopinnoissa on valmistunut yli kaksikymmentä pro gradu -tutkimusta, ja keskeneräisiä on saman verran. Tutkielmien aiheet yltävät yhtä laajalle kuin kirjallisuuskin. Keskeisiä fiktion lajeja, lyriikkaa, draamaa ja proosaa, on graduissa tarkasteltu usein kirjoittajan oman työskentelyn kannalta. Lisäksi suosittuja
aiheita ovat olleet kirjoittamisterapia, kirjoittamisen pedagogiikka, verkkokirjoittaminen, adaptaatio, luovuuden prosessien tarkastelu ja monikielisyys kirjoittamisessa.

Oman poetiikan tutkiminen on ollut keskeistä kirjailijoiden pro gradu -tutkimuksissa. He ovat usein tarkastelleet omia, intuitiivisia kirjoittamisen kokemuksiaan. Näitä aikaisemmin vain subjektiivisena pidettyjä kokemuksia on niin sanotusti paikannettu
AVAIN 2/09,41
ja kontekstualisoitu. Yleensäkin tällaisissa tutkimusaiheissa on tavoitteena ollut artikuloimattoman tekijäntiedon esille saaminen. Näin kirjoittamisen tutkimuksesta voi avautua uusria ja knnnostavia alueita kirjallisuudentutkimuksen oheen.

Lopulta voidaan sanoa, että kirjoittamisen opinnot sopisivat hyvin yliopistoon, sen edistämään tutkimukseen ja opettajakoulutukseen sekä tulevaisuudessa toivottavasti entistä enemmän myös kirjalliseen julkisuuteen.

Lähteet
JOENSUU, JURI YM. 2008: Luova laji, näkökulmia kiljoittamisen tutkimukseen, Atena.
LAHDELMA, TUOMO 2003: “Kirjoittajien pariin” Kirjallisuudentutldjain Seuran Vuosikirja
56, 258 — 262.